Joskus Anne ja Vellu ehtivät nähdä vain ovella, kun toinen lähtee ja toinen palaa. Kotiintulijalle on aina ruokaa jääkaapissa.
Joskus Anne ja Vellu ehtivät nähdä vain ovella, kun toinen lähtee ja toinen palaa. Kotiintulijalle on aina ruokaa jääkaapissa.

Annesta ja Vellusta tuli pari, vaikka molemmista oli outoa mennä treffeille pitkän suhteen jälkeen. Lentäjä ja lentoemäntä näkevät toisiaan niin vähän, että kipinä säilyy.

Anne: Tapasin Vellun ensimmäistä kertaa, kun menimme illalla Hong Kongissa miehistön kanssa syömään. Olimme molemmat työskennelleet pitkään Finnairilla, mutta emme olleet aikaisemmin törmänneet.

Ilta oli kiva. Vellu oli paitsi komea ja erittäin maskuliininen, myös siinä mielessä poikkeuksellinen lentäjä, että hän puhuu muustakin kuin työstään.

Pian ensitapaamisen jälkeen Vellu pyysi minua treffeille. Vastasin viestiin, että sopii, koska olet niin kiva. Sen jälkeen minut valtasi rimakauhu.

Ex-mieheni oli jättänyt minut vain vuosi aiemmin toisen naisen takia. Olin juuri saanut palaseni jollain lailla kokoon. Pelko onneksi hävisi samalla hetkellä, kun tapasimme Helsingissä Strindbergin kahvilassa.

"Molemmilla oli takanaan pitkät liitot ja niistä ihania lapsia."

Vellu: Oli minustakin vähän outoa olla treffeillä niin monen vuoden tauon jälkeen. Olin alkanut seurustella 18-vuotiaana ja ollut naimisissa melkein 22 vuotta. Erostani oli vasta aika vähän aikaa.

Anne: En tiennyt, että Vellu oli eronnut vain viisi viikkoa ennen tapaamistamme. Jos olisin tiennyt, en tiedä, olisinko ryhtynyt suhteeseen samanlaisella innolla.

Vellu: Ex-vaimoni oli muuttanut yhteisestä kodistamme lopullisesti pois viisi viikkoa aiemmin, mutta olimme eronneet monta kuukautta sitten. Avioliittomme oli loppuun käsitelty – ja Anne tietää sen kyllä. Hän vain haluaa muistuttaa minua asiasta aika ajoin.

"Nyt on meidän rakkautemme vuoro."

Anne: Se on totta. Kävimme jo alussa menneisyyttämme perusteellisesti läpi. Pakkohan se oli. Molemmilla oli takanaan pitkät liitot ja niistä ihania lapsia. Olimme olleet myös edellisissä liitoissamme rakkaudesta. Mutta ne liitot ovat takana, ja nyt on meidän rakkautemme vuoro.

Vellu: Jotenkin kaikki sujui välillämme saman tien. Annella oli ja on edelleen hyvät jutut. Enkä voi tietenkään olla mainitsematta hänen naisellisuuttaan. Myös se teki minuun vaikutuksen.

Anne: Suhteemme sai heti alkuunsa taivaallisen siunauksen, kiitos Islannin tuhkapilven. Emme päässeet viikkoihin lentämään, joten saimme tutustua toisiimme rauhassa.

"Siinä ne kolme tytärtä seisoivat rivissä."

Vellu: Tapasin Annen tyttäret jo kuukauden seurusteltuamme, vaikka Anne oli alun perin ajatellut odottaa pidempään. Muistan vieläkin sen hermostuksen, kun soitin Annen ovikelloa. Siinä ne kolme tytärtä seisoivat rivissä eteisessä.

Anne: Minuakin kieltämättä hermostutti. Tyttöjen elämä oli mullistunut eron takia, enkä olisi halunnut sekoittaa sitä enempää. Mutta olin jo tajunnut, että Vellu on ”se” mies ja että voin luottaa häneen sataprosenttisesti. Tiesin, että tytötkin vaistoavat sen.

"Pelätessään heittää energiaa hukkaan."

Vellu: Ehkä meillä molemmilla on myös sellainen tulta päin asenne? Kumpikaan ei halua jäädä pelkäämään.

Anne: Pelätessään heittää energiaa hukkaan.

Vellu: Ammattimmekin vaatii itsenäisyyttä ja luottamusta, sillä joudumme olemaan niin paljon erillämme. Jos tässä ammatissa kärsii mustasukkaisuudesta, suhde ei toimi.

Suhteessamme asiat sujuvat paremmin kuin olisi voinut edes kuvi­tella. Ei ole lapsiarkea tai yhteistä asuntolainaa. Tai edes yhteistä tiliä. Riitelemme itse asiassa todella harvoin ja silloinkin vain jostain pienistä, mitättömistä asioista.

"Tiedän, miltä toisesta tuntuu, kun hän palaa pitkältä lennolta."

Anne: Kuten siitä, että Vellu jättää töistä tullessa matkalaukkunsa eteiseen ja minä joudun siirtämään sen.

Vellu: Koska olet malttamattomampi etkä jaksa odottaa, että tekisin sen itse. Omassa aikataulussani.

Anne: Onneksi olen ottanut edes vähän opiksi edellisestä liitostani enkä huohota samalla tavalla niskaan siivouksen takia. Tiedän myös, miltä toisesta tuntuu, kun hän palaa pitkältä lennolta kotiin ja seilaa täällä univajeessa.


"Kaipaus tekee suhteelle hyvää", Anne sanoo.
"Kaipaus tekee suhteelle hyvää", Anne sanoo.

Vellu: Toisen työn ymmärtäminen ja arvostaminen on älyttömän tär­keää. Kotiinpaluusta kannattaa tehdä mahdollisimman mutkatonta. Silloin ei kykene oikeastaan muuhun kuin tuijottamaan tyhjyyttä, takkatulta tai televisiota.

"Pyrimme tekemään arjesta juhlan."

Anne: Iän karttuessa pitkiltä lennoilta palautuminen vain vaikeutuu. Toisaalta niiden jälkeen meillä on aina kolme päivää vapaata. Jos hyvin käy, saamme viettää ne yhdessä. Silloin pyrimme tekemään arjesta juhlan. Käymme lenkillä, laitamme ruokaa ja tapaamme ystäviä. Joskus vain makaamme sängyssä ja katsomme tv-sarjoja.

Vellu: Anne on siitä erityisen mukava puoliso, että hän katsoo välillä kanssani sellaisiakin ohjelmia, joista ei ole itse niin kiinnostunut.

Anne: Sitä olen kyllä hiukan katunut, että hankin Vellulle lahjaksi urheilukanavat. Mutta se ilo ja innostus hänen silmissään, kun formulakisa on käynnissä! Pakkohan siitä on vähän innostua itsekin.

"Tämä oli vähän sellainen Vantaan Heartbreak hotel."

Vellu: Ensimmäiset viisi vuotta vietimme yhteisen aikamme pääosin ­Annen kodissa. Silloin Iines, nuorin Annen tyttäristä, asui vielä kotona.

Anne: Täältä Vellun luota haimme postit ja valutimme vettä, jotteivät viemärit kuivuisi. Tosin aika usein sitäkään ei tarvinnut tehdä, sillä Vellulla asusti joku hänen eronneista kavereistaan. Tämä oli vähän sellainen Vantaan Heartbreak hotel.

Vellu: Emme missään vaiheessa puhuneet yhteen muuttamisesta, mutta kun Annella oli pari vuotta sitten putkiremontti, Iines muutti isälleen ja Anne tänne luokseni. Se oli käytännön ratkaisu, joka on toiminut yllättävän hyvin.

Anne: Tämä tuntuu jo omalta kodilta, vaikka joskus vieläkin reagoin itsellenikin odottamattomalla tavalla. Jokin aika sitten meille esimerkiksi tuli iso riita, kun en saanut laittaa Vellun autotalliin Artekin tuolejani.

Vellu: Autotalli oli  ihan täynnä, ja sinä olit valittanut, että se pitää tyhjentää. Ja yhtäkkiä halusit tunkea sinne kuusi isoa tuolia!

Anne: Minulla paloivat päreet. Huusin Vellulle, että selvästi tämä on vain sinun kotisi. Lastasin tuolit autoon ja kuljetin ne tyttäreni varastoon. Ajattelin, etten halua tavata tuota hirveää miestä enää ikinä.


"Lähetämme toisillemme hellän viestin odottamaan sitä hetkeä, kun toinen avaa puhelimensa jossain kaukana määränpäässä. On tärkeä kokea, ettei ole siellä yksin", sanoo Anne.
"Lähetämme toisillemme hellän viestin odottamaan sitä hetkeä, kun toinen avaa puhelimensa jossain kaukana määränpäässä. On tärkeä kokea, ettei ole siellä yksin", sanoo Anne.

Vellu: Kaksi tuntia myöhemmin me kuitenkin keittelimme kahvia. Lentävä lauseemme on ”älä ryhdy uhriksi”. Kanna vastuu itsestäsi ja tekemisistäsi. Marttyyriksi on turha ruveta.

Anne: Mutta onhan se totta, että asuessamme eri osoitteissa emme koskaan joutuneet riitelemään esimerkiksi vessan pesemisestä. Molemmat pitivät huolta omasta kodistaan, vaikka toisinaan yhdessä pesimmekin ikkunoita ja luuttusimme lattioita siellä ja täällä.

"Kaipaus on tässä suhteessa enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia."

Vellu: Asuminen samassa osoitteessa ei ole muuttanut yhdessäolon ­määrää paljoakaan.

Anne: Luultavasti sukat pyörivät edelleen niin villisti jalassa nimenomaan siksi, että näemme toisiamme niin vähän. Työvuoromme saattavat olla niin erilaiset. Kaipaus on tässä suhteessa enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia.

Vellu: Emme pyri suunnittelemaan tulevaisuutta, mutta olemme me silti puhuneet siitä, että rakentaisimme kesämökille talviasuttavan talon ja hankkisimme Helsingistä pienen yhteisen asunnon.

Anne: Minä olisin ehkä valmis myös naimisiin.

Vellu: Mehän olemme molemmat jo katsoneet sen kortin kertaalleen. Tuskinpa naimisiinmeno voisi meidän tapauksessamme mitään parantaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2017.

Me kaksi

Anne Andersson, 55, ja Veli-Pekka ”Vellu” Häkkinen, 53, työskentelevät Finnairilla ja asuvat Vantaalla. Anne on purseri eli matkustamon esimies ja Vellu lentäjä. Univeloista ja epämääräisistä työvuoroista huolimatta heidän elämässään vallitsee Vellun sanoin arjen sietämätön keveys. Annella on kolme aikuista tytärtä, Vellulla kaksi. Vellulla on myös 6-vuotias lapsenlapsi.

TÄTÄ MIETIN. Muisti on ihmeellinen. Jonkin aivan pienen hetken, pari sanaa vuosien takaa, voi muistaa kuin eilisen päivän.

Minä muistan esimerkiksi nämä:

Olin ollut vuosia töissä samassa työpaikassa. Talossa oli paljon ihmisiä töissä eri osastoilla.  

Eräs heistä oli mies, jonka näin samassa kerroksessa monta kertaa viikossa. En tuntenut häntä juurikaan, tervehdimme käytävällä.

Kun sitten päätin vaihtaa työpaikkaa, hän oli ilmeisesti kuullut lähdöstäni. Yllättäen hän sanoi vastaan tullessaan: ”Sinä olet sellainen, joka hymyilee aina.”

Vieläkin tuo muisto nostaa vedet silmiin.

"Olisit ollut siinä hyvä."

Isäni uskosta kykyihini puolestaan kertoi lause, jonka muistan hänen sanoneen. Isä kertoi harmitelleensa sitä, ettei minua viety ajamaan mikroautoamme radoille.

Kysyin, miksi se harmittaa. Hän sanoi, että olisin ollut siinä hyvä.

Kysyin, mistä hän sen tiesi. Isä vastasi: ”Sen näki ilmeestä.”

Muisto naurattaa vieläkin.

Tämänkin muistan:

Opiskeluaikanani lähdin mukaan järjestötoimintaan. Viihdyin mainiosti ja tutustuin joukkoon kivoja ihmisiä. Nauroimme paljon, ja roikuin mielelläni paikalla iltamyöhään.

"Muistan sen varmasti koko ikäni."

Kerran yksi porukkaan kuuluneista sanoi pienessä keittiöön kerääntyneessä porukassa: ”Siellä missä Arja on, on aina hauskaa.”

Muistan senkin varmasti koko ikäni.

Ja tämän muistan:

Äitini oli sairastanut jo pitkään. Minun kävi häntä hirveästi sääliksi, koska sairastamiseen kuului paljon raskaita asioita. Yritin auttaa, minkä pystyin. Tehdä kotihommia. Ostaa hänelle jotain, mikä ilahduttaisi.

Kerran vanhempieni luona käydessäni oli aurinkoinen kevättalven päivä. Muistan, kuinka tulin keittiöstä äitini luo makuuhuoneeseen innostuneena kertomaan, mitä olin siellä puuhannut.

Äiti alkoi hymyillä, ja sanoi: ”Minulla on sitten ihana tytär.”

Vastasin: ”Ja minulla ihana äiti.”

Jotain olen yrittänyt toisilta oppia. Etten jättäisi sanomatta sitä kaunista, minkä voi vielä sanoa.

KK:n päätoimittajalla Minna McGillilla on ikävä lapsuuden kesiä, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden.

Lapsuudessani joulua fiilisteltiin pitkään. Kuusikin kannettiin ulos vasta Nuutin päivänä eli näihin aikoihin. Samoihin aikoihin äiti aina totesi, että kohta on sitten juhannus.

Vuosia ihmettelin tuota lausetta. Nyt voin jo äitiäni ymmärtää. Aika kuluu aivan liian nopeasti.

On valtava ikävä lapsuuden kesiä, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden. Voisiko sen tunteen saada uudelleen? Voisiko ajan kulkua oikeasti hidastaa?

Viisaammat neuvovat rikkomaan rutiineja. Tekemään asioita uusiksi ja oppimaan uutta. Silloin syntyy täydempää elämää ja enemmän muistijälkiä eikä aikakaan tunnu kuluvan yhtä nopeasti.

Jos sulkisi silmät ja poimisi sen kirjan, johon sormi osoittaa?

Mitähän sitä keksisi? Jos kävisi kirjastossa, sulkisi silmät ja poimisi sen kirjan, johon sormi osoittaa? Uskaltautuisi hyppäämään uimahallin hyppytornista niin kuin joskus nuorena. Opettelisi uuden kielen. Palauttaisi mieleen pikakirjoituksen, jonka alkeet on joskus oppinut.

Ensimmäinen välitsekki olkoon juhannuksena. Jos silloin ei suusta pääse, että just vasta oli joulu, jokin on varmaan mennyt oikein.

Olisi mahtava kuulla, jos sinä olet onnistunut huiputtamaan aikaa, rikkomaan rutiineja ja tekemään asioita uudella tavalla. Muutenkin saa mieluusti laittaa viestejä. Aina on yhtä ihana kuulla teistä.

Kirjoita Minnalle: minna.mcgill@sanoma.com