Tytär on meidän tyttäremme, mutta minä haluaisin pitää hänet kokonaan itselläni.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

On olemassa taho.

Kun on pulaa työntekijöistä, Taho tunkeutuu postiluukuista koteihin ja vaatii kotiäitejä työelämään. Se muistuttaa, ettei äitiys lyö leiville. Palkka ja eläke jäävät kertymättä. Miehet mylläävät työmarkkinoilla ja pyörittävät maailmaa. Taistoon, siskot!

Kun puute on työstä tai hoitopaikoista, Taho kääntääkin syyttävän sormensa kohti työäitejä. Se muistaa, että lasten ainoa oikea hoitaja on oma äiti. Se kuvailee, miten tasapainoisia lapsia kotona kasvaa. Sen sijaan päivähoitoon hylätyt lapset saavat juosta psykologeilla heti, kun ovat juoksemaan oppineet.

Taho iskee uutisista ja yleisönosastoista. Se on petollinen, sillä se vaihtaa jatkuvasti nimeä. Se on nimimerkki Lasten puolesta, Naisten puolesta ja Yksi monien puolesta. Se on Uusimmat tilastot, Asiantuntijoiden mukaan ja Jo isoäidin aikoina.

Se iskee joka taholta. Sen vuoksi sitä vastaan on hankala taistella.
***
Meillä oli selvät seemat Ellan varalle jo silloin, kun hän syntyi. Ensin tyttöä hoitaisi äiti. Sitten tämä menisi töihin ja isä ottaisi hoitovuoron. Vuorottelua jatkettaisiin, kunnes lapsi olisi kaksivuotias. Sen jälkeen hän menisi mukavien tarhan tätien hoiviin.

Suunnitelmat ovat yhä samat ja näyttävät toteutuvan ilman ulkoisia ongelmia. Äidin sisäiset pulmatkin lienevät voitettavissa. Ne pulmat iskivät yllättäen. Ihan äsken oli äitiyslomaa jäljellä lähes vuosi. Nyt on jo kädessä moniste, joka varoittaa vanhempainrahakauden päättyvän tuossa tuokiossa. Samassa huoneessa kieriskeleväni tunnoissa, jotka luulin tyrmänneeni jo silloin, kun lähdin opiskelemaan ammattiin.

Ikään kuin lehdet äkkiä olisivat täynnä juttuja lapsista, jotka riutuvat hoitopaikoissaan. Raukat joutuvat nukkumaan päiväunet, vaikkei nukuta. Heidän on istuttava tuntikaudet potalla, vaikkei kakata. Jos heillä ei ole nälkä tarhan ruoka-aikaan, heidät sidotaan valjailla syöttötuoliin: syöt tai itket ja syöt. Ja niin kilteiltä kuin hoitotädit näyttävät päälle päin!

Lukijan palstoilta huomaan vain kotiäitien kirjoitukset. Niiden mukaan on suurenmoista, kun lapsen uuden kehitysvaiheen huomaa ensimmäiseksi äiti eikä joku vieras. Olen samaa mieltä.

Valvon monta yötä. Sitten hoksaan, ettei minun vielä tarvitse kantaa syyllisyyttä lapsen luovuttamisesta vieraalle. Isän hoitoonhan hän jää.
***
Avain rasahtaa lukossa. Tytär rimpuilee irti äidin syleilystä ja kääntyy katsomaan eteiseen. Kun isä ilmestyy ovelle, tyttö hihkaisee ja konttaa tätä vastaan. Äiti jää lattialle ihmettelemään. Siinä on minun ongelmani. Tytär on meidän tyttäremme, mutta minä haluaisin pitää hänet kokonaan itselläni.
***
Muuan kunnan päivähoidon johtohahmoista ilmoittaa, että alle kolmen vanhan sijoittaminen tarhaan on lapsen hylkäämistä. Siitäs saatte, vanhemmat, jotka jo muutenkin tunnette syyllisyyttä. Siitä saatte, päivähoitajat, luottamuslausetta työstänne.

Samaan aikaan kunta on paniikissa uuden päivähoitolain kanssa, joka vaatii hoitopaikat juuri näille pienemmille.

Olisiko seikoilla jokin yhteys?

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/1989.

Hyvä, lämmin ja hellä oli mieli jokaisen, kun Helsingin Sanomatalon Mediatorilla vietettiin monen hyvän asian merkeissä Joulu jokaiselle -tapahtumaa.

Kodin Kuvalehti oli mukana järjestämässä kaikille avointa Joulu jokaiselle -tapahtumaa, jolla tarjottiin tilaisuus antamiseen ja saamiseen monella tavalla. HelsinkiMissio oli kertomassa tavoistaan vähentää ikäihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyyttä, Hope ry vastaanottamassa tavaraa, jota tuotiin joululahjoiksi vähävaraisiin lapsiperheisiin.

Hyvien tekojen lisäksi kuultiin upeaa joulumusiikkia, jota esittivät Mikko Harju, Ilta, Sibelius-lukion Tyttökuoro sekä tuore Tähdet, tähdet -kilpailun voittaja Elias Kaskinen.

Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.
Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.

Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!
Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!

Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.
Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.

Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.
Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.

Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.
Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.

Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.
Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.

Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.
Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.

Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.
Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.