Anne Mikkola on 52-vuotias Oulussa asuva ravintoloitsija, joka leipoo miehelleen ja kolmelle aikuiselle lapselleen karjalanpiirakoita mummonsa ohjeilla. Anne kaipaa välillä hiljaisuutta ja usein Pauli Hanhiniemen musiikkia.
Anne Mikkola on 52-vuotias Oulussa asuva ravintoloitsija, joka leipoo miehelleen ja kolmelle aikuiselle lapselleen karjalanpiirakoita mummonsa ohjeilla. Anne kaipaa välillä hiljaisuutta ja usein Pauli Hanhiniemen musiikkia.

Anne Mikkola huolehti yrittäjänä kaikesta niin, että alkoi kuvitella olevansa korvaamaton. Sitten tuli pyöräkolari, joka sekoitti muistin mutta opetti, mikä on tärkeintä.

On heinäkuun ilta vuonna 2015. Istun ravintolamme patiolla untuvatakki päällä ja villasukat jalassa, myyn lippuja Jonna Tervomaan keikalle. Tämä on ainoa muisto, joka minulla on kolaria edeltävältä päivältä.

Mieheni Jari on kertonut minulle, että Tervomaan keikkaa seuraava päivä meni näin: Oli torstai ja olin iloinen, kun minulla oli keskellä viikkoa vapaapäivä. Harvinaista herkkua ravintoloitsijalle heinäkuussa. Olimme ostaneet Jarin kanssa alkukesästä uudet maastopyörät ja päätimme lähteä 30 kilometrin pyöräretkelle Oulusta Yli-Kiiminkiin.

Kännykästäni löytyy siltä päivältä kuva, jossa minulla on pyöräilykypärä päässä ja Jari pussaa minua poskelle. Seuraava kuva on otettu sairaalassa.

OLIMME POLKENEET asvalttipätkää vasta alle kymmenen kilometriä. Pidin toisessa kädessäni juomapulloa, toinen käsi oli pyörän tangolla. Vauhtimme oli aika hiljainen.

Minä pyöräilin edellä, Jari perässä. Yhtäkkiä vasemmalta tuli auto, ja olen ilmeisesti painanut liian äkäisesti pelkkää etujarrua. Lensin päälleni asvalttiin ja menin sokkiin.

Jari soitti ambulanssin. Joku nainen pysäytti autonsa ja tuli auttamaan, hätisti samalla katselijoita ja kännykällä kuvia ottavia pois. Etuhampaani oli irronnut ja haljennut, Jari nappasi tyngän kadulta. Ambulanssissa se laitettiin maitolasiin, ja heti ensiavussa tynkä istutettiin suuhuni. Myöhemmin sen päälle rakennettiin uusi hammas.

Oikea puoli kasvoistani oli ruvella huulesta silmäkulmaan ja hampaita oli vaurioitunut. Huuli oli haljennut, joten se piti ommella kiinni. Pyöräilykypärän etuosan styroksi oli mennyt lyttyyn.

Ilman pyöräilykypärää en todennäköisesti  olisi enää elossa.

Lääkäri sanoi, että ilman kypärää en todennäköisesti olisi enää elossa tai ainakin olisin vammautunut hyvin vakavasti. Se on pysäyttävä ajatus.

NOUSUKAUSI OLI Oulussa kiivaimmillaan 1990-luvun lopulla. Olin silloin reilu kolmekymppinen kolmen lapsen äiti: Eetu oli 11-vuotias, Emmi kahdeksan ja kuopuksemme Olga kaksivuotias. Olin ammatiltani kokki ja erittäin kiinnostunut järjestämään tilaisuuksia isoillekin seurueille.

Sana kiiri nopeasti, ja aloin saada firmoilta yhteydenottoja. Järjestin Nokian tuhansien ihmisten pikkujoulut, sitten yritysten virkistysmatkoja, joissa ajettiin moottorikelkoilla Venäjän puolelle Venehjärvelle suomenkieliseen kylään. Päätin perustaa yhden naisen yrityksen, joka tuotti sekä catering- että ohjelmapalveluja.

Vuoden päästä minulla oli viisi työntekijää ja kolme ravintolaa Oulun seudulla. Työtahti ja kasvuyrityksen paine oli kova. Jari jatkoi omassa työssään terveydenhuoltoalan apuvälineteknikkona, mutta auttoi, minkä ehti.

Yrittäjänä pystyin vaikuttamaan aikatauluihin niin, että olin aamut lasten kanssa kotona. Tein meille aamupalaa ja kuskasin lapset kouluun ja hoitoon.

Kävimme koko perhe tutustumassa matkailukohteisiin Suomessa ja Venäjällä. Teimme autolla reissuja Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan ja etsimme matkoilla uusia ideoita omaan yritykseemme. Lasten mielipiteistä oli paljon hyötyä jo silloin.

LAMA ALKOI vuonna 2008. Oulun seudulla se tarkoitti sitä, että Nokian ja muiden vahvojen it-alan yritysten toiminta supistui huomattavasti. Asiakaskuntani oli muodostunut vain yrityksistä, joten myös yritykseni myynti romahti.

Päätin myydä kaikki muut liiketoiminnat ja keskittyä vain yhteen ravintolaan. Suuntasin myynnin nyt yritysten sijaan yksittäisille asiakkaille. Tilausravintolana tunnettu Rauhala muuttui lounasravintolaksi. Jännitin, miten uudistus otettaisiin vastaan Oulussa ja tulisiko vähän keskustan ulkopuolella sijaitsevaan ravintolaan asiakkaita. Olin valtavan huojentunut, kun tuli.

Nykyisin tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja töissäkin on hauskaa.

Kolme vuotta sitten uskalsin avata samaan pihapiiriin toisen lounasravintolan. Siellä näkyy ekologisuus. Pöydät, tuolit ja kahvimukit ovat kaikki erilaisia, sillä ne on hankittu kierrätyskeskuksesta ja kirpputoreilta.

Taantuman vuodet ovat olleet hyvin työläitä ja taloudellisesti isoja riskejä. Työntekijäni olivat melko nuoria, ja olin kuin kanaemo. Minulla oli aina viimeinen sana, vastuu kaikesta ja kaikista. Hoidin yrityksen taloushallinnon, suunnittelin viikoittaiset ruokalistat, tilasin tavarat ja hain ne tukusta. Tein lehti-ilmoitukset tapahtumistamme, hankin esiintyjät, olin aina paikalla jokaisessa tilaisuudessa.

Huomaamattani aloin kuvitella olevani yli-ihminen ja korvaamaton.

MITÄ ON TAPAHTUNUT? Missä minä olen? Nämä olivat ensimmäiset kysymykseni, kun heräsin pyöräonnettomuuden jälkeisenä aamuyönä sairaalassa.

Kännykkäni oli yöpöydällä, ja soitin Jarille. Häneltä kuulin, että olin toistanut samoja kysymyksiä jo koko illan, ja siksi tyttäremme Olga oli jättänyt yöpöydälle lapun.

Se lappu on yhä tallella. Siinä lukee: "Olet ollut pyöräkolarissa. Pyörä on ehjä. Töissä kaikki hyvin. Nyt on 17.7.2015. Ei tarvitse huolehtia, kaikki hoituu. Nyt lepää rauhassa."

Ymmärsin, ja lopetimme puhelun. Kahden minuutin kuluttua soitin Jarille uudestaan ja kysyin samoja asioita.

Ja jälleen kahden minuutin kuluttua.

Pääsin sairaalasta kotiin toipumaan heti onnettomuuden jälkeisenä päivänä. Viikon päästä halusin palata töihinkin, vaikka naamani näytti hurjalta ja syöminen oli hankalaa.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun.

Ne olivat kuitenkin pieniä murheita sen rinnalla, että lähimuistini ei toiminut kunnolla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla. Valokuvat olivat iso apu. Selasin myös molempien ravintoloideni Facebook-sivuja ja aloin hahmottaa asioita niiden kautta.

Jari näytti minulle kuvia lomamatkastamme Mikkelissä. Loma yhdessä sisareni perheen kanssa oli ollut juhannuksen jälkeen, ja kuvissa näytän onnelliselta. En edelleenkään muista matkasta mitään mutta uskon, että meillä on ollut mukava reissu.

OLEN MUUTTUNUT pyöräkolarin jälkeen herkemmäksi. Olen kuullut, että ihmisillä, joilla on aivovamma, saattaa olla normaalia voimakkaammat tunnereaktiot. Minullakin on. Kävin kolarin jälkeen neuropsykologisessa testissä, jossa todettiin, että oireeni viittaavat aivovamman aiheuttamaan muistihäiriöön.

Nykyään minun on vaikea pidätellä tunteitani. Varsinkin alussa minun oli vaikea kertoa onnettomuudesta. Puhe ryöpsähti hillittömäksi itkuksi. Se nolotti. Tuntui, että olisi pitänyt pyytää anteeksi hallitsematonta käytöstä. Yllätyin, kun monet tulivatkin jälkeenpäin kertomaan omista rankoista kokemuksistaan ja kiittivät, että kerroin.

Nyt, puolentoista vuoden totuttelun jälkeen, en enää mieti tunnereaktioitani paljon. Jos alan itkeä jotain asiaa, niin sitten alan. Reagoin herkästi erityisesti siihen, jos tutulle ihmiselle on tapahtunut jotakin ikävää.

Kiitollisuus on kasvanut. Nyt tajuan senkin, että yksin en ole mitään.

Moni sanoo, ettei minusta huomaa, mitä olen joutunut käymään läpi. Se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi mutta minusta tuntuu välillä raskaalta, koska tajuan, miten paljon olen muuttunut.

MUISTINI EI OLE PALANNUT entiselleen. Tekemiseni näyttää tehokkaalta, mutta teen kovasti töistä sen eteen, että asiat pysyvät päässäni.

Joudun kirjoittamaan kaiken ylös. Ravintolassa pikkujoulu- ja kesäsesonkien vetäminen on onnettomuuden jälkeen aiempaa rankempaa sekä fyysisesti että henkisesti.

Asioiden järjestäminen vaatii minulta nyt äärimmäistä keskittymistä ja huolellisuutta. Tuntuu, että muistini on 110-prosenttisesti käytössä. Se kuormittaa ja väsyttää mieltä. Stressinsietokykyni on tämän vuoksi heikompi kuin ennen. Jos on kova kiire ja olen sopinut itselleni liian tiukan aikataulun, minua masentaa, harmittaa ja itkettää.

KIITOLLISUUS ELÄMÄÄ, läheisiäni ja työkavereitani kohtaan on suurempi kuin koskaan ennen. Tajuan, että en ole yksin mitään, kukaan ei ole. Olen aina ollut suorapuheinen, mutta kolarin jälkeen sanon aiempaa enemmän positiivisia asioita. Viimeksi kiitin nuorta kokkiamme siitä, miten hyvin hän hoitaa homman kiireessäkin.

Jarin kanssa puhumme nykyään usein, miten kiitollisia olemme, että meillä on edelleen toisemme, terveys on hyvällä mallilla ja kolme lastamme ovat läheisiä sekä keskenään että meidän kanssamme.

Olen joutunut opettelemaan vastuun jakamista ja luottamaan, että toiset pärjäävät töissä ilman valvovaa silmää. He pärjäävät. Aiemmin olin aina mukana, jos ravintolassa oli jokin tapahtuma. Nykyään olen paikalla vain, jos siitä erikseen sovitaan.

Kaikki lapsemme ovat mukana ravintolabisneksessämme. Eetu vastaa IT-asioista ja hoitaa keikoilla ääni- ja valotekniikan. Emmi on ottanut vastuun markkinoinnista. Olga opiskelee ravintoloissamme oppisopimuksella taloushallintoa.

OLEN OPPINUT ARMOLLISUUTTA. Joskus saan sähköpostiini aamulla tarjouspyynnön häistä tai syntymäpäiväjuhlista, ja jos en ole vastannut iltapäivään mennessä, asiakas on kiukkuinen. Onko meillä oikeasti niin kiire?

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan.

Ennen kolaria soimasin itseäni kovasti, jos en pysynyt joka hetki tiukassa työtahdissa kiinni. Nyt teen parhaani, ja sen täytyy riittää.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun. Tällaisen tavan olisin voinut opetella ilman onnettomuuttakin.

LEVON MERKITYKSEN ymmärrän ihan eri tavoin kuin ennen onnettomuutta. Päähän kohdistuvissa iskuissa lepo on tärkeää toipumisessa.

Onneksi voin itse vaikuttaa työaikatauluihini. Harvoin sovin aikaiseksi aamuksi mitään, jotta voin nukkua aamulla vähän pidempään, vaikka yhdeksään. Päivän tärkeimmät työt hoidan aamupalan jälkeen kotoa.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket.

Hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivän tunnit ovat tehokkaimpia työtunteja. Muistinikin pelaa silloin parhaiten.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket. Harrastan kestävyysurheilulajeja kuten juoksua, hiihtoa ja pyöräilyä.

Pyöräilemään lähdin taas Jarin kanssa pian onnettomuuden jälkeen. Kuljen neljän kilometrin työmatkani pyörällä, mutta onnettomuuden jälkeen en ole vielä uskaltanut tehdä pitkiä pyörälenkkejä yksin. Talvella en pyöräile ollenkaan.

KOLARIN TÄRKEIN OPETUS on ollut kyky pysähtyä. Onnettomuuden jälkeen niin oli pakko tehdä. Nyt ymmärrän, että tarvitsin sen pysähtymisen taidon.

Lapseni elivät 20 vuotta niin, että äiti saattoi lähteä töihin lähes koska tahansa. Vapaapäivä saattoi vaihtua työpäiväksi. Siinä mielessä minuun ei voinut luottaa.

Nykyään perhe menee aina töiden edelle. Yhteisen ajan merkitys on kasvanut entisestään, samoin traditioiden. Kaikki lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, mutta vietämme perheen kesken saunailtoja tai kokkaamme yhdessä vaikka sushia tai leivomme sämpylöitä. Jos emme näe, ainakin soittelen kaikkien lasteni kanssa päivittäin.

OLEN KYSYNYT LAPSILTA, harmittaako heitä, että tein niin paljon töitä heidän ollessaan pieniä. He sanovat, etteivät ole koskaan ajatelleet asiaa sillä tavalla. Kotona oli aina jompikumpi vanhemmista. Lisäksi lapsista oli hauskaa reissata yhdessä eri matkailukohteissa. Siinä yhdistyivät huvi ja työ.

Menneitä on turha jäädä jossittelemaan. Jokainen tekee valintoja sen hetken tietojen ja olosuhteiden mukaan ja yrittää tehdä oikein. Kun tilanteet muuttuvat, voi tehdä toisin.

Murehtiminen ei auta mitään eikä haikailu kuulu tyyliini. Menetin kolarissa jotakin, mutta sain muuta tilalle. Elämästä löytyy aina paljon asioita, joista voi olla kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/17.

Kirje lapsilta

Hei äiti,

toivottavasti tiedät, kuinka paljon arvostamme sinua. Vaikka olet ollut omistautunut työllesi, olet aina tukenut meitä ja antanut aikaasi. Työsi on ollut perheemme yhteinen asia: me lapset olemme saaneet olla ravintoloissasi kokkina, tiskaajana, siivoojana, roudarina, lipunmyyjänä - eri-ikäisinä erilaisissa hommissa. Se on ollut arvokasta oppia työelämään.

Yksi perhettämme yhteen nivonut asia on ollut ruoka. Vaikka nyt aikuisina olemme asuneet eri kaupungeissa, olemme silti kokoontuneet koko perhe saman pöydän ääreen.

Eräs ruokatraditio on erityisen tärkeä. Ravintola-alalla pikkujoulukausi on vilkas, joten joulun tullessa olet varmasti ollut aina aivan poikki. Silti joka ikinen joulu jokainen meistä on saanut toivoa sinulta, mitä haluaa jouluna syödä. Olga toivoi monta vuotta peräkkäin "nakkipottuja", iskä tietysti kinkkua. Kaikkien toiveet toteutuivat, ja ravintoloitsijan kotona joulupöydässä syötiin nakkikeittoa.

Vielä yksi tärkeä asia: Kiitos äiti!

Emmi, Eetu ja Olga

”Kun kaikki on surkeasti eikä mikään muu auta, istahda alas ja naura itsellesi”, neuvoo hämeenlinnalainen Helvi Frick, 100.

1. Kiinnostu! Innostu!

”Olen utelias. Ehkä siksi olen pysynyt henkisesti näin hyvässä kunnossa. Minua kiinnostaa ihan kaikki: ihmiset, tiede, taide, urheilu. Joka aamu tyttäreni soittaa ja pitää minulle ulkomaan uutiskatsauksen. Kimi Räikkösestä olen niin innostunut, että tilasin maksullisen urheilukanavan, jotta voin katsoa formulakisat suorana.

Kalenterini on yhä koko ajan täynnä. Maailma on minusta niin kiinnostava paikka ja elämä niin hauskaa.”

2. Kun kaikki on surkeasti eikä mikään muu auta, istahda alas ja naura itsellesi.

”Se helpottaa aina.”

3. Valita vähemmän.

”Keskity siihen, mitä sinulla on. Älä siihen, mitä sinulta puuttuu.”

4. Ole onnellinen elämästä. Yritä olla!

”Muista, että sinulla on vain yksi elämä. Ei ole nappulaa, jota painamalla elämä tulisi elettäväksi uudelleen.”

5. Pettymykset kuuluvat hyvään elämään. 

”Harva asia on mennyt näiden sadan vuoden aikana juuri niin kuin suunnittelin, mutta miksi pitäisikään mennä? Ihan hyvä elämä tästä silti tuli.”

6. Mitä tahansa voi tapahtua ja mistä tahansa voi selvitä.

”Äitini kuoli yllättäen aivoverenvuotoon, kun olin 12-vuotias. Silloin olin varma, että maailma loppuu, mutta ei se loppunut.

Elämä jatkui, ja vähitellen minä totuin. Ihmisellä on kyky sopeutua.”

7. Varaa aikaa ystäville, vaikka tuntuisi, ettei aikaa olisi.

”Kun olin lapsi, äiti opetti, että pienestä ei pidä riitaantua. Hänelle oli tärkeää, että tulin leikkitovereitteni kanssa toimeen.

Minulla on yhä paljon ystäviä, kännykkäni pirisee monta kertaa päivässä. Aikaahan puhelimessa jutteluun kuluu, mutta nautin siitä. Ystävät ovat arvokkaita.”

8. Ole rehellinen. 

”Tuo oli äitini tärkein neuvo. Painoin sen aivoihini kultakirjaimin, ja siellä se on yhä.

Täysi rehellisyys on joskus kauhean vaikeaa. Pyrin siihen silti.”

9. Älä yritä muuttaa puolisoasi.

”Puolisosta ei koskaan tule samanlaista kuin sinusta. Älä edes yritä muuttaa häntä, et kuitenkaan onnistu.

Avioliitossa on kestettävä ristiriitoja ja hyväksyttävä toisen erilaisuus. Se on rakkautta.

Tapasin tulevan mieheni, luutnantti Martti Frickin, maaliskuussa 1943, kun hän ilmestyi Syvärin Puujoen aseman lipputoimistoon. Työskentelin siellä rautatievirkailijana ja tarjosin hänelle kupin korviketta. Neljän kuukauden kuluttua menimme naimisiin.

Martti oli erittäin hyväntahtoinen, vaikka kova komentamaan. Hän oli minulle maailman paras mies.”

10. Sovi riita.

”Sellainen liitto olisi luonnoton, jossa ei ikinä riideltäisi. Totta kai meilläkin joskus riideltiin. Mutta sovimme aina.”

11. Uskalla yrittää mahdotonta.

”Eniten elämässäni olen nauttinut hankalista projekteista. Sellaisista, jotka ovat tuntuneet ensin mahdottomilta. Kun oikein vaikeassa asiassa onnistuu, tulee suuri ilo.”

12. Arvosta rauhaa. Älä pidä sitä itsestään selvänä.

”Olin lottana talvi- ja jatkosodassa. Kun rauha viimein tuli, meidän suomalaisten arvomaailma oli muuttunut täysin.

Rahaa ei ollut, mutta kaikki oli hyvin. Me lapsiperheet autoimme toisiamme, pidimme toisistamme huolta. Meille riitti rauha, emme kaivanneet muuta.

Ne olivat aikoja, joita välillä yhä kaipaan.”

Pääset lukemaan Helvi Frickin koko elämäntarinan oheisesta linkistä:

Piia Vähäsalo, 45, aloitti uuden elämän yrittäjänä, kun joutui luopumaan vanhasta työstään. Hän asuu miehensä Pasin ja poikansa Ossin, 12, kanssa liki satavuotiaassa talossa Kalajoella. Piia on myös pelargonisti eli harrastaa pelargoneja ja kerää erityisesti 1800-luvun lajikkeita.
Piia Vähäsalo, 45, aloitti uuden elämän yrittäjänä, kun joutui luopumaan vanhasta työstään. Hän asuu miehensä Pasin ja poikansa Ossin, 12, kanssa liki satavuotiaassa talossa Kalajoella. Piia on myös pelargonisti eli harrastaa pelargoneja ja kerää erityisesti 1800-luvun lajikkeita.

Valinta Vuoden palomieheksi oli Piia Vähäsalon unelmien täyttymys. Sitten tulivat kummalliset kivut. Sairauseläkkeelle jääminen 40-vuotiaana tuntui Piiasta maailmanlopulta, mutta tilalle tuli uusia unelmia toteutettaviksi.

”Ajoin töistä kotipihaan ja soitin mieheni apuun. Hän kantoi minut sisälle, sillä jalkani eivät enää liikkuneet.

Olin halunnut sairauslomalta takaisin töihin, vaikka lääkäri oli eri mieltä. Söin viiden eri kipulääkkeen cocktailin, jotta selvisin työpäivän.

Pelastusjohtajan työ Jokilaaksojen pelastuslaitoksessa vaati sataprosenttista panosta. Istuin päivät palavereissa, joissa seurattiin hälytysten ja palotarkastusten määriä ja käytiin läpi isoja palohälytyksiä.

Tunsin olevani elämäntyössäni. Koin, että minulla oli annettavaa. Mutta olin koko ajan hirvittävän kipeä.

”Sinnittelin äärirajoille. Se oli hyvä, sillä se osoitti, etten enää selvinnyt työssäni.”

Sinnittelin äärirajoille. Se oli hyvä, sillä se osoitti, etten enää selvinnyt työssäni. Muuten olisin jäänyt miettimään, olisinko kuitenkin vielä pystynyt.

Luopuminen oli äärettömän vaikeaa. Kun jäin sairauseläkkeelle pelastusjohtajan työstäni 40-vuotiaana, tuntui, että tuli maailmanloppu.

Elämäntapaintiaanien jälkeläinen

Vanhempani elivät elämäntapaintiaanin elämää. Äiti ja isä olivat molemmat keraamikkoja, ja he kannustivat meitä lapsia maalaamiseen ja piirtämiseen.

Olin viisivuotias, kun aloin muokata savea ensimmäisen kerran. Tein savesta siilejä, siskoni teki kissoja. Sisareni oli taiteilijasielu, minulla oli myös bisnes mielessä. Kiersin naapurintätien luona Sievissä Keski-Pohjanmaalla myymässä savikissoja ja -siilejä.

Keramiikan valmistamisella vanhemmat saivat meidät lapset ruokittua, mutta rahojen riittämisestä oli aina murhetta. Minä julistin kotona, että haluan aikuisena saada oikeaa palkkaa.

”Vanhemmat saivat meidät lapset ruokittua, mutta rahojen riittämisestä oli aina murhetta.”

Palokunta kiehtoi minua pienestä asti. Isäni oli mukana vapaapalokunnan toiminnassa, ja setäni oli palomies. Ensimmäisellä luokalla lompostelin palokunnan poikaosaston syksyn ensimmäisiin harjoituksiin. Olin poikamainen, ja kukaan ei erottanut minua joukosta.

Toisista palokunnan poikaosaston harjoituksista minut lähetettiin kotiin. Joku oli kielinyt, että olen tyttö. Äiti on kertonut, että olin musertunut. Olin juossut kumisaappaat hölskyen kotiin ja itkenyt.

Pääsin mukaan palokuntatoimintaan vasta, kun menin lukioon. Lukio oli parinkymmenen kilometrin päässä kotoa, Ylivieskassa, ja siellä VPK:ssa oli naisosasto. Lukion jälkeen aloitin kasvatustieteiden hallinnon opinnot Rovaniemellä, mutta kuljin viikonloppuisin Ylivieskaan ja aloin osallistua vapaapalokunnan varsinaisiin harjoituksiin.

Ainoa nainen

Olin VPK:n harjoituksien ainoa nainen. Silti palokunta tuntui heti omalta maailmalta. Tuntui tärkeältä ja oikealta harjoitella, kuinka liikenneonnettomuuspaikalla hoidetaan tehtävät mahdollisimman nopeasti tai miten onnettomuusauto leikataan irti potilaan ympäriltä.

Olin ymmärtänyt haluavani johtajaksi ja jatkoin yliopisto-opintojani hallintotieteissä. Halusin yhdistää opintojani pelastusalaan ja tein graduni pienten palokuntien pelastustoiminnan johtamisesta.

Vuonna 1995 valmistuin ja menin naimisiin pelastusalalla olevan miehen kanssa. Olin hakemassa opiskelemaan pelastusalan päällystötutkintoa, kun sain myymäläpäällikön paikan ylivieskalaisesta naistenvaatekaupasta.

Otin paikan vaatekaupassa vastaan. Järjen ääni sanoi, että täytyy mennä töihin, kun saa turvallisen vakipaikan.

Päällystötutkinto jäi kuitenkin kaihertamaan, enkä saanut sitä mielestäni. Olin ollut vaatekaupassa myymäläpäällikkönä vuoden, kun hain opiskelemaan pelastusalan päällystötutkintoon. Sitten se olikin menoa.

Opinnoissa keskityttiin hallintoon ja pelastustoiminnan johtamiseen, mutta kävimme läpi myös kaikki palomiesten tehtävät. Savusukelsin harjoitusalueella olevassa palo­talossa ja etsin palon alkulähdettä. Kemikaalisukelsin ammoniakissa, kun harjoittelimme toimimista tilanteessa, jossa ammoniakkia kuljettava junanvaunu on kaatunut.

Myöhemmin selvisi, että olin tuolloin jo raskaana.

Minuahan ei jyrätä!

Valmistuin päällystökurssilta joulukuussa 1997, ja joulukuun viimeisenä päivänä syntyi Oona. Vuoden äitiysloman jälkeen sain koulutuspäällikön paikan Pelastusalan keskusjärjestöstä Oulusta.

Työmatka kotoamme Ylivieskasta töihin Ouluun oli 130 kilometriä yhteen suuntaan. Päivät olivat pitkiä ja rankkoja. Vuonna 2000 tuli ero Oonan isästä.

Hain synnyinkuntani Sievin palopäälliköksi. Nyt minut otettiin siellä avosylin vastaan.

Pian minut valittiin 24 paloaseman muodostaman alueellisen pelastuslaitoksen pelastusjohtajaksi. Vapaaehtoiset mukaan laskettuna johdettavanani oli noin 800 ihmistä. Kun aloitin pelastusjohtajana, vakituisina työntekijöinä oli yli sata miestä ja minun lisäkseni vain kaksi naista, molemmat sihteereinä.

Kanssani työtä tekeville palomiehille ei yleensä ollut ongelma, että olin nainen. Sen sijaan ongelmia oli toisinaan kuntapäättäjillä ja toisilla pelastusjohtajilla. Kuulin heittoja siitä, kuinka olin muka kiintiönainen.

”Kuulin heittoja siitä, kuinka olin muka kiintiönainen.”

Asioiden pitää antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Päätin, että hoidan hommani hyvin ja osoitan, että minua ei jyrätä. Tein asiat niin kuin ne mielestäni kuului tehdä.

Pelastusalalla ei ollut ajateltu asioita aiemmin niin kuin me teimme. Annoimme kaikille työntekijöille mahdollisuuden osallistua tiimeihin, joissa suunniteltiin pelastustoiminnan kehittämistä. Haimme parhaita käytäntöjä ammattilaisilta itseltään.

Eniten palkitsivat onnistumiset henkilökunnan kanssa. Tuntui uskomattoman hienolta, kun 30 vuotta samaa työtä tehnyt palomies kertoi innostuneensa työstään uudelleen.

Jalat kuin lyijyyn valetut

Oudot selkävaivat olivat seuranneet minua teini-ikäisestä asti. Niiden oli ajateltu johtuvan niska- ja hartiavaivoista. 2000-luvulla oireita alkoi tulla lisää. Aloin treenata aina vain kovempaa pysyäkseni kunnossa. Kävin punttisalilla, joogasin ja harjoittelin pilatesta.

Olin ollut yksinhuoltaja ja tehnyt paljon töitä, eikä aikaa juuri jäänyt muuhun. Netin treffipalstalta löysin pelastusalalla työskentelevän Pasin. Ensimmäisillä treffeillä menimme kuuntelemaan Zen Café -bändiä, mutta lähinnä kuuntelin sen illan Pasia, joka kertoi heti koko elämäntarinansa.

Poikamme Ossi syntyi vuonna 2005.


Piia on kannustanut Ossia liittymään vapaapalokunnan nuoriso-osastoon, mutta Ossia kiinnostaa enemmän jalkapallo. Sylissä bengalikissa Kelmi.

VUODEN PALOMIES 2009. Sitä tunnustusta arvostin yli kaiken. Aiemmin yksikään paperinpyörittäjä ei ollut saanut tätä nimitystä, se oli yleensä myönnetty palomiehille.

Tuona vuonna 2009 olin elämäni kunnossa. Olimme ostaneet Kalajoelta 1820-luvulla rakennetun talon ja remontoineet sitä kodiksemme alkuperäistä tyyliä varjellen. Eräänä alkukesän iltana juoksin metsäpoluilla hevosellamme ratsastavan Oonan perässä. Ensin juoksu oli kevyttä, mutta yhtäkkiä jalat muuttuivat painaviksi. Tuntui, etteivät ne kantaneet. Raahustin sinnillä metsästä pois.

Lääkärissä epäiltiin sydänperäistä vaivaa, mutta sydämeni oli tutkimuksissa terve.

”Jalkani menivät tunnottomiksi niin, että raahasin niitä perässäni.”

Tilanne toistui. Jalkani menivät tunnottomiksi niin, että raahasin niitä perässäni. Sairauteni ei näkynyt neurologisissa testeissä, ja eräs neurologi arveli oireitani psykosomaattisiksi. Toinen totesi, että kyseessä ovat tavallista hankalammat niska- ja hartiavaivat.

Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.

Kohtauksia alkoi tulla useammin, ja toipuminen vei päiviä. Joka kohtauksen jälkeen jäin vähän heikompaan kuntoon. Jalkani olivat kuin lyijyyn valetut, ja kipuja oli koko ajan.

Ihmisarvo ilman työtä?

Kun lääkäri vuonna 2012 ehdotti työkyvyttömyyseläkettä määrittämättömän hermostollisen sairauden perusteella, en suostunut. Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.

”Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.”

Viisas työterveyslääkäri oli pelastukseni. Hän laittoi minulle yhä uudelleen lähetteen tutkimuksiin. Hän myös pohti, voisiko sairaus olla jotain, joka kulkee suvussani. Isäni sisko muisti, että Ruotsissa asuva tätini ei päässyt välillä kävelemään.

Kun soitin tädille Ruotsiin, ihoni nousi kananlihalle. Tätini oireet olivat aivan samanlaisia kuin minulla.

Jäin lopulta sairauseläkkeelle toukokuussa 2013. Elämääni tuli iso aukko. Olin ollut työyhteisön ympäröimä, mutta nyt olin yksin kotona.

Purin tunteitani maalaamalla. Edellisen kerran olin maalannut 20 vuotta aiemmin. Tauluihin maalasin omakuviani ja rikkoutunutta vartaloani.

Olin pannut luovuuteni sivuun, kun pääsin haaveideni töihin palokuntaan. Vuosien aikana perheyrityksemme oli laajentunut keramiikasta jalkineisiin, ja nyt isosiskoni pyysi minua kokeilemaan laukkujen suunnittelua.

Aloin huomaamattani katsoa ihmisiä toisin. Saan usein idean laukkuun ohimennen näkemästäni ihmisestä, jolle sopivaa laukkua alan piirtää lyijykynällä luonnoslehtiöön. Ensin haen laukun muodon ja koon, sitten piirrän yksityiskohtia. Joka välissä tunnustelen värikkäitä nahanpalasia, jotka antavat inspiraatiota.


Parempina päivinä Piia piirtää laukkuja salin pöydän ääressä. Huonompina päivinä laukkujen suunnitteleminen onnistuu myös sängyssä maaten.

Syntyi laukkumerkki Utua. Suunnittelen kaksi mallistoa vuodessa. Mallistossa on aina 10–15 nahkalaukkua eri väreissä. Niitä valmistetaan pieni erä käsityönä, mutta kaikkiaan niitä on myyty tuhansia.

Elämä uusiksi vastoin tahtoa

Vuonna 2014 selvisi, että sairauteni on ionikanavataudin tyyppinen. Hermojen aineenvaihdunnassa on häiriöitä. Minua ei pystytä parantamaan, mutta oireita voidaan helpottaa.

Lihasvoimani ovat pysyvästi heikentyneet ja jalkani ovat vähän kuin tukit. Käytän liikkumiseen välillä keppejä, toisinaan sähköpyörätuolia tai rollaattoria.

Jos olisin tiennyt viisi vuotta sitten, että olen nyt tällaisessa kunnossa, olisin surrut hirveästi. Nyt minulla on jo konstini, millä pärjään.

Harrastan ja teen työni pääosin sängyssä. Olen luopunut kaikista asioista, joita ei ole pakko tehdä, kuten siivouksesta ja kaupassa käynnistä. Elämäni ja ilonlähteeni ovat rakentuneet uudelleen.

”Huonojen asioiden vuoksi on kuitenkin tapahtunut myös hienoja asioita.”

Elämäni meni uusiksi, vaikka en olisi tahtonut. Huonojen asioiden vuoksi on kuitenkin tapahtunut myös hienoja asioita, joita en olisi voinut aiemmin kuvitellakaan.

Niin kuin laukkujen suunnittelu ja oma kauppahuone.

Etsimme meille uutta kotia, koska esteetön liikkuminen olisi vaatinut liikaa muutoksia vanhaan taloomme. Löysin netistä 1800-luvun talon Raahesta. Se oli kodiksi meille liian suuri, mutta aloin pohtia, mitä muuta ainutlaatuisessa talossa voisi tehdä.

Toukokuussa 2017 avasimme Langin kauppahuoneen. Meillä on puoti, kahvila ja majatalo, jotka toimivat 1800-luvun hengessä. Haluamme välittää saman tunnelman kuin satamakaupungin kauppahuoneella oli purjelaiva-aikakaudella. Kerromme tarinoita sen ajan paikallisista ihmisistä, jatkossa myös teatterin avulla.

En kaipaa enää entistä työtäni, mutta kaipaan työyhteisöäni. Palokunta-asiat eivät lähde sydämestäni.

Pian muutamme uuteen, esteettömään kotiin Raaheen. Arki menee luontevasti. Olen sairas, mutta en mieti sitä koko ajan. Meillä sairastetaan mahdollisimman vähän.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/18.

Rakas Piia,

takana on yhteistä matkaa sielunsiskoina jo lähes 30 vuotta. Olemme jakaneet monet onnelliset hetket ja olleet toisillemme olkapäänä murheita kohdatessamme, mutta ennen kaikkea olemme aina unelmoineet yhdessä.

 Jo nuorena olit ihanan luova ja lisäksi tahtonainen. Ajattelin, että tulet jättämään jäljen maailmaan tavalla tai toisella. Niin olet tehnytkin! Olet osoittanut monelle taholle, että sukupuolella ei ole väliä, vaan sisäinen voima ja tahto ratkaisevat. Olet ollut valmis tekemään hurjasti töitä, enemmän kuin moni muu.

 Nyt yksi tie on kuljettu kohdallasi loppuun, mutta on alkanut uusi polku, jolla voit käyttää taitojasi ja luoda jotain kaunista.

 Olet uskomaton nainen, jota ei hevillä nujerreta. Olet minulle tärkeä ja rakas.

Ystäväsi Johanna