Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.
Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.

Ongelmat täytyy selvittää – niin avioliitossa kuin työpaikalla, kirjoittaa Kai Lehtinen.

Se voi olla mustamaalaamista tai mitätöintiä, vähättelyä tai muuta epäasiallista kohtelua. Se voi olla ilmeitä, piikittelyä tai mykkäkoulua. Se voi olla hyvin huomaamatonta tai muidenkin havaitsemaa. Se lisää stressiä ja ahdistusta ja heikentää toimintakykyä. Niin mikä?

Sinikka Sokka lauloi aikoinaan, että ”työ ihmisen tuo tekijälleen mielen niin iloisen”. Entä jos ei tuo? Lumikki-sadussa kääpiöt taas lauloivat töihin mennessään ”Ain laulain työtäs tee”. Entä jos ei laulata?

Puhun työpaikkakiusaamisesta.

Kiusaaja ei välttämättä koe itseään kiusaajaksi

Itselläni ei ole kokemusta työpaikkakiusaamisesta, mutta sen kokeneita löytyy tuttavapiiristäni. Ulkopuolisena sitä kuuntelee uskomattomia tarinoita ja miettii, miksi ihmiset suostuvat sietämään kaltoinkohtelua tai seuraamaan vierestä muihin kohdistuvaa huonoa käytöstä.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Ongelmien vyyhtiä voi olla vaikea purkaa, jos se on syntynyt pikkuhiljaa.

"Aluksi tapahtumia ei kenties edes osaa sanoittaa."

Aluksi tapahtumia ei kenties edes osaa sanoittaa. Työkaveri lohkaisee epäasiallisuuksia muka vitsinä. Jos ympärillä nauretaan eikä tilannetta pidetä vakavana, voi olla vaikea edes mieltää olevansa työpaikkakiusattu. Epämääräinen paha olo tai unettomuus voivat vähitellen herättää tajuamaan, että kyse on vakavasta tilanteesta, johon pitäisi puuttua.

Kiusaaja ei välttämättä koe itseään kiusaajaksi, vaikka toisen oireilu aiheuttaisi jo toistuvia sairauslomia. Henkistä ylivaltaa voi olla vaikea todistaa. Jos ristiriitatilanteisiin ei puututa heti, ne kroonistuvat ja tulevat väärällä tavalla osaksi työyhteisön normaalia päivittäistä toimintaa.

Entä jos kiusaaja on esimies?

Jokaisella työpaikalla  on ristiriitoja ja erimielisyyksiä, mutta jos niistä pystytään puhumaan ja asioita selvitetään, ei kiusaamista niin helposti pääse syntymään. Ratkaisevassa roolissa on esimies.

Erityisen vaikea tilanne on, jos esimies itse kiusaa. Työyhteisöön voi olla pesiytynyt kielteinen ilmapiiri, jonka syyksi ei paljastukaan kuriton henkilökunta vaan epäloogisesti ja epäasiallisesti toimiva esimies. Pahinta on, jos esimies vain kasvattaa egoaan ja samalla huonontaa työnteon edellytyksiä.

Hyvässä työpaikassa on turvallinen ilmapiiri, jonka huomaa ulkopuolinenkin.

Hyvältä johtajalta vaaditaan hyviä ihmissuhdetaitoja ja vuorovaikutuskykyä. Ripaus nöyryyttä ja maalaisjärkeäkään ei ole pahitteeksi. Kaiken tulosjohtajuuden lisäksi tarvitaan tuntosarvet eli herkkyyttä havaita, jos työntekijät eivät voi hyvin.

Pomon pitäisi myös itse olla valmis ottamaan vastaan palautetta. Henkilökunta voisi välillä pitää esimiehelleen kehityskeskusteluja. Hyvä johtaja haluaa kuulla, luottaako henkilökunta häneen.

Aina ei voi olla samaa mieltä lähiesinaisen kanssa

Tuloksia saadaan vain, jos työntekijät voivat hyvin. Jos johtajalla ei ole sosiaalisia taitoja eikä kykyä oikeudenmukaisuuteen, ongelmia todennäköisesti syntyy.

Hyvässä työpaikassa on turvallinen ilmapiiri, jonka huomaa ulkopuolinenkin. Ihmiset viihtyvät, ja vaikeistakin asioista voidaan puhua avoimesti.

Samanlaista on toimivassa avioliitossa. Aina ei voi olla samaa mieltä lähiesinaisen kanssa, ja joskus tulee kinaa, mutta asiat puhutaan selviksi ennen nukkumaan menoa. Yleensä viimeistään seuraavana päivänä tai ainakin ensi viikolla. Ehdottomasti ennen joulua kuitenkin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2017.

Nainen, joka meillä asuu, ei joulun alla uskonut, että suonikohjuleikkauksesta toipuminen tarkoittaa kahden kuukauden kotityökarenssia, Kai Lehtinen kertoo.

Käärin pakettia varovasti auki. Sen ympäri on kiedottu monta kerrosta teippiä. Lahjapaperi on vähän tahmea ja tarttuu sormiin.

Sisältä kuoriutuu virkattu, vino pannulappu, ja lahjan tekijä kuuntelee vieressä, kuinka isä kehuu sitä maailman hienoimmaksi.

Pannulappuja on vuosien varrella kertynyt kaappiin vino pino, ja ne kaikki ovat parhaita joululahjoja. Innosta tuikkivat lapsensilmät ovat vuosi vuoden jälkeen sulattaneet isän sydämen ja tuoneet hyvää, lämmintä ja hellää mieltä.

En jouluaskartele, en lähetä kortteja

En ole jouluihminen. En valmistaudu hyvissä ajoin etukäteen. En mielelläni osallistu edes joulusiivoukseen, mutta jostain nimeltä mainitsemattomasta syystä huomaan kuitenkin osallistuvani siihen joka vuosi.

Erityisen tärkeää on siivota tonttujen lymyilypaikat kuten hellan tausta ja saunan lauteitten alunen.

Koska vetoan terveyssyihin, lahjojen oston hoitaakin nainen, joka meillä asuu.

Ovikranssien, pitsikoristeisten piparkakkutalojen, himmelien sun muiden joulusinappien tekoon en osallistu. En lähettele kortteja enkä askartele joulutähtiä, käpykoristeita tai jäälyhtyjä.

Ajatuskin kiertämisestä joululauluvalepukkikaupoissa nostattaa kaikkea muuta kuin joulumieltä, ennen kaikkea verenpainetta. Koska vetoan terveyssyihin, lahjojen oston hoitaakin nainen, joka meillä asuu.

Säälimätön sairaanhoitaja

Eräänä jouluna hiivin tonttujen lailla hiljaa varpaisillaan (niillä kuudella) tukisukka jalassa marraskuusta lähtien. Pätkäisin klapikoneella toista jalkaani, ja päkiän puutteessa siihen kehittyi kivuliaita suonikohjuja. Ne poistettiin leikkauksessa.

Sairaalasta palattuani kerroin, että sain hoito-ohjeeksi välttää kaikkia kotitöitä kahden kuukauden ajan. Koska nainen, joka meillä asuu, on sairaanhoitaja, hän ei uskonut eikä säälinyt minua pätkääkään.

Kuntoutuksen varjolla voi toipilaalla näköjään teettää säälimättä töitä. Sohvalla löhöily loppui lyhyeen, ja ajatus täysihoidosta kokovartalohierontoineen jäi haaveeksi.

Kotisairaanhoitajan ammattiin taitaa hakeutua ennemminkin sisar riuska räväköitä kuin hento valkoisia. Kuusenhakureissuun mennessä jalan oli kuulemma oltava kunnossa.

Kuudelle lapselle riitti 24:stä herkkupussista neljä pussia kullekin, ja avaamista odotettiin jännityksellä joka aamu.

Joulukalenterin avaaminen on meillä säilynyt hauskana perinteenä, vaikka lapset ovat yhtä vaille täysi-ikäisiä. Aikoinaan he tekivät tarkat vuorot kalenterin avaamiseen. Kuudelle lapselle riitti 24 herkkupussista neljä pussia kullekin, ja avaamista odotettiin jännityksellä joka aamu. Samalla opittiin odottamaan ja iloitsemaan muidenkin vuoroista.

Kalenteri on edelleen seinällä, ja pois muuttaneetkin kurkistavat sinne kotiin tullessaan ja ottavat omansa.

Joulut ennen ja jälkeen

Aikoinaan yksi ihan tavalliselta tuntunut joulu paketteineen, joulutorttuineen ja kirkkoineen oli myöhemmin merkittävä ajanjakaja joulujemme vietoissa. Oli joulut ennen ja jälkeen. Kynttilän vieminen hautausmaalle on saanut uuden merkityksen.

Jouluun liittyykin aina vähän haikeutta ja kaipausta mutta toisaalta myös kiitollisuutta kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa joulua saa edelleen viettää.

Tärkeintä minulle on kiireettömyys, yhdessäolo ja ehdottomasti sauna. Ja kiitos naisen, joka meillä asuu, myös perinteisten jouluruokien tuoksu.

Niin, en ole jouluihminen siinä mielessä, että kuluttaisin aikaa ja rahaa valmisteluihin. Tärkeintä minulle on kiireettömyys, yhdessäolo ja ehdottomasti sauna. Ja kiitos naisen, joka meillä asuu, myös perinteisten jouluruokien tuoksu.

Silokinttuisena ilman suonikohjuja sitä jaksaa ehkä tanssia kuusenkin ympärillä muutaman kierroksen ennen pukin tuloa. Perinteisesti hän käyttää yllättävän samannäköisiä saappaita kuin toiseksi vanhin poikamme. 

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Kun lapsista varttuu teinejä, tunnelmalliset joulukuvat ovat muisto vain, kirjoittaa Minna McGill.

Taisi olla vuosi 2003.

Puin lapsilleni Marimekon pallopuserot ja punavalkoiset tonttulakit. Sitten istutin heidän rintamamiestalon puisille portaille. Siinä he istuivat ja nököttivät vieri vieressä. Nelivuotias isoveli halasi pientä punaposkista pikkusiskoaan, vauvaa vielä.

Minä näpsäsin kuvan.

Voi noita ihania jouluja, kun vielä sai suunnitella, kuvata ja lähettää sukulaisille ja ystäville joulupotretin lapsistaan. Lapsetkin olivat vielä valmiina kaikkeen. Pukivat päälleen vaatteet, jotka valitsin. Työnsivät tonttulakin päähänsä ja istuivat nätisti kuvattavina, ainakin hetken.

Olivat minun jatkeeni.

Vuodet kuluivat ja muovailtavuus väheni. Pian he eivät enää lelukatalogin selaamiselta malttaneet istahtaa paikoilleen edes yhdeksi hetkeksi. Teini-ikään tullessaan he eivät olisi ikimaailmassa suostuneet noloihin joulupotretteihin. Älä unta nää!

Sitten tuli viime joulu.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta sain suostuteltua lapset yhteiseen joulukuvaan äidin kanssa.

Oli joulukuun alku, eikä rivitaloasuntomme takapihalla hitustakaan lunta eikä aurinkoa. Mutta lapset hoitivat hommansa kuten neljätoista vuotta aiemmin siellä rintamamiestalon puisilla portailla. Hymyilivätkin niin kuin vain tämä uusi selfie-sukupolvi hymyilee: ammattimaisesti.

Vain äiti huomasi jääneensä ajasta jälkeen. Jokaisessa kuvassa hän näytti väsyneeltä ja kulahtaneelta, katsoi vinoon tai näytti suoraan sanottuna oudolta. Liikaa yritystä, sanoi tytär.

Arvatkaa vain, jäikö kuva lähettämättä.

Sorry lapset, uusi yritys tänä vuonna, ehkä.