Marjatta Virtanen, 70, yritti jo lapsena selvittää alkuperäänsä.
Marjatta Virtanen, 70, yritti jo lapsena selvittää alkuperäänsä.

Marjatta on yksi niistä sodan aikana syntyneistä lapsista, joiden isistä vaiettiin visusti. Hänen äitinsä kantoi salaisuutta yli 60 vuotta ennen kuin tunnusti.

Äiti päätti, että Irma saa lähteä saman tien.

Oli syksy vuonna 1944, ja 22-vuotias Irma oli juuri palannut karjakkotöistä kotiin Pohjois-Karjalaan. Hän seisoi kotiovellaan turvaa hakemassa ja selvästi raskaana, vaikkei olisi halunnut olla. 

Isätön lapsi oli Irman äidille liikaa. Tytär­ sai mennä.

Irma käveli kymmenen kilometriä lähimpään naapuriin ja sai sieltä yösijan yhdeksi yöksi. Mukanaan hän kantoi pientä, mustaa muistikirjaa. Keväällä, huomatessaan olevansa raskaana, hän oli kirjoittanut siihen näin:

Kuinka ihanaa on katsella luontoa varhaiskesänä kuin Jumaloitavan kaunis ja tuoksua täynnä se onkaan, vaikka sydämeni päällä lepää synkeintä syysyötä mustempi ja myrskyisämpi yö…

Ja sitten:

…kaikkien näiden hyveiden on väistyminen kirouksen tieltä, jonka huippu on tämä Lapsi! Yksinäinen äpärä.

Lapsi syntyi myöhään syksyllä 1944. Isästä Irma vaikeni 66 vuoden ajan.

Mikä minussa on hävettävää?

Marjatta Virtanen, 70, istuu kotonaan Turussa ja selaa äitinsä Irman mustaa muistikirjaa. Pöydällä ovat kaikki muutkin äidin muistikirjat ja muutama, harvinainen valokuva, joissa pieni Marjatta on saanut olla äitinsä kanssa.

Suurimman osan elämästään Marjatta oli äitinsä häpeäpilkku, josta ei kerrottu edes Irman isälle.

"Raskautta ei tarvinnut paljastaa tälle, sillä isoisä oli ollut poissa kotoa savotassa, kun äiti palasi karjakkotöistä", Marjatta kertoo. 

Mitä oikein oli tapahtunut mynämäkeläisessä maalaistalossa keväällä 1944? Sitä Marjatta yritti selvittää 13-vuotiaasta viime vuosiin asti. Mikä oli niin häpeäl­listä, että hänen olemassaolonsa piti salata?­

Kun Marjatta syntyi, Irma antoi hänet ensin sijoituskotiin ja sitten kaksivuotiaana adoptoitavaksi. Irma kirjoitti omin käsin ehdot adoptiosta ja lisäsi kirjeeseen erityisen toiveen: jos adoptioperhe ei enää kykenisi hoitamaan lasta, lapsi palautettaisiin ensisijaisesti biologiselle äidilleen.

Sen jälkeen Irma näki lastaan vain vastahakoisesti.

Pelkäsin, että joudun lähtemään

Marjatta pääsi adoptioperheeseen, jossa hän tunsi itsensä rakastetuksi. Hän oli ulospäin suuntautunut lapsi, aivan kuten Irmakin, mutta hänestä iloisuutta ei kitketty pois.

"Siitä pidin kuitenkin huolen, että kukaan ei pääsisi moittimaan käytöstäni. Pelkäsin, että joutuisin lähtemään myös adoptioperheestä. Minne minä silloin olisin joutunut?"

Irma meni naimisiin 1950-luvulla, kun Marjatta oli 13-vuotias. Vaikka äiti oli nähnyt tytärtään vain harvoin, häihin tämä pääsi. Sukulaissuhde pidettiin kuitenkin muilta vierailta salassa.

"Häissä tutustuin Irman mieheen. Hän kohteli minua ystävällisesti."

Toisin oli isoäidin laita. Hän ei edes katsonut Marjattaa. 

"Olin ihmeissäni, ja niin oli adoptioäitinikin. Olisin niin kovasti halunnut myös isoäidin."

Häiden jälkeen Marjatta ei enää saanut nähdä äitiään. Aina kun hän pyysi tapaamista, Irma vastasi, ettei jaksa.

"Sitten myöhemmin", Irma sanoi.

Irma pyysi adoptioäitiä puhumaan Marjatalle, ettei tämä jatkuvasti vaatisi tapaamisia. Irma ei halunnut, että ihmiset saisivat tietää tyttärestä.

Marjatta näki äitiään vain harvoin, mutta hänellä on muutamia kuvia, joissa hän on yhdessä äitinsä kanssa.
Marjatta näki äitiään vain harvoin, mutta hänellä on muutamia kuvia, joissa hän on yhdessä äitinsä kanssa.

Äiti ei nyt jaksa puhua

Marjatta ei lannistunut. Hän pyysi ja kerjäsi, että saisi nähdä biologista äitiään. Kun hän täytti 18 vuotta, hän sai vihdoin kutsun lähteä pohjoiseen tapaamaan Irmaa ja tämän miestä.

Kun Marjatta saapui biologisen äitinsä kotiin, hän näki, kuinka saman näköisiä heistä oli tullut. Koko tapaamisen ajan Irma vahti hermostuneena, ettei kukaan näkisi Marjattaa. Tämä sai viipyä talossa muutaman päivän.

"Irma paistoi sultsinoita ja halusi kovasti kiitosta niistä. Minä kehuin."

Parhaiten Marjatta muistaa, että pääsi mukaan Irman miehen askareisiin. 

"Olin niin innoissani, mutta tunsin myös syyllisyyttä, koska Irma selvästi jännitti minua."

Marjatta ei tiennyt, mitä Irma oli kertonut hänestä miehelleen. Tilaisuutta kysyä ei koskaan tullut. 

"Niihin aikoihin näistä asioista ei voinut puhua. Minun on nyt mahdollista avata suuni, koska minulla ei ole vahvaa tunnesidettä äitiini."

Selvää oli, että suuri salaisuus painoi Irmaa. Marjatta ei voinut ymmärtää, mikä saattoi olla niin pahaa.

Kun hän yritti kysyä isästään, äiti vastasi­ aina samalla tavalla: En nyt jaksa puhua siitä. Puhutaan joskus.

"Kukaan ei tohtinut sanoa äidille, että sinä olet liian stressaantunut ja kannat harteillasi liian suurta salaisuutta, sinä sairastut."

Ensimmäinen tarina isästä 

Vuosikymmenet Marjatta mietti, miten äiti saattoi hylätä hänet. Johtuiko se totisesta ja ankarasta mummosta, joka tuomitsi pursuilevan ja iloisen Irman jo lapsena? Raskauttaan Irma ei saanut omalta äidiltään anteeksi koskaan.

Marjatta on nähnyt kirjeitä, jotka Irma kirjoitti tuimalle äidilleen. Ne olivat täynnä mahtipontisia, tunteellisia anteeksipyyntöjä ja 'jumalatonta rakkautta'. 

Irmakaan ei osannut näyttää äidillisyyttä tai rakkautta.

"Hän ei uskoakseni ollut hoivaava ketään kohtaan", Marjatta sanoo.

Äiti ei koskaan puhunut Marjatalle hellästi, vaan aina vain arkisesti pelkkää asiaa.

"Myös minun oli vaikea puhua äidille, sillä koin olevani tälle pettymys."

Jossain vaiheessa Irma antoi ymmärtää, että Marjatan isä on eräs kiteeläinen maanviljelijä.

"Äiti ei voinut aavistaa, että lähtisin etsimään tätä."

Kun Marjatta odotti ensimmäistä lastaan vuonna 1968, hän päätti oman miehensä kannustamana etsiä maanviljelijän, josta äiti vihjasi.

Mies löytyi helposti. Hän otti Marjatan vastaan ystävällisesti, mutta ei tuntunut käsittävän, mistä tämä puhui. 

Ja näkihän Marjatta sen itsekin: ei mitään yhdennäköisyyttä. Ei, kiteeläinen mies ei ollut hänen isänsä.

Vuonna 1947 otettu kuva  on ajalta, jolloin Marjatta adoptoitiin.
Vuonna 1947 otettu kuva on ajalta, jolloin Marjatta adoptoitiin.

Tyttö ei mitään osaa

Irma pyhitti elämänsä poliittiseen toimintaan.

"Hänen politiikkaan lähtemistään hidasti se, että hän pelkäsi salaisuutensa paljastumista."

Irma ei ollut kertonut tyttärensä olemassaolosta kenellekään. Sukulaisetkaan eivät tienneet asiasta, sillä raskaana oleva Irma oli häädetty nopeasti kotoa. Kun Irman veljet myöhemmin kuulivat Marjatasta, nuorin heistä kävi tapaamassa häntä.

"Se oli minulle tähtihetki. Minulla oli eno!"

Irma ei kiinnostunut Marjatan avioliitosta, lapsista tai lapsenlapsista, joista Marjatta lähetti kuvia toiveikkaana vuosien ajan. Irma piilotti valokuvat. 

Kun vanhenevan Irman terveys alkoi heiketä, Marjatta kävi toisinaan hoitamassa häntä. Vierailut sairaan äidin luona 700 kilometrin päässä olivat rankkoja. Irma ei halunnut, että häntä hoidetaan mutta esitti samaan aikaan mahtipontisia toiveita ja vaati huolenpitoa.

"Se oli piinallista. En osannut olla enkä toimia hänen mielestään oikein, ja lähdin joskus hänen luotaan itkien. Vasta viimeisinä vuosinaan äitini alkoi hyväksyä, että osaan jotakin."

Marjatasta tuntuu, ettei Irma ollut tarkoituksellisesti ilkeä.

"Hän oli vain niin valtavan itsekeskeinen ja dramaattinen. Hän halusi arvostusta, jota ei koskaan ollut saanut."

Eräällä terveyskeskuskäynnillä kävi ilmi, että Irma söi suuria määriä lääkkeitä.

"Voimakastahtoisena naisena hän oli saanut lääkärit kirjoittamaan lääkkeitä, joita väitti tarvitsevansa."

Kukaan ei ollut puuttunut tilanteeseen, kunnes terveyskeskuksen nuori lääkäri kyseenalaisti reseptit ja alkoi vieroittaa 86-vuotiasta Irmaa. Pahimpina hetkinä Irma jouduttiin sitomaan kiinni sänkyyn vieroitusoireiden vuoksi, mutta vähitellen tilanne helpotti.

Aiemmin Irma oli ollut aamuisin pohjattoman väsynyt ja päivisin sekava, mutta nyt hänen puheensa ja käyttäytymisensä muuttuivat normaalimmiksi. Irma­ rauhoittui.

Sitten hän tunnusti.

"Enempää en muista"

Kun Marjatta ja Irman sisko tulivat katsomaan Irmaa, tämä istui ruokapöydän ääressä ja sanoi, että haluaa puhua.

Irma oli hetken hiljaa. Hän käpertyi tuolissaan ja parahti sitten ääni täristen:

"Minut raiskattiin."

Irma paljasti, että Marjatan isä oli venäläinen­ sotavanki Aleksei. Tämä oli ollut vankitöissä samassa maalais­talossa, jossa Irma oli karjakkona. 

"Nyt minä en muista enkä jaksa sanoa enää enempää", Irma sanoi.

Marjatta ei sisäistänyt mainintaa raiskauksesta. Hän kuuli vain, että hänen isänsä oli venäläinen mies. Tieto tuntui yhtäkkiä miellyttävältä. Mielenkiintoiselta. Sellaista vaihtoehtoa hän ei ollut osannut ajatella. Hänen isänsä oli venäläinen mies, Aleksei.

"Siksi äiti oli pitänyt hirveää salaisuuttaan koko elämänsä! Hän oli tehnyt sota-aikana rikoksen."

Tasavallan presidentti Risto Ryti oli antanut tammikuussa 1943 asetuksen, joka kielsi jyrkästi kaikenlaisen seurustelun sotavankien kanssa: "Älköön kukaan ilman asianomaisen sotilasviranomaisen lupaa puhutelko tai muuten seurustelko hänen kanssaan, älköönkä antako mitään vangeille. Joka rikkoo I momentissa olevan kiellon, tuomittakoon, jollei ankarampaa rangaistusta ole muualla säädetty, sakkoon tai vankeuteen."

Suomalaisten naisten suhteita saksalaisin sotilaisiin paheksuttiin, mutta vielä paljon pahempaa oli, jos seurustelukumppani oli ollut neuvostoliittolainen sotavanki. Heidän kanssaan seurustelleet naiset olivat siveettömiä ja häpäisivät isänmaansa niin oman kansansa kuin vieraidenkin edessä.

Ei ihme, että Irma salasi lapsensa isän.

Marjatta kysyi äidiltään, missä talossa Mynämäellä tämä oli ollut töissä. Äiti ei muistanut. Oli myöhäistä ottaa selvää yksityiskohdista, mutta ainakin yli 60 vuoden salaisuus oli nyt selvinnyt Marjatalle.

Marjatta äidin sylissä.
Marjatta äidin sylissä.

Vieraan naisen hautajaiset

Irman hautajaiset pidettiin neljä vuotta myöhemmin tämän kotitalossa. Kun Marjatta sai tiedon kuolemasta, hän lähti ajamaan pohjoiseen ja hoiti kaikki hautajaisjärjestelyt. Hän tunsi äitinsä ystäväpiiristä kaksi ihmistä. Muista hänet oli pidetty erossa.

Marjatta ei myöskään tuntenut sitä ihmistä, jota ystävät ja naapurit tulivat hautaamaan.

"Irma oli minulle vieras."

Seurakunnan pappi totesi Marjatalle, että olisi ollut mukava tutustua tähän jo aikaisemmin. Jotkut vieraista alkoivat itkeä nähdessään hänet. He olivat pettyneitä siihen, että heidän ystävänsä ei ollut luottanut heihin kertoakseen salaisuutensa.

Marjatta vei ensimmäisenä hautajaisvieraana kukat arkulle.

"Tilaisuus ei ollut erityisen koskettava, surullinen kuitenkin."

Äidin ja Marjatan suhde päättyi, vaikka ei ollut oikeastaan koskaan alkanutkaan.

"En varsinaisesti ikävöinyt äitiäni. Adoptioäiti oli kuollut jo aikaisemmin, ja ne hautajaiset olivat aivan erilaiset."

"Myös Irman miehellä oli lapsi, jota tämä ei voinut tunnustaa omakseen. Syynä olivat edellisen sukupolven riidat", Marjatta sanoo.
"Myös Irman miehellä oli lapsi, jota tämä ei voinut tunnustaa omakseen. Syynä olivat edellisen sukupolven riidat", Marjatta sanoo.

Elämä, jota ei tullut

Yksi asia harmittaa Marjattaa. Äidin kanssa olisi voinut olla hieno, yhteinen elämä. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska äidin mieli oli järkkynyt salaisuuden takia. 

"En voinut mitään sille, että olin tuottanut äidille tuskaa olemassaolollani. En voinut olla pahoillani syntymästäni."

Äidin mielen järkkyminen näkyy Marjatan mukaan mustan muistikirjan synkistä kirjoituksista, joissa yksi lause saattoi jatkua sivukaupalla.

Kirjoitan taas, kun tunnen kohtaloni kirouksen raskaana vaipuvan jo ennestään niin paljon kärsineen sydämeni päälle. Minun tekee mieli huutaa niin raskaalta tuntuu taakka joka on laskettu harteilleni se on taakka jota en voi edes hetkeksi laskea pois saadakseni levätä ja voimia koota jaksaakseni edelleen kantaa…

Vanhemmilla päivillään Irma kirjoitti runoja. Ne ovat mahtipontista paatosta, tuskaa ja ahdistusta. Totuutta hän ei voinut kertoa kenellekään.

Irman kuoleman jälkeen Marjatta ja Irman sisko tutkivat Irman päiväkirjat. Niistä selvisi, ettei Irmaa ollut raiskattu. Hän oli rakastunut Alekseihin.

Kuinka kerjäten olen rukoillut hänen katsettaan ja hänen kosketustaan, ovatko nuo rukoukseni olleet syvää sydämen ääntä vai lihan synnillistä paloa en sitä tiedä.

Ja toive siitä, että pääsisi rakastettunsa kanssa joskus sanomaan ”tahdon, tahdon” Jumalan edessä.

Marjatta hymyilee. Hän on käsitellyt historiansa jo moneen kertaan. Nyt on aika puhua, koska hän ei ole ainoa. 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2015.

Sotavankien lapset

Suomalaisissa maalaistaloissa työskenteli vuoteen 1942 mennessä noin 10 000 neuvostovankia. Heidän palattuaan Neuvostoliittoon syntyi muutama sata lasta, joilla oli venäläinen isä.  Vasta viime aikoina lapset ovat alkaneet kertoa tarinaansa. 

Artikkelin lähteenä on käytetty Noora Wilmsin pro gradu -työtä Ryssän heilat ja pikku-Iivanat (Itä-Suomen yliopisto 2010).

Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Vuotta myöhemmin blogilla oli jo 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi masentua?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.