Joskus vielä teen jotain villiä, rohkeaa ja yllättävää, Minna McGill kirjoittaa pääkirjoituksessaan.

Olin yhtenä huhtikuun aamuna junassa, kun tajusin, että kuukausilippuni oli jäänyt toisen takin taskuun. Loppumatkan istuin kauhusta jäykkänä paikallani. Ei lipunmyyntiä siinä vaunussa ja tarkastaja voisi tulla milloin vain.

Kerroin asiasta myöhemmin ystävälle.

Hui kamala, totesi hän.

Haaveilen siitä, että joskus vielä repäisen.

Meitä kahta yhdistää tunnollisuus, kuuliaisuus, varovaisuus ja varman päälle ottaminen. Haaveilemme kyllä siitä, että joskus vielä repäisemme. Teemme jotain villiä, rohkeaa, yllättävää, huomiota herättävää tai täysin odottamatonta.

Sitä päivää tässä vieläkin odotellaan.

Rohkeita ihmisiä on paljon. Luen heistä mielelläni. Yksi vaihtaa työpaikkaa noin vain, toinen kotia, ammattia tai maata. Entä he, jotka reppureissaavat yksin pitkin maailmaa? Hui, sanon minä.

Siedän arjen monotonisuutta, ja rutiinit ovat kannatelleet elämän kriiseissä. Silloin ihan parasta terapiaa on ollut hinkata tiskiallas putipuhtaaksi ennen nukkumaanmenoa. Siinä on riittävästi arjen benjihyppyä varovaiselle varautujalle.

Ja sitten on vielä teinit.

Onneksi teineille sopii mitä parhaiten tavallinen ja tylsä vanhempi.

Onneksi heille sopii mitä parhaiten tavallinen ja tylsä vanhempi. Mitä näkymättömämpi, sen parempi.

Muistin sen taas, kun tässä yhtenä päivänä yritin hieman liikaa ja tekstasin teinille Thxs.

Maailman pisimmän hämmästelevän hymiörivin kera hän vastasi: Älä kirjoita noin – sano vaan kiitos.

Repäise tässä sitten.

Ihanaa huhtikuuta!

Artikkeli on Kodin Kuvalehden numeron 8 pääkirjoitus.

Mistä tunnistaa viisikymppisen naisen? Ainakin leukakarvapihdeistä ja viisi vuotta vanhasta profiilikuvasta, miettii Minna McGill.

Istuin taannoin iltaa viidenkympin molemmin puolin olevien naisten kesken. Kiitos, ystävät, ilman teitä ja ikätoveruuden tuomaa hellää ymmärrystä ei tästä elämänvaiheesta selviä. Näitäkin asioita siihen nimittäin kuuluu:

  1. Ihmettelet, kun tietokoneen välimuistista löytyvät yllättäen sanat mesoterapia, lämpöneulaus, valoimpulssihoito ja happokuorinta. Tunnet pientä syyllisyyttä siitä, että moisia ikää hämääviä vippaskonsteja olet edes ajatellut. Äitikin aina opetti, ettei luojan luomaa tarvitse muuttaa.
  2. Joudut jatkuvasti veivaamaan laseja nähdäksesi vuorotellen lähelle ja kauas. Lohduttaudu sillä, että ainakin yhden tutkimuksen mukaan seksikkäintä naisessa ovat aurinkolasit otsalla. Ehkä myös huoltoaseman alahyllyltä poimitut viiden euron lukulasit.
  3. Katsot aamulla työpaikan hississä peiliin ja tervehdit uutta tuttavuuttasi, tyynyn painaumaa poskella. Siellä se on, uskollinen ystäväsi, aamusta toiseen tästä eteenpäin.
  4. Jos et koskaan punastellut nuorena, nyt voit ottaa siitä kaiken irti. Onhan vain jännittävää, kun kuuma aalto iskee juuri silloin, kun osaat sitä vähiten odottaa.
  5. Aloitat lauseen ja unohdat, mitä olit sanomassa. Niin kävi usein nuorempanakin, mutta nyt mietit, onko se oire jostakin.
  6. Muistelet, miten hyvältä tuntui olla nuori ja notkea – mutta harkitse tarkoin. Nouset varovasti aamuisin sängystä ylös tai könyät pitkän ajomatkan jälkeen autosta ulos. Oiot jäsenet yksi kerrallaan kuin hyvä naprapaatti ikään.
  7. Saat varata aikaa iltatoimiin. Pese kasvot, hiero ja kuori, hanki pihdit. Yhtä varmasti kuin aurinko laskee, leuasta puskee uusi terhakka karva, joka kasvaa metrin päivässä, jollet toimi. Nyt. Heti. Päättäväisesti.
  8. Otat uusia kuvia itsestäsi, mutta Facebookin profiilikuvana on yhä viisi vuotta vanha otos. Se yksi ainoa hyvä.

TÄTÄ MIELTÄ. Ulkona oleminen muuttaa meitä enemmän kuin järjellä ymmärrämme, miettii Arja Kuittinen.

Ei tarvitse matkustaa kansallispuistoon eikä tehdä vaikuttavia ulkoilusuorituksia lokakuisessa tihkusateessa. Silti yksi parhaista keinoista oman onnellisuuden lisäämiseksi on se, että menee ulos.

Luonnossa hauskaa on se, miten hallitsemattomasti se meihin vaikuttaa. Vuodenaikojen ja säätilan muutokset koskettavat enemmän kuin voi järjellä ymmärtää. Harvassa muussa paikassa muuttuu jotenkin ihan toiseksi ilman erityistä yritystä.

Harvassa muussa paikassa voi myöskään tuntea jonkin hetken niin syvästi, että melkein alkaa itkettää. Luonnossa tajuaa avaruuksien kokoisia asioita ilman suurta pohtimista – tai ainakin kuvittelee, että tajuaa.

Ulkona tajuaa, kuinka arvokas on jokainen auringonnousu ainutkertaisena näytöksenään.

Suhteellisuudentajuakin lenkillä tulee ihan pyytämättä. Ymmärrystä siitä, miten kaikki on hetkellistä, murheet ohimeneviä ja miten arvokas on jokainen auringonnousu ainutkertaisena näytöksenään.

Jopa elämän kulumisen tajuaa paremmin luonnon keskellä. Ehkä myös siksi vuodenaikojen vaihtelu koskettaa niin paljon. Kasveissa ja niiden olemuksessa on vuoden eri aikoina jotain riipaisevaa: Kasvi on keväällä hento ja vaaleanvihreä, kesällä siitä tulee värikäs ja voimakas. Syksyllä se lakastuu ja kerää voimansa ytimiinsä, kunnes talvella lopulta katsoo sivusta ja kuolee.

Luonnon kiertokulussa on ihmeellisen samanlainen kaari kuin omassa elämässä. Pian koko elämä on ohitse, mutta "onhan eletty kerta!".

Satoi tai paistoi, tuuli tai tihutti, ulkoilu tekee aina hyvää. Muutut toiseksi. Näet toisin.