Inna-Pirjetta Lahti alkoi miettiä, mihin haluaa käyttää elämänsä. Uusi elämänvaihe sai lentävän lähdön, kun suomalainen löytöretkeilijä pyysi häntä retkikuntaansa Etelämerelle.
"Etelämeren tähtitaivas on täynnä valoa. Makaan ajopuista tehdyn nuotion lempeässä loisteessa pehmeällä hiekalla. Turkoosissa meressä melotut kuusi tuntia tuntuvat hartioissa ja käsivarsissa, auringon polttamia huulia kiristää. Ajattelen valasta, jonka pyrstön näin päivällä.
Maailman kaikki tähdet loistavat ylläni.
Juttelemme seitsenhenkisen retkikuntamme kanssa rohkeudesta ja pelosta. Olemme kaikki sitä mieltä, että suurinta rohkeutta meiltä kaikilta vaati päätös lähteä mukaan.
Suljen silmäni ja kuuntelen riuttaan pimeydessä vyöryvän mainingin kohinaa. On syksy 2013 ja olen päätynyt autiolle saarelle kauas kotoa, melomaan Suomen
ainoan löytöretkeilijän retkikunnassa.
PMMP:n konsertin innoittamana tein ison päätöksen.
KOLME VUOTTA AIEMMIN, syyskuussa 2010, istuin bussissa matkalla PMMP:n keikalle Tavastialle. Nuorin lapseni oli reilun vuoden ja äidin vapaaillat harvassa. Nytkin olin lähtenyt liikkeelle vasta saatuani lapset nukkumaan. Bussin takapenkillä avasin siiderin ja tunsin oloni vähän kapinalliseksi.
Seurasin Paulan ja Miran energistä esiintymistä lumoutuneena. En voinut olla ajattelematta, että he ovat äitejä, jotka tekevät työtään intohimoisesti ja välittävät ympärilleen valtavasti positiivista energiaa.
Keikan päätyttyä olin luonut itselleni nelikirjaimisen muistisäännön, joka määritteli tulevaa uraani. Kirjaimet tulivat sanoista Passion, Mission, Motherhood ja Partnership: intohimo, tarkoitus, äitiys ja kumppanuus.
Olin siinä vaiheessa työskennellyt yli kymmenen vuotta myyntiryhmän päällikkönä Suomen Messuilla. Iso tiimi, projektiluontoiset työt ja eri maalaiset asiakkaat tekivät työstä mielenkiintoista, mutta elämästäni kolmen lapsen äitinä ihan liian hektistä.
Työ ei sitä paitsi enää saanut silmiäni loistamaan. Olin ajautunut myynnin johtotehtäviin, vaikka alun perin halusin hoitaa markkinointia ja viestintää. Öisin kirjoitin lehtijuttuja ja kirjaa.
PMMP:n konsertin innoittamana tein ison päätöksen.
Päätin, että haluan työn, josta olen todella innostunut, jolla on tarkoitus, jossa nautin äitinä olemisesta ja jossa saan työskennellä ihmisten kanssa vastavuoroisesti ja kunnioittavasti. Tavoitteeni oli selvä.
Halusin luopua vanhasta, mutta pelkäsin.
PÄIVISIN JATKOIN KUITENKIN elämää entiseen malliin. Öisin pohdin isoja ajatuksia: Mikä elämässä on tärkeää? Kenellä on vastuu onnestani? Mihin haluan käyttää aikani?
En tiedä, oliko kyse jonkinlaisesta neljänkympin kriisistä tai vain elämän ainutkertaisuuden oivaltamisesta. Sen tiedän, että tunteitani voimisti rakkaan ystäväni kuolema muutamaa vuotta aiemmin. Tajusin, että elämä on liian lyhyt hukattavaksi ja että haaveet on syytä toteuttaa heti. Sitku-elämä ei kanna.
Ystäväni kehotti minua olemaan terveellä tavalla itsekäs.
Toinen kuunteli työhuoliani ja sanoi: ”Päästä irti”. Hän kannusti minua kuuntelemaan, mitä aidosti haluan tehdä, ja luopumaan vanhasta.
Olin samaa mieltä mutta pelkäsin. Uuteen hyppääminen on vaikeaa.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/42900694.jpg?itok=AzUbfOa4)
MUUTOS ALKOI TOTEUTUA vasta kaksi ja puoli vuotta myöhemmin. Olin yhä töissä Suomen Messuilla. Tammikuussa 2013 Lääkäripäivät olivat juuri avautuneet ja menin tervehtimään näytteilleasettajia. Yhdellä osastolla seisoi löytöretkeilijä Patrick "Pata" Degerman. Hän oli rekrytoimassa lääkäriä ryhmään, joka lähtisi kolmeksi viikoksi melomaan Tongalle Tyynellä valtamerellä.
Pysähdyin kiittämään Degermania lukukokemuksesta. Olin saanut joululahjaksi Löytöretkeilijä Pata -kirjan ja ahminut sen yhteen menoon jouluyönä.
Pata kuitenkin käänsi puheen minun ja sisareni kirjoittamaan Lapsiperheen matkakäsikirjaan. Hän ehdotti heti, että lähtisin kirjoittajaksi Tongan retkikuntaan.
Pidin ehdotusta imartelevana. Ja vitsinä.
Tapasimme kuitenkin työpäivän jälkeen. Menin kahvilaan pää täynnä hyviä syitä kieltäytyä:
Minulla on kolme pientä lasta.
Mies ei anna lupaa.
Töissä on pahin kiire syksyllä.
Ei minulla ole rahaa.
Puhuimme Patan kanssa kolme tuntia elämästä, intohimosta, unelmien toteuttamisesta ja rohkeudesta. Siis juuri niistä asioista, joita olin pari vuotta aikaisemmin päättänyt ruveta toteuttamaan työssä.
Heräsin painajaisesta valtavan onnellisena.
Pata valoi minuun uskoa oman yrityksen perustamiseen. Aloin tuntea, että kaikki on mahdollista. Jos Pata pystyy elättämään itsensä löytöretkeilemällä, miksen minä pystyisi muuttamaan osaamistani innostavaksi työksi?
Lähdin tapaamisesta valmiina pohtimaan asiaa. Kotona kerroin miehelleni Patan ehdotuksesta ja kysyin kurillani, voisinko lähteä kolmeksi viikoksi melomaan toiselle puolelle maapalloa, jos saisin rahoituksen järjestymään.
En ollut uskoa korviani, kun puolisoni vastasi myöntävästi. Esteet olivat siis omien korvieni välissä.
Kaksi viikkoa myöhemmin näin painajaisen. Unessa pomoni antoi minulle potkut, koska olin lausunut jonkin englanninkielisen sanan väärin. Kysyin todellista syytä. Pomo totesi, että hänen oli pakko irtisanoa yksi esimies ja koska hän tiesi, että haluan muutosta, hän oli päättänyt tehdä minulle palveluksen.
Heräsin valtavan onnellisena.
Tajusin, että ongelmani oli ratkennut. Minun ei enää tarvinnut miettiä, mitä teen. Olin vapaa.
Kun sinä aamuna pidin avajaispuheen Matkamessujen lehdistötilaisuudessa, tiesin jo, että perustaisin oman yrityksen. Samalla päätin, että Tongan-matka olisi yksi yritykseni ensimmäisistä projekteista.
En ollut koskaan ajatellut toimivani yrittäjänä.
HELMIKUUN ALUSSA kävin katsomassa työtilaa, tein liiketoimintasuunnitelman luonnoksen ja kerroin suunnitelmistani esimiehelleni.
Yrityksen nimi minulla oli jo valmiina: Innastus. Nimi juontaa juurensa 1990-luvun vapaaehtoisprojektiin, jonka karonkassa tekemistäni kuvattiin innastavaksi. Sain yrityksen perustamiseen neuvontaa Helsingin kaupungin YritysHelsingistä. Muotoilin osaamiseni liiketoimintasuunnitelmaksi.
Ajatus yrittäjäksi ryhtymisestä tuntui kuitenkin yhä aivan vieraalta. En ollut koskaan ajatellut toimivani yrittäjänä, ja varsinkin yksin työskentely tuntui arveluttavalta.
Ratkaisu löytyi poikani jalkapallotreeneistä. Seisoin kentän laidalla ja kerroin suunnitelmistani ystäväni isälle, jolla on kymmenien vuosien yrittäjäkokemus. "Älä ryhdy yrittäjäksi, ryhdy onnistujaksi", hän sanoi.
Sen oivalluksen jälkeen kaikki tuntui helpolta. Kuka ei haluaisi tehdä yhteistyötä onnistujan kanssa?
Toinen oivallus tuli graafikkoystävältäni. Kun mietin, mikä on tulevan toimintani ydin, päädyin joka kerta kohtaamisiin. Ystäväni luonnosteli minulle logoa ja kirjoitti sen alle Kohtaamistoimisto.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/42900578.jpg?itok=hH6xqS5q)
SAMAA TAHTIA yrityksen kanssa alkoi valmistua myös Tongan-matka. Maaliskuussa hankin retkikunnalle ensimmäiset yhteistyökumppanit ja toukokuun lopussa aloitimme melontaharjoittelun.
Viikonlopun harjoituksiin kokoontui kahdeksan toisilleen täysin vierasta ihmistä. Pata oli koonnut retkikuntaan ryhmän itsenäisiä retkeilijöitä, joilla kaikilla oli sama tavoite: seikkailla, tuntea olevansa elossa ja laittaa hyvä kiertämään.
Retkikunnan toteuttamisessa pätevät samat lainalaisuudet kuin hyvin menestyvässä liiketoiminnassa. Jokaisella on roolinsa ja jokaisen tehtävä on yhtä tärkeä.
Tongan-ryhmäämme kuuluivat muun muassa eläkkeellä oleva erityisopettaja, osa-aikaseikkailijaksi ryhtynyt yritysjohtaja ja melkein seitsemänkymppinen projekti-insinööri.
Myöhemmin ymmärsin, että ryhmän monipuolisuus oli matkan onnistumiselle tärkeää. Reissussa jokaisen luontaiset käyttäytymismallit tulevat esiin, joten on
hyvä, että joukossa on sekä impulsiivisia innostajia että analyyttisiä toteuttajia.
Ensimmäisissä harjoituksissa teimme kahden vuorokauden aikana monta asiaa, joita emme olleet ennen kokeilleet. Pukeuduimme kuivapukuihin, pelastauduimme kaatuneesta kajakista ja yritimme eskimokäännöstä, testasimme satelliittipuhelimia ja harjoittelimme gps-paikantimen käyttöä.
Ja puhuimme. Kävimme läpi elämän myrskyt ja tyvenet, tutustuimme toistemme perheisiin valokuvien avulla ja jaoimme pelkomme ja unelmamme.
50 tunnin matkustamisen jälkeen pääsimme perille Tongatapun pääsaarelle.
KUN ROOLIT HELLITTIVÄT otettaan, oli helpompaa keskittyä käsillä olevaan hetkeen. Siitähän siellä autiosaarellakin olisi kysymys.
Viikonlopun jälkeen meille oli selvää, että retkikuntamme teema on Explore to celebrate life – seikkailen, koska elän.
Matkaan tarvittavista varoista saimme suuren osan yhteistyökumppaneilta, mutta myös me retkikuntalaiset osallistuimme kustannuksiin.
Syyskuun lopussa lähdimme vihdoin matkaan. 50 tunnin matkustamisen jälkeen pääsimme perille Tongatapun pääsaarelle. Sieltä jatkoimme Ha’apain saaariryhmälle, missä hankimme ruokaa, pakkasimme kajakit ja aloitimme vaelluksen.
Ja niin löysin itseni yhtenä iltana tuuliselta niemenkärjeltä toiselta puolelta maailmaa.
Aamulla rannalla kaivoin snorkkelin esiin, seurasin värikkäitä kaloja korallien välissä ja annoin kaiken muun kadota.
Illalla kiersimme pientä saarta, keräsimme kuivuneita meritähtiä ja näimme raidallisen merikäärmeen. Lepakot lentelivät yllämme, kun sytytimme nuotion.
Jaksan olla myös lasten kanssa toisella tavoin kuin ennen.
SUOMEEN PALATTUANI tunsin itseni häkistä vapautetuksi kanarialinnuksi. Vaikka viihdyin entisessä työssäni, omasta yrityksestä saan ihan uutta energiaa. Tuntuu hyvältä auttaa asiakkaita. Välillä tunnen olevani vastarakastunut.
Minusta tuntuu leviävän energiaa myös ympärille. Välillä epäilen, että miestäni rasittaa se, että olen niin onnellinen. Toistaiseksi hän sanoo, ettei se haittaa.
Jaksan olla myös lasten kanssa toisella tavoin kuin ennen. Ennen sairaiden lasten hoitopäivät olivat stressaavia, koska työasiat kasautuivat. Nyt pystyn järjestämään asiat helposti ja voin rauhoittua huolehtimaan potilaasta.
PMMP siirtyi eläkkeelle, mutta keikalla keksimäni PMMP-teesi on mukana Innastuksen toiminnassa joka päivä. Kun teen valintoja, yritän muistaa intohimon, merkityksen, äitiyden ja verkostoitumisen. Ryhdyn vain projekteihin, joihin tunnen intohimoa, jotka ovat merkityksellisiä, jotka eivät vie arjen tasapainoa ja joissa voin rakentaa ammattitaitoista verkostoa. Olen niistä kaikista innostunut.
Kun joku kysyy, miten menee, minua melkein nolottaa vastata."
Tongan retkikunnasta voit lukea lisää täältä.
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2014.
Siskon kirje Inna-Pirjetalle
Rakas Inna-Pirjetta,
Olet aina ollut onnistuja. Jo teininä päätit, että sinusta tulee jotain, ja siitä asti olet kulkenut vahvasti haluamaasi suuntaan. Tätä itsevarmuutta voi vain ihailla.
Ei olekaan mikään ihme, että minulle ja monelle muulle ympärilläsi olet aina ollut myös innostaja. Vahva uskosi onnistumiseen saa myös muut uskomaan sekä itseensä että sinuun.
Kanssasi on helppo lähteä projektiin kuin projektiin, sillä jo pelkkä ideointi antaa tunteen, että me pystymme tähän. Yksi elämäni hienoimmista jutuista on ollut kirjan kirjoittaminen kanssasi. Toivon, että tulevaisuus tuo tullessaan myös monta muuta yhteistä hanketta.
Parasta sinussa on ainainen positiivisuus, rehellisyys ja ilmiömäinen sisu. Olet uskomattoman hieno pakkaus niin äitiä, siskoa, ystävää kuin erinomaista yrittäjää.
Isolla ylpeydellä siskosi
Inari
Hän kävi kolmen viikon vaelluksella ja sen jälkeen työskentelee yrittäjänä on paljon lasten kanssa ja on tyytyväinen. Mikä tuossa on itsekästä ja väärin????????
Ulla-mummin kommentista paistaa surullisesti läpi oma elämätön elämä, joka on jäänyt harmittamaan ja syömään elämänenergiaa.
Itse taas olen hieman saman tyyppisessä tilanteessa kuin jutun Inna-Pirjetta. Olen lasteni kanssa kotiäitinä, ja he ovat minulle maailman tärkeimpiä. Läheisen kuolema aivan liian nuorena on kuitenkin vavisuttanut kaikkea mihin uskon. Elämä on rajallisempi kuin olen uskaltanut ajatella.
Sisälläni on myös intohimo, joka vielä odottaa. Odotan sitä rohkeutta ja lopullista sysäystä.
Kiitos jutusta. Ehkä minäkin uskallan.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
