Lotta Kaarina Peltola: "Evakkomatkalla itkukin oli hiljaista"

Lähdimme aamuhämärissä. Edellisenä iltana vieras mies koputti oveen ja sanoi, että seuraavana päivänä koti pitää jättää. Makasin laverilla ja kuuntelin aikuisten puhetta. Puristin pikkusiskoa kädestä.

Koko yö leivottiin leipää evääksi. Isä pakkasi säkkiin puukantisen Raamatun, Pietarista ostetun kellon, lusikoita ja lautasia. Sitten hän kaivoi kuopan, pisti säkin siihen ja lapioi multaa päälle. Muistan isän päättäväisen ilmeen.

Melkein kaikki oli pakko jättää. Siitä alkoi evakkomatka. Oli marraskuun loppu vuonna 1939. Olin 13-vuotias.

Kävelimme neljä kilometriä rantaan. Meitä oli kymmeniä perheitä, lähes kaikki Koiviston kylän asukkaat. Ei siinä paljon sanoja vaihdettu. Lapset olivat hiljaa. Jokainen ajatteli, mitä ajatteli. Kaikki rukoilivat ja itkivät, mutta itkukin oli hiljaista.

Kiire kiire, aikuiset hokivat.

Rannassa ihmiset ja pakaasit lastattiin proomuun. Kiire kiire, hokivat aikuiset. Tuntui, että venäläisten pommikoneet kaartelivat pään päällä.

Vain minä, isosiskoni Marjatta ja neljä muuta pikkulottaa jäimme rannalle. Tehtävämme oli kasata kenttäkeittiö, josta olimme tarjoilleet hernesoppaa. Sitten meidän piti hoitaa itsemme turvaan.

Olin silloin pelkkä lapsi!

Hyppäsimme hitaasti liikkuvaan junaan, vietimme viikon härkävaunussa ja saavuimme lopulta Orivedelle.

Asemarakennuksen sisältä kantautui soittoa ja puhetta. Menin kysymään, saisimmeko syömistä. Aikuinen vastasi, että ettehän te tänne kuulu. Hän kaatoi laskiämpäriin vettä ja lykkäsi sen minulle. Käsiäni paleli.

"Olemme serkkujen kanssa hiihtämässä. Minä tähyilen keskellä iloisena taivaalle. Vielä ei pommikoneita näy."

Eräjärveltä löysin taas perheeni, mutta en lakannut pelkäämästä. Kuolemaa en pelännyt, se tulee jokaiselle. Pelkäsin, mikä on tulevaisuus. Mihin mennään, mitä tapahtuu?

Pelkäsin myös, että äiti ja isä huomaavat pelkoni. En halunnut huolestuttaa. Yritin vakuuttaa isälle, että minulla on kaikki ihan hyvin, mutten löytänyt oikealta kuulostavia sanoja.

Eräänä päivänä opettaja Penttilä saapui sanomaan: Nyt tuli rauha. Te ette pääse kotiin, mutta ehkä teille jokin paikka löytyy. Opettajalla oli kotonaan radio.

Ette pääse kotiin, mutta ehkä teille jokin paikka löytyy.

Taas itkimme koko perhe. Emme osanneet iloita, oli koti-ikävä. Voimia annetaan sen verran kuin tarvitaan, äiti sanoi, muttei ehtinyt ottaa syliin.

Sodan jälkeen menin töihin vaatekauppaan, Turun Vanuun ja aloin käydä iltakoulua.

Tuntuu kummalliselta ajatella, miten mie olen elänyt näin kauan. Ei elämä loppunutkaan. Uudet päivät avautuivat eteen kuin lahjat."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2017.