Perunalaatikon puute ei pilakaan kaikkea, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

JOULUN PITI AINA olla tismalleen samanlainen: äidin kreppipaperista askartelemat kellot tarkasti eteisen peilin molemmin puolin, sauna heti joulurauhanjulistuksen jälkeen, itse tehdyt laatikot savikipoissa.

Kerran äiti yritti vähän uudistaa tarjoiluja. Pöydästä puuttui perunalaatikko, ja minusta tuntui siltä kuin juureni olisi repäisty irti. Loukkaannuin syvästi. Kaikki, mihin uskoin ja luotin, oli viety. Olin ehkä 10-vuotias.

SITTEN TULI ENSIMMÄINEN jouluni poissa kotoa. Olin 19-vuotias, Lontoossa ja jaoin kimppakämpän australialaisen, uusiseelantilaisen ja eteläafrikkalaisen kanssa

Kämppikseni Jason oli pöllinyt leikkikentältä lasten vieterikeinun. Siitä oli tosin jäljellä enää pelkkä vieteri, johon Jason oli kiinnittänyt silityslaudan. Sen päällä kämppikseni vuorotellen "surffasivat".

He kaipasivat kotejaan yhtä paljon kuin minäkin. He ikävöivät aurinkoa, valtameren aaltoja ja grillailua perheiden ja ystävien kanssa. Minä haikailin pimeyttä, kynttilöitä, hiljaisuutta ja äidin kreppipaperikelloja.

Teimme vetoisasta vuokra-asunnosta yhteisen joulukotimme. Joku laittoi kanan uuniin, toinen teki kastikkeen. Yksi oli hankkinut mausteisen kakun. Minä kokkasin lanttulaatikkoa äidin reseptillä.

Meillä oli kivaa, mutta kurkussani tuntui möykky. Puhelu kotiin oli sietämätön. Tuntui kuin olisin pettänyt perheeni. Illalla kuuntelin suomalaisia joululauluja ja vannoin, etten enää koskaan ole joulua pois kotoa.

SEURAAVANA JOULUAATTONA löysin itseni Sri Lankasta syömästä mausteisia biryaneja. Möykky ei painanut kurkussani enää niin paljon.

Jouluista tuli otollista aikaa matkustaa lämpöön ja aurinkoon. Koti alkoi kulkea mukanani minne milloinkin.

Olen riemuinnut kamelilla ratsastavasta joulupukista Egyptissä, juhlinut joulun ja hanukan sekoitusta juutalaisten kanssa Lontoossa, liftannut simpukkaravintolaan Costa Ricassa.

Kerran olin joulun Thaimaassa ystäväporukalla. Diskobiittiin miksatut joululaulut pauhasivat ja räikeät valot sykkivät. Jouluaatto kääntyi seuraavaksi aamuksi, mutta me emme halunneet nukkumaan. Lopulta päädyimme porukalla kapakkaan, joka avasi meille ovensa vielä sulkemisajan jälkeen.

Nuhjuinen juottola sivukujalla oli tyttöbaari. Kun viimeisetkin miehet oli häädetty takahuoneista ulos, naiset vaihtoivat punaiset minimekkonsa farkkuihin ja t-paitoihin ja aloittivat joulunviettonsa. Joulu tuskin oli heille perinteinen juhla, mutta sujuvasti he toivottelivat "Merikrimmas!", hyvää joulua. Jukeboxissa Bing Crosby haaveili valkoisesta joulusta.

Naiset olivat suurin piirtein samanikäisiä kuin minä ja janosivat kuulla elämästäni. "Olet niin onnekas, kun voit opiskella mitä haluat", he toistelivat. Kun sanat loppuivat, lauloimme toisillemme. Minä vedin Sylvian joululaulun korkealta ja kovaa.

JOULU ON muuttunut kaupalliseksi ja levinnyt miltei kaikkialle uskonnosta riippumatta. Voimme olla kärkkäästi sitä mieltä, että juhlan merkitys on unohtunut kaiken hössötyksen alle.

Vilkkuvalojen seasta löydän kuitenkin jotain hienoa: on mukava ajatus, että kaikkialla maailmassa toivotetaan hyvää, hauskaa, rauhallista tai iloista joulua. Ilmassa on valtava määrä kauniita toiveita. Se tekee meille ihmisille ihan hyvää.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.

TÄTÄ MIELTÄ: Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa ahdistelija, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Onneksi #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat, miettii Salla Stotesbury.

Kun ultraaja kertoi kolmannessa raskaudessani, että pojalta täällä vahvasti näyttää, hätkähdin hiukan, sitten hymyilin. Kahden tytön jälkeen ajatus poikalapsesta oli vähän yllättävä. Onnellinen olen tietysti kaikista lapsistani, ja aivan yhtä onnellinen olisin ollut kolmannesta tytöstäkin. Hätkähdys liittyi enemmänkin siihen, mitä minä osaisin pojalleni opettaa. Omaa kokemusta poikana olemisesta kun ei ole.

Todellisuudessa ensimmäisten parin vuoden aikana ei ole ollut eroa siinä, miten lapsen kanssa ollaan, ei ainakaan sukupuoleen liittyviä. On luettu samoja kirjoja kuin siskojen kanssa, leikitty samoilla palapeleillä, muovieläimillä, Duploilla ja barbeilla. Ihailtu samoja autoja ja Korkeasaaren asukkeja.

Ehkä erot tulevat eteen myöhemmin – viimeistään siinä vaiheessa, kun isosiskot joutuvat pohtimaan, uskaltaako tulla yöbussilla kotiin tai minkä hetken valitsisi kesätyöpaikalla kahvipaussille, ettei joudu jäämään pomon kanssa kahden taukohuoneeseen. Tai mitä tehdä, kun keskellä kirkasta päivää pankkiautomaatilla tuntematon käsi kouraisee äkkiä takapuolesta (minä potkaisin). Poikien kanssa näistä tuskin keskustellaan. Mutta ehkä nimenomaan pitäisi.

Kenenkään ihmisarvoa ei saa viedä 

Tämän viikon #MeToo-ahdistelukeskustelussa on kuulunut myös ääniä, joissa äidit kiittävät onneaan, että heillä on vain poikia – eipä tarvitse murehtia ahdisteluongelmia, kun lapset kasvavat.

Minä päinvastoin murehdin tuplasti. Eivät pojatkaan ole koskemattomia seksuaalisen häirinnän suhteen. He kohtaavat sitä myös, sekä miesten että naisten taholta, vaikka todennäköisesti paljon harvemmin kuin tytöt.

Miten tehdään pojalle selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä? Kummallisen moni ei tunnu sitä eroa hahmottavan.

Ja sitten on tämä toinen puoli: entä, jos poikani olisikin se, joka ahdistelee?

Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa kusipää, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Miten saisin poikani jo pienestä pitäen ymmärtämään sen itsestään selvän asian, että jokaisella on oikeus koskemattomuuteen ja ihmisarvoon – riippumatta esimerkiksi sukupuolesta, ammatista, kellonajasta, sivukujan pimeyden asteesta tai hameenhelman pituudesta?

Halaa, rutista, ota kainaloon – kerro, että hän on tärkeä

Onneksi on Jari Sinkkonen. Kokenut lastenpsykiatri antoi Helsingin Sanomissa poikalasten(kin) vanhemmille viisaita vinkkejä.

Sinkkosen mukaan seksuaalisen ahdistelun ytimessä on pojan tai miehen ajatus omasta riittämättömyydestään. Siihen taas auttaa, kun kasvattaa pojan arvostamaan muiden lisäksi itseään.

Halaa, rutista, ota kainaloon, kerro, että hän on tärkeä. Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita, neuvoi Sinkkonen HS:ssä.

Tämän ehkä osaan. Kunpa vain muistaisin tehdä sitä koko poikani lapsuuden ajan – silloinkin, kun taaperosta kasvaa koululainen ja myöhemmin pitkäsäärinen teini.

"Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita."

Eikä se tietenkään yksin minun asiani ole. Sinkkosen mukaan ratkaiseva rooli on silläkin, miten poikalapsen isä osoittaa rakkauttaan: mielellään mahdollisimman konkreettisesti sanoin ja teoin. Meillä sekään ei toistaiseksi ole ollut ongelma.

Aika piankin tulee aika jutella pojan kanssa siitä, miten ilmaista ihastumisensa niin, ettei toinen tunne oloaan epämukavaksi. Tehdä selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä; kummallisen moni ei tunnu sitä hahmottavan. Kertoa hänelle, että kosketuksen ja läheisyyden rajat piirtää jokainen ihan itse, ja että niistä rajoista on jokaisella myös oikeus muuttaa mieltään.

Siis aivan samat asiat, jotka käymme läpi pojan isosiskojen kanssa.

Ehkä tästä vielä selvitään. Ainakin #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat.

TÄTÄ MIELTÄ. Mökillä saunominen on meditaatiota, joka alkaa heti, kun saavun autolla mökin pihaan, kirjoittaa Anne Soininen.

”Kun soivat kiukaan mustat urut, unohtuvat arjen surut.”

Kyltti on roikkunut kesämökin saunan verannalla niin kauan kuin muistan. Lause on kirjoitettu mustalla fraktuuralla, sillä vanhan ajan koukeroisella fontilla.

Kun olin pieni, sanat näyttivät ja kuulostivat juhlallisilta, jopa vähän pelottavilta.

Pelottava mökkisauna ei tietenkään ollut. Se oli kesäparatiisi.

Isä lämmitti saunan joka päivä, ja siellä ylälauteilla kylvin serkkujeni kanssa tunteja tehden saunomaennätyksiä ja kysellen arvoituksia. Suurin osa ajasta pulikoitiin tietysti järvessä, ja saunaan kipaistiin vasta, kun hampaat kalisivat.

Enää en sauno tuntitolkulla, eivätkä hampaat ole kalisseet uimisen takia vuosikausiin.

Mökkisauna on silti paras sauna maailmassa. Se on varmimmin rentouttava meditaatiokeskus, jonka tiedän.

Heti kun saavun mökille, alan ajatella saunomista.

Kannan vedet, täytän pesän puilla ja raapaisen tikun. Jään odottamaan. Jos puut eivät heti syty, haen tuohta, keksin keinot. Ajankulku pysähtyy. Sillä hetkellä saunan lämmittäminen on kaikkein tärkeintä. Samalla kuuntelen ulkoa kantautuvia ääniä: ropiseeko sade peltikattoon, kukkuuko käki, molskahtaako rantakaislikossa hauki.

Saunan löylyt ovat pehmoiset ja happi kulkee. Jos en aina uskalla uida, järven katseleminenkin riittää.

Kuistilla katseeni osuu kyltin koukeroisiin kirjaimiin. Nyökkään itsekseni: Tässä paikassa arjen surut unohtuvat kuin itsestään. Siksi yksikään tänne ajetuista 350 kilometristä ei tunnu turhalta.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2017.