Perunalaatikon puute ei pilakaan kaikkea, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

JOULUN PITI AINA olla tismalleen samanlainen: äidin kreppipaperista askartelemat kellot tarkasti eteisen peilin molemmin puolin, sauna heti joulurauhanjulistuksen jälkeen, itse tehdyt laatikot savikipoissa.

Kerran äiti yritti vähän uudistaa tarjoiluja. Pöydästä puuttui perunalaatikko, ja minusta tuntui siltä kuin juureni olisi repäisty irti. Loukkaannuin syvästi. Kaikki, mihin uskoin ja luotin, oli viety. Olin ehkä 10-vuotias.

SITTEN TULI ENSIMMÄINEN jouluni poissa kotoa. Olin 19-vuotias, Lontoossa ja jaoin kimppakämpän australialaisen, uusiseelantilaisen ja eteläafrikkalaisen kanssa

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kämppikseni Jason oli pöllinyt leikkikentältä lasten vieterikeinun. Siitä oli tosin jäljellä enää pelkkä vieteri, johon Jason oli kiinnittänyt silityslaudan. Sen päällä kämppikseni vuorotellen "surffasivat".

Sisältö jatkuu mainoksen alla

He kaipasivat kotejaan yhtä paljon kuin minäkin. He ikävöivät aurinkoa, valtameren aaltoja ja grillailua perheiden ja ystävien kanssa. Minä haikailin pimeyttä, kynttilöitä, hiljaisuutta ja äidin kreppipaperikelloja.

Teimme vetoisasta vuokra-asunnosta yhteisen joulukotimme. Joku laittoi kanan uuniin, toinen teki kastikkeen. Yksi oli hankkinut mausteisen kakun. Minä kokkasin lanttulaatikkoa äidin reseptillä.

Meillä oli kivaa, mutta kurkussani tuntui möykky. Puhelu kotiin oli sietämätön. Tuntui kuin olisin pettänyt perheeni. Illalla kuuntelin suomalaisia joululauluja ja vannoin, etten enää koskaan ole joulua pois kotoa.

SEURAAVANA JOULUAATTONA löysin itseni Sri Lankasta syömästä mausteisia biryaneja. Möykky ei painanut kurkussani enää niin paljon.

Jouluista tuli otollista aikaa matkustaa lämpöön ja aurinkoon. Koti alkoi kulkea mukanani minne milloinkin.

Olen riemuinnut kamelilla ratsastavasta joulupukista Egyptissä, juhlinut joulun ja hanukan sekoitusta juutalaisten kanssa Lontoossa, liftannut simpukkaravintolaan Costa Ricassa.

Kerran olin joulun Thaimaassa ystäväporukalla. Diskobiittiin miksatut joululaulut pauhasivat ja räikeät valot sykkivät. Jouluaatto kääntyi seuraavaksi aamuksi, mutta me emme halunneet nukkumaan. Lopulta päädyimme porukalla kapakkaan, joka avasi meille ovensa vielä sulkemisajan jälkeen.

Nuhjuinen juottola sivukujalla oli tyttöbaari. Kun viimeisetkin miehet oli häädetty takahuoneista ulos, naiset vaihtoivat punaiset minimekkonsa farkkuihin ja t-paitoihin ja aloittivat joulunviettonsa. Joulu tuskin oli heille perinteinen juhla, mutta sujuvasti he toivottelivat "Merikrimmas!", hyvää joulua. Jukeboxissa Bing Crosby haaveili valkoisesta joulusta.

Naiset olivat suurin piirtein samanikäisiä kuin minä ja janosivat kuulla elämästäni. "Olet niin onnekas, kun voit opiskella mitä haluat", he toistelivat. Kun sanat loppuivat, lauloimme toisillemme. Minä vedin Sylvian joululaulun korkealta ja kovaa.

JOULU ON muuttunut kaupalliseksi ja levinnyt miltei kaikkialle uskonnosta riippumatta. Voimme olla kärkkäästi sitä mieltä, että juhlan merkitys on unohtunut kaiken hössötyksen alle.

Vilkkuvalojen seasta löydän kuitenkin jotain hienoa: on mukava ajatus, että kaikkialla maailmassa toivotetaan hyvää, hauskaa, rauhallista tai iloista joulua. Ilmassa on valtava määrä kauniita toiveita. Se tekee meille ihmisille ihan hyvää.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.

Sisältö jatkuu mainoksen alla