Marjatta Virtanen, 70, yritti jo lapsena selvittää alkuperäänsä.
Marjatta Virtanen, 70, yritti jo lapsena selvittää alkuperäänsä.

Marjatta on yksi niistä sodan aikana syntyneistä lapsista, joiden isistä vaiettiin visusti. Hänen äitinsä kantoi salaisuutta yli 60 vuotta ennen kuin tunnusti.

Äiti päätti, että Irma saa lähteä saman tien.

Oli syksy vuonna 1944, ja 22-vuotias Irma oli juuri palannut karjakkotöistä kotiin Pohjois-Karjalaan. Hän seisoi kotiovellaan turvaa hakemassa ja selvästi raskaana, vaikkei olisi halunnut olla. 

Isätön lapsi oli Irman äidille liikaa. Tytär­ sai mennä.

Irma käveli kymmenen kilometriä lähimpään naapuriin ja sai sieltä yösijan yhdeksi yöksi. Mukanaan hän kantoi pientä, mustaa muistikirjaa. Keväällä, huomatessaan olevansa raskaana, hän oli kirjoittanut siihen näin:

Kuinka ihanaa on katsella luontoa varhaiskesänä kuin Jumaloitavan kaunis ja tuoksua täynnä se onkaan, vaikka sydämeni päällä lepää synkeintä syysyötä mustempi ja myrskyisämpi yö…

Ja sitten:

…kaikkien näiden hyveiden on väistyminen kirouksen tieltä, jonka huippu on tämä Lapsi! Yksinäinen äpärä.

Lapsi syntyi myöhään syksyllä 1944. Isästä Irma vaikeni 66 vuoden ajan.

Mikä minussa on hävettävää?

Marjatta Virtanen, 70, istuu kotonaan Turussa ja selaa äitinsä Irman mustaa muistikirjaa. Pöydällä ovat kaikki muutkin äidin muistikirjat ja muutama, harvinainen valokuva, joissa pieni Marjatta on saanut olla äitinsä kanssa.

Suurimman osan elämästään Marjatta oli äitinsä häpeäpilkku, josta ei kerrottu edes Irman isälle.

"Raskautta ei tarvinnut paljastaa tälle, sillä isoisä oli ollut poissa kotoa savotassa, kun äiti palasi karjakkotöistä", Marjatta kertoo. 

Mitä oikein oli tapahtunut mynämäkeläisessä maalaistalossa keväällä 1944? Sitä Marjatta yritti selvittää 13-vuotiaasta viime vuosiin asti. Mikä oli niin häpeäl­listä, että hänen olemassaolonsa piti salata?­

Kun Marjatta syntyi, Irma antoi hänet ensin sijoituskotiin ja sitten kaksivuotiaana adoptoitavaksi. Irma kirjoitti omin käsin ehdot adoptiosta ja lisäsi kirjeeseen erityisen toiveen: jos adoptioperhe ei enää kykenisi hoitamaan lasta, lapsi palautettaisiin ensisijaisesti biologiselle äidilleen.

Sen jälkeen Irma näki lastaan vain vastahakoisesti.

Pelkäsin, että joudun lähtemään

Marjatta pääsi adoptioperheeseen, jossa hän tunsi itsensä rakastetuksi. Hän oli ulospäin suuntautunut lapsi, aivan kuten Irmakin, mutta hänestä iloisuutta ei kitketty pois.

"Siitä pidin kuitenkin huolen, että kukaan ei pääsisi moittimaan käytöstäni. Pelkäsin, että joutuisin lähtemään myös adoptioperheestä. Minne minä silloin olisin joutunut?"

Irma meni naimisiin 1950-luvulla, kun Marjatta oli 13-vuotias. Vaikka äiti oli nähnyt tytärtään vain harvoin, häihin tämä pääsi. Sukulaissuhde pidettiin kuitenkin muilta vierailta salassa.

"Häissä tutustuin Irman mieheen. Hän kohteli minua ystävällisesti."

Toisin oli isoäidin laita. Hän ei edes katsonut Marjattaa. 

"Olin ihmeissäni, ja niin oli adoptioäitinikin. Olisin niin kovasti halunnut myös isoäidin."

Häiden jälkeen Marjatta ei enää saanut nähdä äitiään. Aina kun hän pyysi tapaamista, Irma vastasi, ettei jaksa.

"Sitten myöhemmin", Irma sanoi.

Irma pyysi adoptioäitiä puhumaan Marjatalle, ettei tämä jatkuvasti vaatisi tapaamisia. Irma ei halunnut, että ihmiset saisivat tietää tyttärestä.

Marjatta näki äitiään vain harvoin, mutta hänellä on muutamia kuvia, joissa hän on yhdessä äitinsä kanssa.
Marjatta näki äitiään vain harvoin, mutta hänellä on muutamia kuvia, joissa hän on yhdessä äitinsä kanssa.

Äiti ei nyt jaksa puhua

Marjatta ei lannistunut. Hän pyysi ja kerjäsi, että saisi nähdä biologista äitiään. Kun hän täytti 18 vuotta, hän sai vihdoin kutsun lähteä pohjoiseen tapaamaan Irmaa ja tämän miestä.

Kun Marjatta saapui biologisen äitinsä kotiin, hän näki, kuinka saman näköisiä heistä oli tullut. Koko tapaamisen ajan Irma vahti hermostuneena, ettei kukaan näkisi Marjattaa. Tämä sai viipyä talossa muutaman päivän.

"Irma paistoi sultsinoita ja halusi kovasti kiitosta niistä. Minä kehuin."

Parhaiten Marjatta muistaa, että pääsi mukaan Irman miehen askareisiin. 

"Olin niin innoissani, mutta tunsin myös syyllisyyttä, koska Irma selvästi jännitti minua."

Marjatta ei tiennyt, mitä Irma oli kertonut hänestä miehelleen. Tilaisuutta kysyä ei koskaan tullut. 

"Niihin aikoihin näistä asioista ei voinut puhua. Minun on nyt mahdollista avata suuni, koska minulla ei ole vahvaa tunnesidettä äitiini."

Selvää oli, että suuri salaisuus painoi Irmaa. Marjatta ei voinut ymmärtää, mikä saattoi olla niin pahaa.

Kun hän yritti kysyä isästään, äiti vastasi­ aina samalla tavalla: En nyt jaksa puhua siitä. Puhutaan joskus.

"Kukaan ei tohtinut sanoa äidille, että sinä olet liian stressaantunut ja kannat harteillasi liian suurta salaisuutta, sinä sairastut."

Ensimmäinen tarina isästä 

Vuosikymmenet Marjatta mietti, miten äiti saattoi hylätä hänet. Johtuiko se totisesta ja ankarasta mummosta, joka tuomitsi pursuilevan ja iloisen Irman jo lapsena? Raskauttaan Irma ei saanut omalta äidiltään anteeksi koskaan.

Marjatta on nähnyt kirjeitä, jotka Irma kirjoitti tuimalle äidilleen. Ne olivat täynnä mahtipontisia, tunteellisia anteeksipyyntöjä ja 'jumalatonta rakkautta'. 

Irmakaan ei osannut näyttää äidillisyyttä tai rakkautta.

"Hän ei uskoakseni ollut hoivaava ketään kohtaan", Marjatta sanoo.

Äiti ei koskaan puhunut Marjatalle hellästi, vaan aina vain arkisesti pelkkää asiaa.

"Myös minun oli vaikea puhua äidille, sillä koin olevani tälle pettymys."

Jossain vaiheessa Irma antoi ymmärtää, että Marjatan isä on eräs kiteeläinen maanviljelijä.

"Äiti ei voinut aavistaa, että lähtisin etsimään tätä."

Kun Marjatta odotti ensimmäistä lastaan vuonna 1968, hän päätti oman miehensä kannustamana etsiä maanviljelijän, josta äiti vihjasi.

Mies löytyi helposti. Hän otti Marjatan vastaan ystävällisesti, mutta ei tuntunut käsittävän, mistä tämä puhui. 

Ja näkihän Marjatta sen itsekin: ei mitään yhdennäköisyyttä. Ei, kiteeläinen mies ei ollut hänen isänsä.

Vuonna 1947 otettu kuva  on ajalta, jolloin Marjatta adoptoitiin.
Vuonna 1947 otettu kuva on ajalta, jolloin Marjatta adoptoitiin.

Tyttö ei mitään osaa

Irma pyhitti elämänsä poliittiseen toimintaan.

"Hänen politiikkaan lähtemistään hidasti se, että hän pelkäsi salaisuutensa paljastumista."

Irma ei ollut kertonut tyttärensä olemassaolosta kenellekään. Sukulaisetkaan eivät tienneet asiasta, sillä raskaana oleva Irma oli häädetty nopeasti kotoa. Kun Irman veljet myöhemmin kuulivat Marjatasta, nuorin heistä kävi tapaamassa häntä.

"Se oli minulle tähtihetki. Minulla oli eno!"

Irma ei kiinnostunut Marjatan avioliitosta, lapsista tai lapsenlapsista, joista Marjatta lähetti kuvia toiveikkaana vuosien ajan. Irma piilotti valokuvat. 

Kun vanhenevan Irman terveys alkoi heiketä, Marjatta kävi toisinaan hoitamassa häntä. Vierailut sairaan äidin luona 700 kilometrin päässä olivat rankkoja. Irma ei halunnut, että häntä hoidetaan mutta esitti samaan aikaan mahtipontisia toiveita ja vaati huolenpitoa.

"Se oli piinallista. En osannut olla enkä toimia hänen mielestään oikein, ja lähdin joskus hänen luotaan itkien. Vasta viimeisinä vuosinaan äitini alkoi hyväksyä, että osaan jotakin."

Marjatasta tuntuu, ettei Irma ollut tarkoituksellisesti ilkeä.

"Hän oli vain niin valtavan itsekeskeinen ja dramaattinen. Hän halusi arvostusta, jota ei koskaan ollut saanut."

Eräällä terveyskeskuskäynnillä kävi ilmi, että Irma söi suuria määriä lääkkeitä.

"Voimakastahtoisena naisena hän oli saanut lääkärit kirjoittamaan lääkkeitä, joita väitti tarvitsevansa."

Kukaan ei ollut puuttunut tilanteeseen, kunnes terveyskeskuksen nuori lääkäri kyseenalaisti reseptit ja alkoi vieroittaa 86-vuotiasta Irmaa. Pahimpina hetkinä Irma jouduttiin sitomaan kiinni sänkyyn vieroitusoireiden vuoksi, mutta vähitellen tilanne helpotti.

Aiemmin Irma oli ollut aamuisin pohjattoman väsynyt ja päivisin sekava, mutta nyt hänen puheensa ja käyttäytymisensä muuttuivat normaalimmiksi. Irma­ rauhoittui.

Sitten hän tunnusti.

"Enempää en muista"

Kun Marjatta ja Irman sisko tulivat katsomaan Irmaa, tämä istui ruokapöydän ääressä ja sanoi, että haluaa puhua.

Irma oli hetken hiljaa. Hän käpertyi tuolissaan ja parahti sitten ääni täristen:

"Minut raiskattiin."

Irma paljasti, että Marjatan isä oli venäläinen­ sotavanki Aleksei. Tämä oli ollut vankitöissä samassa maalais­talossa, jossa Irma oli karjakkona. 

"Nyt minä en muista enkä jaksa sanoa enää enempää", Irma sanoi.

Marjatta ei sisäistänyt mainintaa raiskauksesta. Hän kuuli vain, että hänen isänsä oli venäläinen mies. Tieto tuntui yhtäkkiä miellyttävältä. Mielenkiintoiselta. Sellaista vaihtoehtoa hän ei ollut osannut ajatella. Hänen isänsä oli venäläinen mies, Aleksei.

"Siksi äiti oli pitänyt hirveää salaisuuttaan koko elämänsä! Hän oli tehnyt sota-aikana rikoksen."

Tasavallan presidentti Risto Ryti oli antanut tammikuussa 1943 asetuksen, joka kielsi jyrkästi kaikenlaisen seurustelun sotavankien kanssa: "Älköön kukaan ilman asianomaisen sotilasviranomaisen lupaa puhutelko tai muuten seurustelko hänen kanssaan, älköönkä antako mitään vangeille. Joka rikkoo I momentissa olevan kiellon, tuomittakoon, jollei ankarampaa rangaistusta ole muualla säädetty, sakkoon tai vankeuteen."

Suomalaisten naisten suhteita saksalaisin sotilaisiin paheksuttiin, mutta vielä paljon pahempaa oli, jos seurustelukumppani oli ollut neuvostoliittolainen sotavanki. Heidän kanssaan seurustelleet naiset olivat siveettömiä ja häpäisivät isänmaansa niin oman kansansa kuin vieraidenkin edessä.

Ei ihme, että Irma salasi lapsensa isän.

Marjatta kysyi äidiltään, missä talossa Mynämäellä tämä oli ollut töissä. Äiti ei muistanut. Oli myöhäistä ottaa selvää yksityiskohdista, mutta ainakin yli 60 vuoden salaisuus oli nyt selvinnyt Marjatalle.

Marjatta äidin sylissä.
Marjatta äidin sylissä.

Vieraan naisen hautajaiset

Irman hautajaiset pidettiin neljä vuotta myöhemmin tämän kotitalossa. Kun Marjatta sai tiedon kuolemasta, hän lähti ajamaan pohjoiseen ja hoiti kaikki hautajaisjärjestelyt. Hän tunsi äitinsä ystäväpiiristä kaksi ihmistä. Muista hänet oli pidetty erossa.

Marjatta ei myöskään tuntenut sitä ihmistä, jota ystävät ja naapurit tulivat hautaamaan.

"Irma oli minulle vieras."

Seurakunnan pappi totesi Marjatalle, että olisi ollut mukava tutustua tähän jo aikaisemmin. Jotkut vieraista alkoivat itkeä nähdessään hänet. He olivat pettyneitä siihen, että heidän ystävänsä ei ollut luottanut heihin kertoakseen salaisuutensa.

Marjatta vei ensimmäisenä hautajaisvieraana kukat arkulle.

"Tilaisuus ei ollut erityisen koskettava, surullinen kuitenkin."

Äidin ja Marjatan suhde päättyi, vaikka ei ollut oikeastaan koskaan alkanutkaan.

"En varsinaisesti ikävöinyt äitiäni. Adoptioäiti oli kuollut jo aikaisemmin, ja ne hautajaiset olivat aivan erilaiset."

"Myös Irman miehellä oli lapsi, jota tämä ei voinut tunnustaa omakseen. Syynä olivat edellisen sukupolven riidat", Marjatta sanoo.
"Myös Irman miehellä oli lapsi, jota tämä ei voinut tunnustaa omakseen. Syynä olivat edellisen sukupolven riidat", Marjatta sanoo.

Elämä, jota ei tullut

Yksi asia harmittaa Marjattaa. Äidin kanssa olisi voinut olla hieno, yhteinen elämä. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska äidin mieli oli järkkynyt salaisuuden takia. 

"En voinut mitään sille, että olin tuottanut äidille tuskaa olemassaolollani. En voinut olla pahoillani syntymästäni."

Äidin mielen järkkyminen näkyy Marjatan mukaan mustan muistikirjan synkistä kirjoituksista, joissa yksi lause saattoi jatkua sivukaupalla.

Kirjoitan taas, kun tunnen kohtaloni kirouksen raskaana vaipuvan jo ennestään niin paljon kärsineen sydämeni päälle. Minun tekee mieli huutaa niin raskaalta tuntuu taakka joka on laskettu harteilleni se on taakka jota en voi edes hetkeksi laskea pois saadakseni levätä ja voimia koota jaksaakseni edelleen kantaa…

Vanhemmilla päivillään Irma kirjoitti runoja. Ne ovat mahtipontista paatosta, tuskaa ja ahdistusta. Totuutta hän ei voinut kertoa kenellekään.

Irman kuoleman jälkeen Marjatta ja Irman sisko tutkivat Irman päiväkirjat. Niistä selvisi, ettei Irmaa ollut raiskattu. Hän oli rakastunut Alekseihin.

Kuinka kerjäten olen rukoillut hänen katsettaan ja hänen kosketustaan, ovatko nuo rukoukseni olleet syvää sydämen ääntä vai lihan synnillistä paloa en sitä tiedä.

Ja toive siitä, että pääsisi rakastettunsa kanssa joskus sanomaan ”tahdon, tahdon” Jumalan edessä.

Marjatta hymyilee. Hän on käsitellyt historiansa jo moneen kertaan. Nyt on aika puhua, koska hän ei ole ainoa. 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2015.

Sotavankien lapset

Suomalaisissa maalaistaloissa työskenteli vuoteen 1942 mennessä noin 10 000 neuvostovankia. Heidän palattuaan Neuvostoliittoon syntyi muutama sata lasta, joilla oli venäläinen isä.  Vasta viime aikoina lapset ovat alkaneet kertoa tarinaansa. 

Artikkelin lähteenä on käytetty Noora Wilmsin pro gradu -työtä Ryssän heilat ja pikku-Iivanat (Itä-Suomen yliopisto 2010).

Kun Miia oli karsinut kotoaan kaiken ylimääräisen, jäljelle jäi levoton olo: mistä voisin vielä luopua? ”Jouduin opettelemaan, että onni ei riipu tavaramäärästä –  tai tavaroiden vähyydestä.”

Tavaroita lojui kaikkialla: sohvilla, lattioilla ja jokaisella mahdollisella tasolla. Lehtiä, hiusharjoja, meikkejä, kauppakuitteja ja astioita. Tavarat oli helppo jättää kädestään mihin milloinkin, koska niillä ei ollut selkeää säilytyspaikkaa.

Suurimman sekasotkun aiheuttivat vaatteet. Takit, puserot, farkut, tennarit, ballerinat, mekot ja sukat. Nyssykät ja pussukat, joiden sisältä löytyi uusia vaatteita hintalappuineen päivineen.

Sellainen Miia Salmen, 35, koti oli aikaisemmin. Aina aika sotkuinen.

Sitten Miia kyllästyi sotkuun ja päätti aloittaa raivaamisen. Tunne oli mahtava. Kodin selkiytyessä selkiytyivät myös elämä ja ajatukset.

”Silloin en vielä tiennyt, että myös tavaroiden raivaamiseen voi jäädä koukkuun.”

Ensin tuli uskomaton fiilis

Raivaaminen alkoi, kun Miia huomasi etsivänsä tiettyä vaatekappaletta tuntien ajan. Sitä ei yksinkertaisesti löytynyt vaatepaljouden keskeltä.

”Minulla meni suoraan sanottuna kuppi nurin. Päätin tuskastuneena karsia kaikki ylimääräiset henkilökohtaiset vaatteet ja tavarani pois. Seuraavana päivänä pistin hihat heilumaan.”

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

Miia kasasi kaikki vaatteet, kengät, laukut ja asusteet olohuoneen lattialle ja kävi ne läpi. Päivän päätteeksi hän oli pussittanut kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin.

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

”Fiilis oli uskomaton. Kaappitilaa oli tyhjillään, ja tunsin oloni vapautuneeksi. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin olevani oman elämäni herra: minä hallitsin omaisuuttani, eikä omaisuuteni minua.”

Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä  kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."
Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."

 

Mieskin innostui asiasta

Vaatteiden jälkeen oli helppo siirtyä käymään läpi koko koti. 

”Karsin niin keittiön kaapit kuin kylpyhuoneen kosmetiikkavarastotkin. Erityisesti olin hamstrannut piensisustustavaraa ja astioita, kuten kynttilänjalkoja, koriste-esineitä, kuppeja ja maljakoita.”

Lopulta jäljellä oli vain kuusi kuppia, kaksi kynttilänjalkaa ja yksi maljakko.

”Myös mies innostui vanavedessäni analysoimaan omaa tavaratarvettaan, ja yhdessä saimmekin kodin kaaoksen selätettyä.”

Mikään ei ollut enää hukassa

Arki alkoi tuntua aivan erilaiselta kuin ennen. Helpommalta ja mukavammalta, Miia sanoo.

”Ennen saatoin siivota kotia kokonaisen viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt enää tuntiakaan.”

Pölyt oli helppo pyyhkiä tasopinnoilta ohi kulkiessaan, kun irtotavaraa ei tarvinnut siirrellä pois tieltä. Jokaisella tavaralla oli myös oma paikkansa, eikä mikään ollut enää hukassa.

Ennen saatoin siivota kotia  viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt tuntiakaan.

”Tämä säästi aikaa erityisesti aamun kiireessä, kun ei tarvinnut etsiskellä avaimia, ponnareita tai laastareita roinavuorien ja romukippojen uumenista.”

Mistä voisi vielä hankkiutua eroon?

Kaiken helppouden keskellä oli kuitenkin jostain syystä vaikea rauhoittua. Miia huomasi sen vähitellen. Ajatukset kiersivät kehää.

Olisiko yksi kynttilänjalka parempi kuin kaksi? Mistä voisin vielä hankkiutua eroon? Tarvitsenko tätäkään todella?

”Moni varmasti tunnistaa sen levottomuuden tunteen, kun koti on pullollaan tavaraa, joita ei tarvitse, mutta joista ei raaski hankkiutua eroonkaan. Mutta samanlainen levottomuuden tunne voi iskeä, kun karsittavaa ei enää ole.”

Tulisiko minulle vapautuneempi olo, jos luopuisin vielä yhdestä kenkäparista?

Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi.

”Raivaamisen myötä tavaroiden henkinen ylivalta häviää, ja yhdessä tyhjenevän tilan aikaansaaman euforisen olon kanssa tunne on suorastaan koukuttava. Tavaran raivaamisesta onkin helppo tulla riippuvaiseksi. Sen sain itsekin huomata.”

Miiasta oli ihanaa käydä läpi laatikoita ja kaappeja.

”Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi. Mitä enemmän sain karsittua, sitä enemmän teki mieli karsia. Koin jopa pettymyksen tunteita, kun en löytänytkään mitään turhaa kierrätettäväksi.”

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”
”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Tärkeintä on elää, ei karsia

Aikaisemmin Miia oli turhautunut siitä, että tavaroiden karsiminen oli niin työlästä – vaikka se olikin palkitsevaa. Nyt hän turhautui siitä, ettei karsittavaa enää ollut. 

”Kaikesta ei kuitenkaan voinut luopua. Eihän siinä olisi ollut mitään järkeä.”

Aikalisä, Miia alkoi sanoa itselleen. Pieni tauko.

Voisinko saada yhtä hyvän fiiliksen jostain muusta kuin karsimisesta? hän mietti. Mitä kaikkea haluaisin elämässäni tehdä ja kokea, kun aika ei enää kulu siivoamiseen?

Miia opetteli istumaan sohvalla. Hän keitti kupin teetä. Aluksi se tuntui oudolta. Piti olla vain. Miia lähti lenkille eikä kiikuttanut yhtään pussia kierrätykseen samalla reissulla.

Miia innostui uudelleen myös kirjoista ja lukemisesta ja elvytti vanhan rakkaan harrastuksensa tanssimisen.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä.

Tavaroista luopuminen on matka kohti tyynempää oloa, Miia alkoi ymmärtää. Itse prosessi ja sen tuoma hyvä fiilis ei ole tavoiteltavin asia.

Se osalta karsijoista saattaa unohtua. Kun koti on pelkistetty, jäljellä on vielä tärkein. Oma elämä.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä. Ne saattavat saada uusia näkökulmia, mutta  lopulliset ratkaisut eivät riipu tavaramäärästä.

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Miian Oma koti valkoinen -sisustusblogi löytyy täältä.

 

Vierailija

Sisustusbloggaaja Miia, 35: ”Tavaramäärän karsiminen toi euforisen olon – sitten huomasin jääneeni koukkuun”

Kiinnostava näkökulma. Karsimishuumassa olisi myös hyvä tiedostaa, että karsituista tavaroista tulee jätettä, yleensä myös vaikka ne annetaan "uuteen kotiin". Sovitaanko, että kun ostetaan mitä tahansa niin myös otamme itse vastuun siitä että se käytetään loppuun.
Lue kommentti
Tilaajille
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.

Riikka ja Tuomo Meretniemi toteuttivat unelman, jota moni piti hulluna: he jättivät työt ja lähtivät lasten kanssa purjehtimaan. Kaksi vuotta merellä on opettanut enemmän kuin he osasivat odottaa.

”Ei, millekään maailmanympäripurjehdukselle en lähde”, Riikka oli sanonut. Oli 1990-luvun alku, ja poikaystävä Tuomo haaveili suuresta seikkailusta.

Helsingissä Ressun lukiossa vuonna 1989 tavannut nuoripari keskusteli aiheesta usein.

”Olen maakrapuperheestä, joskus olin soudellut...