Mikä ulkosuomalaista Suomessa kummastuttaa? Naisten sisukkuus, pullan tuputus ja tolkuton vaatimattomuus, sanoo Lontoossa 30 vuotta asunut Pirjo Pellinen.

SUOMALAINEN RAKASTAA PULLALLA.

Kun Suomessa menee kylään, kahvia on kitattava kolme kuppia ja korvapuusteja syötävä vähintään neljä. Muuten emäntä loukkaantuu. Kun yrittää vikistä, että viides pulla on liikaa, tuputtaminen vain yltyy. Miksi ”ei kiitosta” ei uskota? Tapa kummastuttaa myös Suomessa reissaavia brittiystäviäni, joilla ihanaa pullaa pukkaa loppulomasta jo korvistakin. Kun Iso-Britanniassa joku piipahtaa teelle tai kahville, pöydälle avataan keksipaketti. Keksiä ei välttämättä edes tarjota, vaan vieras ottaa sen, jos häntä huvittaa. Toki suomalainen, itse leivottu pulla on jumalaisen hyvää. Mutta silti.

SUOMALAISNAINEN ON PETO.

Olen elänyt 27 vuotta brittimiehen kanssa, ja tunnen paljon muitakin suomalaisnaisia, joilla on brittimies. Näillä miehillä on sanonta: ”Vaimoni on suomalainen peto.” Ilmaus on täynnä rakkautta. Brittiläisten miesten mielestä me suomalaisnaiset olemme ihmeellisen vahvoja ja itsenäisiä. Emme heittäydy miehen armoille, vaan olemme tasa-arvoisia – tai jopa hiukan määrääviä. Tiedämme mitä tahdomme ja pidämme huolta urastamme, vaikka saisimme lapsiakin.  

NÖYRISTELEMME LIIKAA.

Työssäni suurlähetystön kulttuuriasiainhoitajana tapaan paljon suomalaisia taiteilijoita. Suomi on täynnä kykyjä, aivan sairaan lahjakkaita ihmisiä! Harmittavan moni jää huomaamatta, koska ei osaa pitää meteliä itsestään. Istua nököttää vain ateljeessaan, tekee loistavaa taidettaan ja odottaa ujona, että joku löytäisi. Amerikkalaistaiteilija päristäisi jo siinä vaiheessa rumpuja ja toitottaisi, että täältä tullaan! Suomalaiset ovat ihastuttavan vaatimattomia ja järjettömän taitavia, mutta eivät osaa myydä itseään. Ripaus aggressiivisuutta tekisi meille hyvää. 

SUOMALAISLASTEN NENÄT EIVÄT VUODA.

Suomalaiset osaavat pukea ja syöttää lapsensa. Iso-Britanniassa talvella vastaan saattaa kävellä turkkiin pukeutunut äiti, joka työntää vaunuissa lasta, jolla ei ole sukkia. Taaperon kädessä voi olla perunalastupussi ja tuttipullo, jossa on kokista. Silloin minun on pidäteltävä itseäni, etten repisi lasta kärryistä ja veisi väkisin kaurapuurolle. Lapset leikkivät ulkona niin vähissä vaatteissa, että räkä valuu ja sormet sinertävät. Eräs täällä asuva suomalaisäiti tokaisi, että hänellä on suuri kiusaus kaivaa taskustaan kasa nenäliinoja ja pyyhkiä salaa kaikkien naapurustonsa lasten nenät.

LEIPÄTISKIMME ON MAAILMAN PARAS.

Suomalaiskauppojen ruokaosastot ovat maailman parhaita. Varsinkin leipätiskit. Yhtä taivaallista leipävalikoimaa ei löydy mistään! Lontoosta saa lähinnä paahtoleipää, vaaleaa ja vähemmän vaaleaa. Mummona muutan Suomeen ja pestaudun hyllyjen järjestelijäksi ruokakauppaan. Koko loppuelämäni nuuhkin leipäpusseja.

SUOMESSA EI SANOTA ENÄÄ ”OHO”.

Ennen vanhaan Suomessa oli tapana sanoa ”oho”, kun tallottiin toisen varpaille. Lomillani olen huomannut, että enää ei sanota edes sitä. Kun istun Helsingissä ratikassa ja vierustoverini on jäämässä seuraavalla pysäkillä, hän ei sano sanaakaan. Sen sijaan hän alkaa runnoa itseään ohitseni niin, että palleani litistyy. Miksi hän ei avaa suutaan? Lontoossa pahoitellaan, kun hipaistaan vahingossa toista, tai vaikka ei hipaistaisikaan. ”Anteeksi” on pieni sana. Otetaan se takaisin suomen kieleen!

PUHUMME HITAASTI TAI EMME OLLENKAAN.

Suomalainen puhuu vähän, hitaasti tai ei ollenkaan. Tai ainakin vain asiaa. Brittiystävistäni on häkellyttävää, että voimme istua kahvipöydässä hiljaa minuuttitolkulla. Itse olen muuttunut niin englantilaiseksi, että en pysty olemaan puhumatta hississä tuntemattomille. Small talkini ei ole luontaista, vaan vuosien treenauksen tulos. Ihailen ja ärsyynnyn siitä, että suomalaiset ovat niin taitavia sietämään hiljaisuutta.