Kohottautuminen neljältä jalalta kahdelle on yhtä aikaa pelottava, riemukas ja surullinen tapahtuma.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

Otetaan yksi noin viisikuinen vauva. Asetetaan hänet selälleen hoitopöydälle. Avataan potkarinnapit. Käännetään hänet takaisin selälleen ja annetaan hänelle lelu viihdykkeeksi. Riisutaan potkarit. Poimitaan lelu lattialta ja palautetaan vauvalle. Käännetään hänet selälleen. Poistetaan vaippa ja vaihdetaan se puhtaaseen. Poistetaan märkä vaippa vauvan kädestä.

Yritetään pukea potkarit takaisin vauvalle. Todetaan, että hänelle on kasvanut ylimääräinen käsi- ja jalkapari, ja kaikki kahdeksan raajaa vastustavat vimmaisesti pukemista.

Kerätään lapsi syliin ja yritetään uudelleen. Muistellaan sanontaa, joka puhuu makkaran pujottamisesta takaisin kuoreensa.

Asetetaan lapsi selälleen vuoteelle ja aletaan laulaa hämähäkkiä niin kovaa kuin naapureilta tohtii. Vauva pysähtyy tuijottamaan pukijaansa, josko tämä olisi menettänyt loputkin ällistään. Herpaantumisen hetki käytetään hyväksi ja sujautetaan otus potkareihin.

Samalla metodilla voidaan pukea myös muut lonkerolliset, kuten mustekala.

***

Mene, narisija, viisikuisen tykö ja opi! Opi huomaamaan, ettei elämä ole vain sarja tylsiä rutiineja ja itsestäänselvyyksiä. On kamala herätä ja nousta ylös aikaisin aamulla, eikö niin? Etenkin,  kun edessä on päivä täynnä samaa puurtamista kuin eilenkin, niinhän?

Ellalle uusi päivä on uusi seikkailu. Seitsemän tienoissa aamulla hän havahtuu hereille ja kääntelee hetken päätään pöppöröisenä. Sitten hänen kasvonsa valaistuvat ja leviävät riemastuneeseen hymyyn. Ilmiselvästi hän rakastaa heräämistä ja pientä maailmaansa. Hänen onneaan ei särötä edes nuutunut äidinnaama, joka tihrustaa häkkisängyn pienojen toiselta puolelta anoo vielä vartin verran lisää unta.

NS. aikuisen olisi syytä nurinan sijasta arvostaa liikesarjaa, joka kampeaa hänet aamuisin ylös vuoteesta. Sarjan jokainen vaihe on pitänyt joskus opetella. Kussakin vaiheessa tarvittavat lihakset on täytynyt erikseen löytää ja oppia hallitsemaan. Jos se kaikki olisi opeteltava uudestaan aikuisella iällä, moni jäisi makuulleen.

***

Ellan mielestä liikkuminen on loputon ilo. Viikkokaudet hän harjoittelee nousemista kontilleen. Hän kohottautuu, kaatuu ja lyö päänsä ja pienen lohduttelun jälkeen kohottautuu uudelleen.

Eräänä päivänä hän alkaa heijata itseään edestakaisin kontillaan ollessaan. Toisena päivänä hän heijauksen jatkeeksi tekee kaninloikan eteenpäin.

Ja viimein, kyläreissulla isomummolaan, hän ottaa ensimmäiset päättäväiset konttausaskeleet. Hän suuntaa ne kohti televisiopöytää, josta hänet on vastedes kerta toisensa jälkeen kannettava pois.

Ihmisen ylösnousemus, kohottautuminen neljältä jalalta kahdelle, on yhtä aikaa pelottava, riemukas ja surullinen tapahtuma.

Se on pelottava, sillä se päättyy vääjäämättä kaatumiseen. Ellei vuorossa oleva koppari pysy valppaana, lapsi kopauttaa päänsä lattiaan kahta kovemmin kuin nelijalkaisena.

Ennen kaikkea se on kuitenkin riemukas tapahtuma. Se on voitto. Jonkun pitäisi oikeastaan puhaltaa pasuunaan aina, kun uusi ihminen ensi kertaa nousee jaloilleen.

Piilossa ilon takana, syvällä sisimmässään ihmisemo kuitenkin suree. Vauva on kasvanut omien jalkojensa varaan. Missä on vauva?

Liisa Lukkarinen sanoo sen näin:

Olet irronnut minusta ja

alkanut erkanemisen.

Pian tulet toimeen

ilman minua.

Minä taas kasvan

sinuun kiinni.

Jos näin jatkuu

jonakin päivänä

on ristiriita välillämme

kipeä.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 10/1989.

Hyvä, lämmin ja hellä oli mieli jokaisen, kun Helsingin Sanomatalon Mediatorilla vietettiin monen hyvän asian merkeissä Joulu jokaiselle -tapahtumaa.

Kodin Kuvalehti oli mukana järjestämässä kaikille avointa Joulu jokaiselle -tapahtumaa, jolla tarjottiin tilaisuus antamiseen ja saamiseen monella tavalla. HelsinkiMissio oli kertomassa tavoistaan vähentää ikäihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyyttä, Hope ry vastaanottamassa tavaraa, jota tuotiin joululahjoiksi vähävaraisiin lapsiperheisiin.

Hyvien tekojen lisäksi kuultiin upeaa joulumusiikkia, jota esittivät Mikko Harju, Ilta, Sibelius-lukion Tyttökuoro sekä tuore Tähdet, tähdet -kilpailun voittaja Elias Kaskinen.

Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.
Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.

Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!
Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!

Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.
Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.

Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.
Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.

Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.
Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.

Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.
Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.

Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.
Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.

Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.
Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.