Tätä mieltä. Kun 89-vuotias vaarini alkoi käydä kuntosalilla, tajusin, että kaikki syyni olla liikkumatta ovat tekosyitä, kirjoittaa Anna Sillanpää.

Viime keväänä 89-vuotias vaarini päätti aloittaa kuntosaliharrastuksen. Koskaan elämässään hän ei ollut salilla käynyt, mutta nyt aika tuntui kuulemma oikealta.

"Lihakset ovat tärkeät", hän perusteli eikä hössöttänyt asiasta sen enempää.

Kertaakaan en kuullut hänen pohtivan ääneen sitä, olisiko hän uuteen harrastukseensa liian vanha.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ongelmana hän ei pitänyt sitäkään, että on sokea.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Itse olen erittäin taitava keksimään tekosyitä sille, miksi liikun niin vähän. En muka ehdi, pitää tehdä jotain tärkeämpää, ensi viikolla on parempi aika aloittaa, aina ensi viikolla.

Olen 44-vuotias, vaaria puolet nuorempi, mutta tunnustan silti välillä ajattelevani: olenkohan vähän vanha aloittamaan uuden urheilulajin? Jos en ole tähän ikään mennessä jäänyt liikuntaan koukkuun, kannattaako enää edes yrittää?

Selittelyissäni ei ole järjen hiventä.

Vaari tietää tarvitsevansa vahvoja lihaksia juuri siksi, ettei näe ja ikää on paljon. Vanhuus on hänelle syy treenata, ei este olla treenamatta.

Vaari ei selitä vaan toimii. Hän tietää tarvitsevansa vahvoja lihaksia juuri siksi, ettei näe ja ikää on paljon. Vanhuus on hänelle syy treenata, ei este olla treenamatta.

Ehkä minunkin kannattaisi ajatella niin päin: ehkä tarvitsenkin vahvoja lihaksia juuri siksi, etten meinaa jaksaa hankkia niitä. Ehkä energian puutteeni onkin syy liikkua, ei syy olla liikkumatta. 

Nyt vaari käy avustajan kanssa kuntosalilla kaksi kertaa viikossa. Olo on kuulemma vahva, tasapainokin parantunut. Tutkimusten mukaan 80–90-vuotiaiden lihaskunto voi kehittyä hyvinkin nopeasti.

"Lihaksissa tuntuu", vaari sanoo, eikä se ole valittamista vaan tyytyväisyyttä.

Tavoitteeni on päästä samaan. Haluan yhtä vahvaksi kuin vaarini.

Sisältö jatkuu mainoksen alla