Tytär on meidän tyttäremme, mutta minä haluaisin pitää hänet kokonaan itselläni.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

On olemassa taho.

Kun on pulaa työntekijöistä, Taho tunkeutuu postiluukuista koteihin ja vaatii kotiäitejä työelämään. Se muistuttaa, ettei äitiys lyö leiville. Palkka ja eläke jäävät kertymättä. Miehet mylläävät työmarkkinoilla ja pyörittävät maailmaa. Taistoon, siskot!

Kun puute on työstä tai hoitopaikoista, Taho kääntääkin syyttävän sormensa kohti työäitejä. Se muistaa, että lasten ainoa oikea hoitaja on oma äiti. Se kuvailee, miten tasapainoisia lapsia kotona kasvaa. Sen sijaan päivähoitoon hylätyt lapset saavat juosta psykologeilla heti, kun ovat juoksemaan oppineet.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Taho iskee uutisista ja yleisönosastoista. Se on petollinen, sillä se vaihtaa jatkuvasti nimeä. Se on nimimerkki Lasten puolesta, Naisten puolesta ja Yksi monien puolesta. Se on Uusimmat tilastot, Asiantuntijoiden mukaan ja Jo isoäidin aikoina.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Se iskee joka taholta. Sen vuoksi sitä vastaan on hankala taistella.
***
Meillä oli selvät seemat Ellan varalle jo silloin, kun hän syntyi. Ensin tyttöä hoitaisi äiti. Sitten tämä menisi töihin ja isä ottaisi hoitovuoron. Vuorottelua jatkettaisiin, kunnes lapsi olisi kaksivuotias. Sen jälkeen hän menisi mukavien tarhan tätien hoiviin.

Suunnitelmat ovat yhä samat ja näyttävät toteutuvan ilman ulkoisia ongelmia. Äidin sisäiset pulmatkin lienevät voitettavissa. Ne pulmat iskivät yllättäen. Ihan äsken oli äitiyslomaa jäljellä lähes vuosi. Nyt on jo kädessä moniste, joka varoittaa vanhempainrahakauden päättyvän tuossa tuokiossa. Samassa huoneessa kieriskeleväni tunnoissa, jotka luulin tyrmänneeni jo silloin, kun lähdin opiskelemaan ammattiin.

Ikään kuin lehdet äkkiä olisivat täynnä juttuja lapsista, jotka riutuvat hoitopaikoissaan. Raukat joutuvat nukkumaan päiväunet, vaikkei nukuta. Heidän on istuttava tuntikaudet potalla, vaikkei kakata. Jos heillä ei ole nälkä tarhan ruoka-aikaan, heidät sidotaan valjailla syöttötuoliin: syöt tai itket ja syöt. Ja niin kilteiltä kuin hoitotädit näyttävät päälle päin!

Lukijan palstoilta huomaan vain kotiäitien kirjoitukset. Niiden mukaan on suurenmoista, kun lapsen uuden kehitysvaiheen huomaa ensimmäiseksi äiti eikä joku vieras. Olen samaa mieltä.

Valvon monta yötä. Sitten hoksaan, ettei minun vielä tarvitse kantaa syyllisyyttä lapsen luovuttamisesta vieraalle. Isän hoitoonhan hän jää.
***
Avain rasahtaa lukossa. Tytär rimpuilee irti äidin syleilystä ja kääntyy katsomaan eteiseen. Kun isä ilmestyy ovelle, tyttö hihkaisee ja konttaa tätä vastaan. Äiti jää lattialle ihmettelemään. Siinä on minun ongelmani. Tytär on meidän tyttäremme, mutta minä haluaisin pitää hänet kokonaan itselläni.
***
Muuan kunnan päivähoidon johtohahmoista ilmoittaa, että alle kolmen vanhan sijoittaminen tarhaan on lapsen hylkäämistä. Siitäs saatte, vanhemmat, jotka jo muutenkin tunnette syyllisyyttä. Siitä saatte, päivähoitajat, luottamuslausetta työstänne.

Samaan aikaan kunta on paniikissa uuden päivähoitolain kanssa, joka vaatii hoitopaikat juuri näille pienemmille.

Olisiko seikoilla jokin yhteys?

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/1989.

Sisältö jatkuu mainoksen alla