Joskus Anne ja Vellu ehtivät nähdä vain ovella, kun toinen lähtee ja toinen palaa. Kotiintulijalle on aina ruokaa jääkaapissa.
Joskus Anne ja Vellu ehtivät nähdä vain ovella, kun toinen lähtee ja toinen palaa. Kotiintulijalle on aina ruokaa jääkaapissa.

Annesta ja Vellusta tuli pari, vaikka molemmista oli outoa mennä treffeille pitkän suhteen jälkeen. Lentäjä ja lentoemäntä näkevät toisiaan niin vähän, että kipinä säilyy.

Anne: Tapasin Vellun ensimmäistä kertaa, kun menimme illalla Hong Kongissa miehistön kanssa syömään. Olimme molemmat työskennelleet pitkään Finnairilla, mutta emme olleet aikaisemmin törmänneet.

Ilta oli kiva. Vellu oli paitsi komea ja erittäin maskuliininen, myös siinä mielessä poikkeuksellinen lentäjä, että hän puhuu muustakin kuin työstään.

Pian ensitapaamisen jälkeen Vellu pyysi minua treffeille. Vastasin viestiin, että sopii, koska olet niin kiva. Sen jälkeen minut valtasi rimakauhu.

Ex-mieheni oli jättänyt minut vain vuosi aiemmin toisen naisen takia. Olin juuri saanut palaseni jollain lailla kokoon. Pelko onneksi hävisi samalla hetkellä, kun tapasimme Helsingissä Strindbergin kahvilassa.

"Molemmilla oli takanaan pitkät liitot ja niistä ihania lapsia."

Vellu: Oli minustakin vähän outoa olla treffeillä niin monen vuoden tauon jälkeen. Olin alkanut seurustella 18-vuotiaana ja ollut naimisissa melkein 22 vuotta. Erostani oli vasta aika vähän aikaa.

Anne: En tiennyt, että Vellu oli eronnut vain viisi viikkoa ennen tapaamistamme. Jos olisin tiennyt, en tiedä, olisinko ryhtynyt suhteeseen samanlaisella innolla.

Vellu: Ex-vaimoni oli muuttanut yhteisestä kodistamme lopullisesti pois viisi viikkoa aiemmin, mutta olimme eronneet monta kuukautta sitten. Avioliittomme oli loppuun käsitelty – ja Anne tietää sen kyllä. Hän vain haluaa muistuttaa minua asiasta aika ajoin.

"Nyt on meidän rakkautemme vuoro."

Anne: Se on totta. Kävimme jo alussa menneisyyttämme perusteellisesti läpi. Pakkohan se oli. Molemmilla oli takanaan pitkät liitot ja niistä ihania lapsia. Olimme olleet myös edellisissä liitoissamme rakkaudesta. Mutta ne liitot ovat takana, ja nyt on meidän rakkautemme vuoro.

Vellu: Jotenkin kaikki sujui välillämme saman tien. Annella oli ja on edelleen hyvät jutut. Enkä voi tietenkään olla mainitsematta hänen naisellisuuttaan. Myös se teki minuun vaikutuksen.

Anne: Suhteemme sai heti alkuunsa taivaallisen siunauksen, kiitos Islannin tuhkapilven. Emme päässeet viikkoihin lentämään, joten saimme tutustua toisiimme rauhassa.

"Siinä ne kolme tytärtä seisoivat rivissä."

Vellu: Tapasin Annen tyttäret jo kuukauden seurusteltuamme, vaikka Anne oli alun perin ajatellut odottaa pidempään. Muistan vieläkin sen hermostuksen, kun soitin Annen ovikelloa. Siinä ne kolme tytärtä seisoivat rivissä eteisessä.

Anne: Minuakin kieltämättä hermostutti. Tyttöjen elämä oli mullistunut eron takia, enkä olisi halunnut sekoittaa sitä enempää. Mutta olin jo tajunnut, että Vellu on ”se” mies ja että voin luottaa häneen sataprosenttisesti. Tiesin, että tytötkin vaistoavat sen.

"Pelätessään heittää energiaa hukkaan."

Vellu: Ehkä meillä molemmilla on myös sellainen tulta päin asenne? Kumpikaan ei halua jäädä pelkäämään.

Anne: Pelätessään heittää energiaa hukkaan.

Vellu: Ammattimmekin vaatii itsenäisyyttä ja luottamusta, sillä joudumme olemaan niin paljon erillämme. Jos tässä ammatissa kärsii mustasukkaisuudesta, suhde ei toimi.

Suhteessamme asiat sujuvat paremmin kuin olisi voinut edes kuvi­tella. Ei ole lapsiarkea tai yhteistä asuntolainaa. Tai edes yhteistä tiliä. Riitelemme itse asiassa todella harvoin ja silloinkin vain jostain pienistä, mitättömistä asioista.

"Tiedän, miltä toisesta tuntuu, kun hän palaa pitkältä lennolta."

Anne: Kuten siitä, että Vellu jättää töistä tullessa matkalaukkunsa eteiseen ja minä joudun siirtämään sen.

Vellu: Koska olet malttamattomampi etkä jaksa odottaa, että tekisin sen itse. Omassa aikataulussani.

Anne: Onneksi olen ottanut edes vähän opiksi edellisestä liitostani enkä huohota samalla tavalla niskaan siivouksen takia. Tiedän myös, miltä toisesta tuntuu, kun hän palaa pitkältä lennolta kotiin ja seilaa täällä univajeessa.


"Kaipaus tekee suhteelle hyvää", Anne sanoo.
"Kaipaus tekee suhteelle hyvää", Anne sanoo.

Vellu: Toisen työn ymmärtäminen ja arvostaminen on älyttömän tär­keää. Kotiinpaluusta kannattaa tehdä mahdollisimman mutkatonta. Silloin ei kykene oikeastaan muuhun kuin tuijottamaan tyhjyyttä, takkatulta tai televisiota.

"Pyrimme tekemään arjesta juhlan."

Anne: Iän karttuessa pitkiltä lennoilta palautuminen vain vaikeutuu. Toisaalta niiden jälkeen meillä on aina kolme päivää vapaata. Jos hyvin käy, saamme viettää ne yhdessä. Silloin pyrimme tekemään arjesta juhlan. Käymme lenkillä, laitamme ruokaa ja tapaamme ystäviä. Joskus vain makaamme sängyssä ja katsomme tv-sarjoja.

Vellu: Anne on siitä erityisen mukava puoliso, että hän katsoo välillä kanssani sellaisiakin ohjelmia, joista ei ole itse niin kiinnostunut.

Anne: Sitä olen kyllä hiukan katunut, että hankin Vellulle lahjaksi urheilukanavat. Mutta se ilo ja innostus hänen silmissään, kun formulakisa on käynnissä! Pakkohan siitä on vähän innostua itsekin.

"Tämä oli vähän sellainen Vantaan Heartbreak hotel."

Vellu: Ensimmäiset viisi vuotta vietimme yhteisen aikamme pääosin ­Annen kodissa. Silloin Iines, nuorin Annen tyttäristä, asui vielä kotona.

Anne: Täältä Vellun luota haimme postit ja valutimme vettä, jotteivät viemärit kuivuisi. Tosin aika usein sitäkään ei tarvinnut tehdä, sillä Vellulla asusti joku hänen eronneista kavereistaan. Tämä oli vähän sellainen Vantaan Heartbreak hotel.

Vellu: Emme missään vaiheessa puhuneet yhteen muuttamisesta, mutta kun Annella oli pari vuotta sitten putkiremontti, Iines muutti isälleen ja Anne tänne luokseni. Se oli käytännön ratkaisu, joka on toiminut yllättävän hyvin.

Anne: Tämä tuntuu jo omalta kodilta, vaikka joskus vieläkin reagoin itsellenikin odottamattomalla tavalla. Jokin aika sitten meille esimerkiksi tuli iso riita, kun en saanut laittaa Vellun autotalliin Artekin tuolejani.

Vellu: Autotalli oli  ihan täynnä, ja sinä olit valittanut, että se pitää tyhjentää. Ja yhtäkkiä halusit tunkea sinne kuusi isoa tuolia!

Anne: Minulla paloivat päreet. Huusin Vellulle, että selvästi tämä on vain sinun kotisi. Lastasin tuolit autoon ja kuljetin ne tyttäreni varastoon. Ajattelin, etten halua tavata tuota hirveää miestä enää ikinä.


"Lähetämme toisillemme hellän viestin odottamaan sitä hetkeä, kun toinen avaa puhelimensa jossain kaukana määränpäässä. On tärkeä kokea, ettei ole siellä yksin", sanoo Anne.
"Lähetämme toisillemme hellän viestin odottamaan sitä hetkeä, kun toinen avaa puhelimensa jossain kaukana määränpäässä. On tärkeä kokea, ettei ole siellä yksin", sanoo Anne.

Vellu: Kaksi tuntia myöhemmin me kuitenkin keittelimme kahvia. Lentävä lauseemme on ”älä ryhdy uhriksi”. Kanna vastuu itsestäsi ja tekemisistäsi. Marttyyriksi on turha ruveta.

Anne: Mutta onhan se totta, että asuessamme eri osoitteissa emme koskaan joutuneet riitelemään esimerkiksi vessan pesemisestä. Molemmat pitivät huolta omasta kodistaan, vaikka toisinaan yhdessä pesimmekin ikkunoita ja luuttusimme lattioita siellä ja täällä.

"Kaipaus on tässä suhteessa enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia."

Vellu: Asuminen samassa osoitteessa ei ole muuttanut yhdessäolon ­määrää paljoakaan.

Anne: Luultavasti sukat pyörivät edelleen niin villisti jalassa nimenomaan siksi, että näemme toisiamme niin vähän. Työvuoromme saattavat olla niin erilaiset. Kaipaus on tässä suhteessa enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia.

Vellu: Emme pyri suunnittelemaan tulevaisuutta, mutta olemme me silti puhuneet siitä, että rakentaisimme kesämökille talviasuttavan talon ja hankkisimme Helsingistä pienen yhteisen asunnon.

Anne: Minä olisin ehkä valmis myös naimisiin.

Vellu: Mehän olemme molemmat jo katsoneet sen kortin kertaalleen. Tuskinpa naimisiinmeno voisi meidän tapauksessamme mitään parantaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2017.

Me kaksi

Anne Andersson, 55, ja Veli-Pekka ”Vellu” Häkkinen, 53, työskentelevät Finnairilla ja asuvat Vantaalla. Anne on purseri eli matkustamon esimies ja Vellu lentäjä. Univeloista ja epämääräisistä työvuoroista huolimatta heidän elämässään vallitsee Vellun sanoin arjen sietämätön keveys. Annella on kolme aikuista tytärtä, Vellulla kaksi. Vellulla on myös 6-vuotias lapsenlapsi.

Kannattaa olla pikkuisen hörhö. Se voi tehdä elämästä iloisempaa.
Kannattaa olla pikkuisen hörhö. Se voi tehdä elämästä iloisempaa.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Monet hyvät asiat löytyvät sattumalta.

Jotenkin niin minulle kävi erään kelon kanssa. Huomasin sen joitakin vuosia sitten, elämäni apeana keväänä, kävelyretkelläni. Se tuli vastaan pienen polun varrella, aivan meren rannassa.

Silitin sen sileää pintaa. Vilkuilin ympärilleni – eihän kukaan näe – ja painoin poskeni sen kylkeen. Suljin silmäni. Kuulin meren kohinaa, puiden huminaa, lintujen laulua. Alkoi naurattaa, vaikka vielä äsken oli surettanut.

Niin minusta tuli puunhalaaja.

Monet hyvät asiat tapahtuvat sattumalta. Parhaita niistä tulee jakamalla.

Puhdasoppisten puunhalaajien mielestä kannattaisi varmaankin halata jotain elävää. Pystyynkuolleesta männystä tuskin virtaa energiaa.

Mutta jotain ihmeellistä siinä tapahtuu. Kysykää vaikka ystäviltäni.

Arastellen ja kankeasti he suostuivat kokeilemaan, kun esittelin heille keloni. Mutta äkkiä heistäkin tuli halukkaita halaajia. Jos nyt lenkillämme meinaan epähuomiossa juosta harmaan pökkelön ohi, he huudahtavat: ”Eikö muka halata!”

Taas muistan: Monet hyvät asiat tapahtuvat sattumalta. Parhaita niistä tulee jakamalla.

Talvella on vaikea muistaa, miten hyvää jäätelö on auringossa syötynä.
Talvella on vaikea muistaa, miten hyvää jäätelö on auringossa syötynä.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Se on oikeastaan aika vanha ja karmea ovi. Maali rapisee sieltä täältä, ja lukitessa ovea täytyy täräyttää oikein kunnolla ennen kuin lukko napsahtaa kiinni.

Vaikka asumme kerrostalossa, asuntoomme on pihakadun varrella oma sisäänkäynti.

Talvisin kiroan sitä. Ovi on eristetty niin huonosti, että alareunassa oven ja karmin väliin jää silminnähtävä rako. Tuulen tuntee sisällä asti, ja kerran talvimyrsky oli puhaltanut raosta eteiseen pikkuruisen lumikasan.

Juuri siinä ovessa on kuitenkin jotain erityistä.

Näen, kuinka räkättirastas pomppii pihatien toisella puolella.

Kesällä saatan avata sen ammolleen ja istahtaa kynnykselle lukemaan hyvää kirjaa. Viereen teekuppi tai lasi kylmää mehua. Näen, kuinka räkättirastas pomppii nurmella pihatien toisella puolella.

Siinä muistan taas, mitä niinä talvipuhurin sekaisina päivinä olin unohtanut: Että ne pimeät päivät loppuvat joskus. Että kesäaamuisin sängystä nouseminen on paljon helpompaa ja salmiakkituutti niin hyvää. Miltä auringon lämpö tuntuu iholla.

Vihdoin valo saa paistaa sisään asti.