Miten upea tunnne, kun seuraavaa tapaamista ystävän kanssa ei tarvitse suunnitella kalenteri kädessä, kirjoittaa Minna McGill.

Illalla työpäivän jälkeen piippaa kännykkä:

Onko menoja? Tervetuloa teelle.

Tai: Hieno keli! Iltalenkille?

Vartin päästä ollaan jo ystävän kanssa puuskuttamassa mäkeä ylös reippaassa ulkoilmassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Monta vuotta koin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten ehdi tavata ystäviäni tarpeeksi.

Monta vuotta koin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten ehdi tavata ystäviäni tarpeeksi. Enkä ehtinytkään. Jo tapaamisten sopiminen väsytti. Kalenterit olivat puolin ja toisin menoja pullollaan, ja seuraava vapaa aika löytyi yleensä vasta viikkojen päästä.

Iltalenkkiystäväni asuu lähellä. Hänenkin lapsensa ovat jo nuoria aikuisia, ja ulko-ovi käy tiuhaan. Kun tässä elämänvaiheessa muistaa täyttää jääkaapin ja bensatankin ja siirtää aika ajoin rahaa nuorison tilille, onkin yllättäen omaa aikaa. Hetki siellä, toinen täällä.

Silloin voi vaikka tavata ystävää. Ihan spontaanisti. Kalentereiden kanssa ei tarvitse pelata. Miten upea tunne!

Tähän ystävyyteen kuuluu myös YYA-sopimus, ääneen lausumaton.

Tähän ystävyyteen kuuluu myös YYA-sopimus, ääneen lausumaton.

Kun viime keväänä aloin suunnitella ylioppilas- ja rippijuhlia, ystävä viesti heti: Mä tuun sitten avuksi keittiöön!

Ja niin hän tuli. Hääri pitkän päivän essu päällä ja tunsi kivut jaloissaan vielä seuraavina päivinä.

Jotain valtavan upeaa on siinäkin, ettei hänelle koskaan tarvitse selitellä eteisen kenkäkaaosta tai keittiön sotkua.

Kyllä hän jo minut tuntee, läpikotaisin.

Kirjoitus on Kodin Kuvalehden pääkirjoitus numerosta 4/2018

Sisältö jatkuu mainoksen alla