Marjatta Virtanen, 70, yritti jo lapsena selvittää alkuperäänsä.
Marjatta Virtanen, 70, yritti jo lapsena selvittää alkuperäänsä.

Marjatta on yksi niistä sodan aikana syntyneistä lapsista, joiden isistä vaiettiin visusti. Hänen äitinsä kantoi salaisuutta yli 60 vuotta ennen kuin tunnusti.

Äiti päätti, että Irma saa lähteä saman tien.

Oli syksy vuonna 1944, ja 22-vuotias Irma oli juuri palannut karjakkotöistä kotiin Pohjois-Karjalaan. Hän seisoi kotiovellaan turvaa hakemassa ja selvästi raskaana, vaikkei olisi halunnut olla. 

Isätön lapsi oli Irman äidille liikaa. Tytär­ sai mennä.

Irma käveli kymmenen kilometriä lähimpään naapuriin ja sai sieltä yösijan yhdeksi yöksi. Mukanaan hän kantoi pientä, mustaa muistikirjaa. Keväällä, huomatessaan olevansa raskaana, hän oli kirjoittanut siihen näin:

Kuinka ihanaa on katsella luontoa varhaiskesänä kuin Jumaloitavan kaunis ja tuoksua täynnä se onkaan, vaikka sydämeni päällä lepää synkeintä syysyötä mustempi ja myrskyisämpi yö…

Ja sitten:

…kaikkien näiden hyveiden on väistyminen kirouksen tieltä, jonka huippu on tämä Lapsi! Yksinäinen äpärä.

Lapsi syntyi myöhään syksyllä 1944. Isästä Irma vaikeni 66 vuoden ajan.

Mikä minussa on hävettävää?

Marjatta Virtanen, 70, istuu kotonaan Turussa ja selaa äitinsä Irman mustaa muistikirjaa. Pöydällä ovat kaikki muutkin äidin muistikirjat ja muutama, harvinainen valokuva, joissa pieni Marjatta on saanut olla äitinsä kanssa.

Suurimman osan elämästään Marjatta oli äitinsä häpeäpilkku, josta ei kerrottu edes Irman isälle.

"Raskautta ei tarvinnut paljastaa tälle, sillä isoisä oli ollut poissa kotoa savotassa, kun äiti palasi karjakkotöistä", Marjatta kertoo. 

Mitä oikein oli tapahtunut mynämäkeläisessä maalaistalossa keväällä 1944? Sitä Marjatta yritti selvittää 13-vuotiaasta viime vuosiin asti. Mikä oli niin häpeäl­listä, että hänen olemassaolonsa piti salata?­

Kun Marjatta syntyi, Irma antoi hänet ensin sijoituskotiin ja sitten kaksivuotiaana adoptoitavaksi. Irma kirjoitti omin käsin ehdot adoptiosta ja lisäsi kirjeeseen erityisen toiveen: jos adoptioperhe ei enää kykenisi hoitamaan lasta, lapsi palautettaisiin ensisijaisesti biologiselle äidilleen.

Sen jälkeen Irma näki lastaan vain vastahakoisesti.

Pelkäsin, että joudun lähtemään

Marjatta pääsi adoptioperheeseen, jossa hän tunsi itsensä rakastetuksi. Hän oli ulospäin suuntautunut lapsi, aivan kuten Irmakin, mutta hänestä iloisuutta ei kitketty pois.

"Siitä pidin kuitenkin huolen, että kukaan ei pääsisi moittimaan käytöstäni. Pelkäsin, että joutuisin lähtemään myös adoptioperheestä. Minne minä silloin olisin joutunut?"

Irma meni naimisiin 1950-luvulla, kun Marjatta oli 13-vuotias. Vaikka äiti oli nähnyt tytärtään vain harvoin, häihin tämä pääsi. Sukulaissuhde pidettiin kuitenkin muilta vierailta salassa.

"Häissä tutustuin Irman mieheen. Hän kohteli minua ystävällisesti."

Toisin oli isoäidin laita. Hän ei edes katsonut Marjattaa. 

"Olin ihmeissäni, ja niin oli adoptioäitinikin. Olisin niin kovasti halunnut myös isoäidin."

Häiden jälkeen Marjatta ei enää saanut nähdä äitiään. Aina kun hän pyysi tapaamista, Irma vastasi, ettei jaksa.

"Sitten myöhemmin", Irma sanoi.

Irma pyysi adoptioäitiä puhumaan Marjatalle, ettei tämä jatkuvasti vaatisi tapaamisia. Irma ei halunnut, että ihmiset saisivat tietää tyttärestä.

Marjatta näki äitiään vain harvoin, mutta hänellä on muutamia kuvia, joissa hän on yhdessä äitinsä kanssa.
Marjatta näki äitiään vain harvoin, mutta hänellä on muutamia kuvia, joissa hän on yhdessä äitinsä kanssa.

Äiti ei nyt jaksa puhua

Marjatta ei lannistunut. Hän pyysi ja kerjäsi, että saisi nähdä biologista äitiään. Kun hän täytti 18 vuotta, hän sai vihdoin kutsun lähteä pohjoiseen tapaamaan Irmaa ja tämän miestä.

Kun Marjatta saapui biologisen äitinsä kotiin, hän näki, kuinka saman näköisiä heistä oli tullut. Koko tapaamisen ajan Irma vahti hermostuneena, ettei kukaan näkisi Marjattaa. Tämä sai viipyä talossa muutaman päivän.

"Irma paistoi sultsinoita ja halusi kovasti kiitosta niistä. Minä kehuin."

Parhaiten Marjatta muistaa, että pääsi mukaan Irman miehen askareisiin. 

"Olin niin innoissani, mutta tunsin myös syyllisyyttä, koska Irma selvästi jännitti minua."

Marjatta ei tiennyt, mitä Irma oli kertonut hänestä miehelleen. Tilaisuutta kysyä ei koskaan tullut. 

"Niihin aikoihin näistä asioista ei voinut puhua. Minun on nyt mahdollista avata suuni, koska minulla ei ole vahvaa tunnesidettä äitiini."

Selvää oli, että suuri salaisuus painoi Irmaa. Marjatta ei voinut ymmärtää, mikä saattoi olla niin pahaa.

Kun hän yritti kysyä isästään, äiti vastasi­ aina samalla tavalla: En nyt jaksa puhua siitä. Puhutaan joskus.

"Kukaan ei tohtinut sanoa äidille, että sinä olet liian stressaantunut ja kannat harteillasi liian suurta salaisuutta, sinä sairastut."

Ensimmäinen tarina isästä 

Vuosikymmenet Marjatta mietti, miten äiti saattoi hylätä hänet. Johtuiko se totisesta ja ankarasta mummosta, joka tuomitsi pursuilevan ja iloisen Irman jo lapsena? Raskauttaan Irma ei saanut omalta äidiltään anteeksi koskaan.

Marjatta on nähnyt kirjeitä, jotka Irma kirjoitti tuimalle äidilleen. Ne olivat täynnä mahtipontisia, tunteellisia anteeksipyyntöjä ja 'jumalatonta rakkautta'. 

Irmakaan ei osannut näyttää äidillisyyttä tai rakkautta.

"Hän ei uskoakseni ollut hoivaava ketään kohtaan", Marjatta sanoo.

Äiti ei koskaan puhunut Marjatalle hellästi, vaan aina vain arkisesti pelkkää asiaa.

"Myös minun oli vaikea puhua äidille, sillä koin olevani tälle pettymys."

Jossain vaiheessa Irma antoi ymmärtää, että Marjatan isä on eräs kiteeläinen maanviljelijä.

"Äiti ei voinut aavistaa, että lähtisin etsimään tätä."

Kun Marjatta odotti ensimmäistä lastaan vuonna 1968, hän päätti oman miehensä kannustamana etsiä maanviljelijän, josta äiti vihjasi.

Mies löytyi helposti. Hän otti Marjatan vastaan ystävällisesti, mutta ei tuntunut käsittävän, mistä tämä puhui. 

Ja näkihän Marjatta sen itsekin: ei mitään yhdennäköisyyttä. Ei, kiteeläinen mies ei ollut hänen isänsä.

Vuonna 1947 otettu kuva  on ajalta, jolloin Marjatta adoptoitiin.
Vuonna 1947 otettu kuva on ajalta, jolloin Marjatta adoptoitiin.

Tyttö ei mitään osaa

Irma pyhitti elämänsä poliittiseen toimintaan.

"Hänen politiikkaan lähtemistään hidasti se, että hän pelkäsi salaisuutensa paljastumista."

Irma ei ollut kertonut tyttärensä olemassaolosta kenellekään. Sukulaisetkaan eivät tienneet asiasta, sillä raskaana oleva Irma oli häädetty nopeasti kotoa. Kun Irman veljet myöhemmin kuulivat Marjatasta, nuorin heistä kävi tapaamassa häntä.

"Se oli minulle tähtihetki. Minulla oli eno!"

Irma ei kiinnostunut Marjatan avioliitosta, lapsista tai lapsenlapsista, joista Marjatta lähetti kuvia toiveikkaana vuosien ajan. Irma piilotti valokuvat. 

Kun vanhenevan Irman terveys alkoi heiketä, Marjatta kävi toisinaan hoitamassa häntä. Vierailut sairaan äidin luona 700 kilometrin päässä olivat rankkoja. Irma ei halunnut, että häntä hoidetaan mutta esitti samaan aikaan mahtipontisia toiveita ja vaati huolenpitoa.

"Se oli piinallista. En osannut olla enkä toimia hänen mielestään oikein, ja lähdin joskus hänen luotaan itkien. Vasta viimeisinä vuosinaan äitini alkoi hyväksyä, että osaan jotakin."

Marjatasta tuntuu, ettei Irma ollut tarkoituksellisesti ilkeä.

"Hän oli vain niin valtavan itsekeskeinen ja dramaattinen. Hän halusi arvostusta, jota ei koskaan ollut saanut."

Eräällä terveyskeskuskäynnillä kävi ilmi, että Irma söi suuria määriä lääkkeitä.

"Voimakastahtoisena naisena hän oli saanut lääkärit kirjoittamaan lääkkeitä, joita väitti tarvitsevansa."

Kukaan ei ollut puuttunut tilanteeseen, kunnes terveyskeskuksen nuori lääkäri kyseenalaisti reseptit ja alkoi vieroittaa 86-vuotiasta Irmaa. Pahimpina hetkinä Irma jouduttiin sitomaan kiinni sänkyyn vieroitusoireiden vuoksi, mutta vähitellen tilanne helpotti.

Aiemmin Irma oli ollut aamuisin pohjattoman väsynyt ja päivisin sekava, mutta nyt hänen puheensa ja käyttäytymisensä muuttuivat normaalimmiksi. Irma­ rauhoittui.

Sitten hän tunnusti.

"Enempää en muista"

Kun Marjatta ja Irman sisko tulivat katsomaan Irmaa, tämä istui ruokapöydän ääressä ja sanoi, että haluaa puhua.

Irma oli hetken hiljaa. Hän käpertyi tuolissaan ja parahti sitten ääni täristen:

"Minut raiskattiin."

Irma paljasti, että Marjatan isä oli venäläinen­ sotavanki Aleksei. Tämä oli ollut vankitöissä samassa maalais­talossa, jossa Irma oli karjakkona. 

"Nyt minä en muista enkä jaksa sanoa enää enempää", Irma sanoi.

Marjatta ei sisäistänyt mainintaa raiskauksesta. Hän kuuli vain, että hänen isänsä oli venäläinen mies. Tieto tuntui yhtäkkiä miellyttävältä. Mielenkiintoiselta. Sellaista vaihtoehtoa hän ei ollut osannut ajatella. Hänen isänsä oli venäläinen mies, Aleksei.

"Siksi äiti oli pitänyt hirveää salaisuuttaan koko elämänsä! Hän oli tehnyt sota-aikana rikoksen."

Tasavallan presidentti Risto Ryti oli antanut tammikuussa 1943 asetuksen, joka kielsi jyrkästi kaikenlaisen seurustelun sotavankien kanssa: "Älköön kukaan ilman asianomaisen sotilasviranomaisen lupaa puhutelko tai muuten seurustelko hänen kanssaan, älköönkä antako mitään vangeille. Joka rikkoo I momentissa olevan kiellon, tuomittakoon, jollei ankarampaa rangaistusta ole muualla säädetty, sakkoon tai vankeuteen."

Suomalaisten naisten suhteita saksalaisin sotilaisiin paheksuttiin, mutta vielä paljon pahempaa oli, jos seurustelukumppani oli ollut neuvostoliittolainen sotavanki. Heidän kanssaan seurustelleet naiset olivat siveettömiä ja häpäisivät isänmaansa niin oman kansansa kuin vieraidenkin edessä.

Ei ihme, että Irma salasi lapsensa isän.

Marjatta kysyi äidiltään, missä talossa Mynämäellä tämä oli ollut töissä. Äiti ei muistanut. Oli myöhäistä ottaa selvää yksityiskohdista, mutta ainakin yli 60 vuoden salaisuus oli nyt selvinnyt Marjatalle.

Marjatta äidin sylissä.
Marjatta äidin sylissä.

Vieraan naisen hautajaiset

Irman hautajaiset pidettiin neljä vuotta myöhemmin tämän kotitalossa. Kun Marjatta sai tiedon kuolemasta, hän lähti ajamaan pohjoiseen ja hoiti kaikki hautajaisjärjestelyt. Hän tunsi äitinsä ystäväpiiristä kaksi ihmistä. Muista hänet oli pidetty erossa.

Marjatta ei myöskään tuntenut sitä ihmistä, jota ystävät ja naapurit tulivat hautaamaan.

"Irma oli minulle vieras."

Seurakunnan pappi totesi Marjatalle, että olisi ollut mukava tutustua tähän jo aikaisemmin. Jotkut vieraista alkoivat itkeä nähdessään hänet. He olivat pettyneitä siihen, että heidän ystävänsä ei ollut luottanut heihin kertoakseen salaisuutensa.

Marjatta vei ensimmäisenä hautajaisvieraana kukat arkulle.

"Tilaisuus ei ollut erityisen koskettava, surullinen kuitenkin."

Äidin ja Marjatan suhde päättyi, vaikka ei ollut oikeastaan koskaan alkanutkaan.

"En varsinaisesti ikävöinyt äitiäni. Adoptioäiti oli kuollut jo aikaisemmin, ja ne hautajaiset olivat aivan erilaiset."

"Myös Irman miehellä oli lapsi, jota tämä ei voinut tunnustaa omakseen. Syynä olivat edellisen sukupolven riidat", Marjatta sanoo.
"Myös Irman miehellä oli lapsi, jota tämä ei voinut tunnustaa omakseen. Syynä olivat edellisen sukupolven riidat", Marjatta sanoo.

Elämä, jota ei tullut

Yksi asia harmittaa Marjattaa. Äidin kanssa olisi voinut olla hieno, yhteinen elämä. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska äidin mieli oli järkkynyt salaisuuden takia. 

"En voinut mitään sille, että olin tuottanut äidille tuskaa olemassaolollani. En voinut olla pahoillani syntymästäni."

Äidin mielen järkkyminen näkyy Marjatan mukaan mustan muistikirjan synkistä kirjoituksista, joissa yksi lause saattoi jatkua sivukaupalla.

Kirjoitan taas, kun tunnen kohtaloni kirouksen raskaana vaipuvan jo ennestään niin paljon kärsineen sydämeni päälle. Minun tekee mieli huutaa niin raskaalta tuntuu taakka joka on laskettu harteilleni se on taakka jota en voi edes hetkeksi laskea pois saadakseni levätä ja voimia koota jaksaakseni edelleen kantaa…

Vanhemmilla päivillään Irma kirjoitti runoja. Ne ovat mahtipontista paatosta, tuskaa ja ahdistusta. Totuutta hän ei voinut kertoa kenellekään.

Irman kuoleman jälkeen Marjatta ja Irman sisko tutkivat Irman päiväkirjat. Niistä selvisi, ettei Irmaa ollut raiskattu. Hän oli rakastunut Alekseihin.

Kuinka kerjäten olen rukoillut hänen katsettaan ja hänen kosketustaan, ovatko nuo rukoukseni olleet syvää sydämen ääntä vai lihan synnillistä paloa en sitä tiedä.

Ja toive siitä, että pääsisi rakastettunsa kanssa joskus sanomaan ”tahdon, tahdon” Jumalan edessä.

Marjatta hymyilee. Hän on käsitellyt historiansa jo moneen kertaan. Nyt on aika puhua, koska hän ei ole ainoa. 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2015.

Sotavankien lapset

Suomalaisissa maalaistaloissa työskenteli vuoteen 1942 mennessä noin 10 000 neuvostovankia. Heidän palattuaan Neuvostoliittoon syntyi muutama sata lasta, joilla oli venäläinen isä.  Vasta viime aikoina lapset ovat alkaneet kertoa tarinaansa. 

Artikkelin lähteenä on käytetty Noora Wilmsin pro gradu -työtä Ryssän heilat ja pikku-Iivanat (Itä-Suomen yliopisto 2010).

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Olen opettanut hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirrän oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.