Ei mistään kotoisin

Heikki Valkama:

”Olemme isoveljeni Antin kanssa ihmisinä monessa toistemme vastakohtia. Minä olen sosiaalinen, liikunnallinen ja nopeatahtinen, Antti hiljaisempi, harkitsevainen ja omissa oloissaan viihtyvä lukutoukka. Eroista huolimatta olemme aina tulleet mainiosti juttuun.

Yksi iso syy siihen lienee rakkaus Japania kohtaan. Se on paitsi entinen kotimaamme, myös yhteinen intohimomme. Kun näemme toisiamme, käymme usein syömässä japanilaista ruokaa ja juttelemme lähinnä Japani-aiheista.

Olin puolivuotias, kun perheemme muutti Forssasta Shikokun saarelle, keskelle japanilaista maaseutua. Antti oli tuolloin kolme ja isoveljemme kuusi. Pikkusiskomme syntyi, kun asuimme Japanissa.

Vanhempamme työskentelivät lähetyssaarnaajina. Kotona ruoka- ja iltarukoukset kuuluivat asiaan. Muuten elimme normaalia perhearkea. Meillä oli vähemmän tiukka kasvatus kuin jossakin muissa lähettiperheissä.

”Meille oli tavallista, että päiväkodissa harjoiteltiin sumopainia.”

Japanin maaseudulla ei 1970-luvulla juuri näkynyt länsimaalaisia. Olimme paikallisille ihmetyksen aihe. Meitä tultiin kättelemään kadulla, ja vaaleita hiuksiamme hipelöitiin. Välillä se tuntui ärsyttävältä.

Olimme kuitenkin niin pieniä, että opimme nopeasti kielen ja kasvoimme japanilaiseen kulttuuriin. Meille oli tavallista, että päiväkodissa harjoiteltiin sumopainia.

Meistä sisaruksista minä ja Antti hengailimme eniten yhdessä. Tykkäsimme leikkiä mielikuvitusleikkejä ja lukea paljon. Esiteini-iässä löysimme japanilaiset sarjakuvat ja upotimme niihin viikkorahamme. Kävelimme joka viikko lähikioskille ostamaan puhelinluettelon kokoisen lehden.

Heikki Valkama on 48-vuotias kirjailija, podcast-juontaja ja Yle Uutisten sisältöpäällikkö. Heikki on kirjoittanut useita Japani-aiheisia matkaoppaita ja ruokakirjoja. Heikki asuu Helsingissä puolisonsa ja kahden lapsen kanssa.

Isoveliasetelma korostui, kun aloitin koulun 7-vuotiaana. Kävimme suomalaista sisäoppilaitosta, joka sijaitsi Japanin pääsaarella, Honshūlla. Koulumatka kesti 6–7 tuntia, ja se taitettiin laivalla ja junalla. Asuimme koululla aina kaksi viikkoa, joiden jälkeen vietimme kolme päivää kotona.

Podin alussa koti-ikävää. Joskus tuli iltaisin sängyssä itku. Silloin oli suuri etu, että sain asua isoveljen kanssa samassa huoneessa.

Meille tuo oli normaalia, mutta nyt itse isänä ajattelen, että olisi ollut vaikeaa lähettää omia lapsiani 7-vuotiaina kahdeksi viikoksi pois kotoa.

Noin viiden vuoden välein asuimme pidempiä jaksoja Suomessa, kuten lähettiperheillä oli tuohon aikaan tapana. Muutto Suomeen oli minulle aina vaikeaa, sillä side Japaniin oli paljon vahvempi.

Japaniin jäi kaikki, mihin olin tottunut: ystävät, ympäristö, ruoka. Helpotti, kun pystyi jakamaan Antin kanssa Japani-juttuja.

Muutimme Suomeen, kun olimme teini-iässä. Myöhemmin asetuin Helsinkiin ja Antti Hämeenlinnaan.

”Kun kävin läpi avioeroa, pyysin Anttia kaljalle. Riitti, että veli kuunteli.”

Antti edustaa elämässäni vakautta. Se on iso juttu matkalaukkulapselle, jonka elämää on aina leimannut tietynlainen juurettomuus.

Nykyisin näemme ehkä kerran kuussa ja viestimme pikaviestipalvelussa, yleensä työ- tai perheasioista. Joskus saattaa olla kuukausiakin, ettemme ole yhteyksissä, mutta vaikka emme olisi puhuneet hetkeen, tiedän, että veli on aina olemassa.

Antti ei ole ensimmäinen henkilö, jolle tilitän vaikeuksistani, mutta pystymme puhumaan kaikesta. Kun kävin esimerkiksi läpi avioeroa, pyysin Anttia kaljalle. Riitti, että veli kuunteli.

Yleensä juttelemme Japani-aiheista. On tärkeää, että lähellä on ihminen, joka ymmärtää, mistä olen tullut.

90 prosenttia asioista, jotka kuuluvat menneisyyteeni, ovat sellaisia, joista en pysty keskustelemaan muiden kuin Antin kanssa. Osaan esimerkiksi loputtomasti japanilaisia popbiisejä ja baseball-pelaajien nimiä 30 vuoden takaa.

Antti on yksi harvoista, joka ymmärtää ja jaksaa kuunnella – tai ainakin esittää olevansa kiinnostunut.”

Antti Valkama on 50-vuotias suomentaja, joka asuu Hämeenlinnassa puolisonsa kanssa. Hänellä on aikuinen tytär. Antti on suomentanut vuodesta 2002 lähtien japanilaista sarjakuvaa ja kirjallisuutta, muun muassa Haruki Murakamin teoksia.

Antti Valkama:

”Meistä tuli Heikin kanssa lapsina pakosta läheiset. Emme tunteneet itseämme japanilaiksi, vaikka osasimme sujuvasti kielen ja olimme kasvaneet siihen kulttuuriin. Erotuimme jo ulkonäöllämme. Suomessa juttu oli päinvastoin: näytimme samalta kuin muut, mutta olimme pään sisältä erilaisia.

Olen nuorempana heittänyt puolivitsillä, etten ole mistään kotoisin. Siinä on kyllä perää.

Suomeen tuleminen oli aina sokki. Ensisijaisesti kummastutti ympäristön erilaisuus ja se, että kaikki puhuivat suomea. Korviini särähti myös se, kun joka puolella kiroiltiin. Itse olen aina ollut sopeutuvainen luonne, mutta outo ympäristö vaati aina totuttelua. Se oli kyllä hienoa, että suomenkielisiä kirjoja ja sarjakuvia löysi helposti.

Kuuntelen kiinnostuneena niitä, joille matkalaukkulapsuus on ollut vaikea, mutta en pysty täysin samaistumaan. En pysty sanomaan, että olisin jotenkin tukeutunut Heikkiin, mutta on ollut tietynlainen henkireikä, että on joku, jonka kanssa voi heittää Japani-läppää.

”Meillä on eroja arvomaailmassa, mutta emme ole juuri vääntäneet yhteiskunnallisista tai uskontoon liittyvistä asioista.”

Heikki kutsuu minua välillä Japani-kaveriporukkamme illanviettoihin, mutta menen harvoin. Junamatka tuntuu vaivalloiselta, ja viihdyn hyvin kotona. Hämeenlinna on sopivan pieni paikka.

Emme ole aikuisiällä riidelleet. Meillä on eroja arvomaailmassa, mutta emme ole juuri vääntäneet yhteiskunnallisista tai uskontoon liittyvistä asioista. En usko, että erot olisivat radikaaleja, sillä silloin olisi vaikea pitää toista luotettavana. Samat kristillisperäiset arvot toiminevat yhä molemmilla. Toinen on vain ehkä kiskonut ne irti juurilta.

Nykyisin olemme eniten yhteyksissä työasioissa. Heikki lähettää minulle luettavaksi kirjansa raakamateriaalit, ja tarkistan Japaniin liittyvät asiat. Korjaan, jos huomaan virheitä, mutta sitä tapahtuu erittäin harvoin. Itse lähinnä valitan Heikille, kun asiat japanilaisten kollegojen kanssa sakkaavat. Joskus esimerkiksi joidenkin kustantajien yletön pikkutarkkuus käy hermoille.

Sarjakuvat ovat edelleen osa molempien elämää. Jos suomennan jotakin erityisen hyvää, annan aina Heikille ilmaiskappaleen, jos hän sitä pyytää. En tyrkytä väkisin, yleensä.

”Ajattelen, että se paikka, jossa on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa, on ihmiselle aina koti.”

Olen kateellinen Heikille siitä, että hän pääsee kirjaprojektiensa myötä niin usein Japaniin. Olen alkanut haaveilla siitä, että voisin viettää Japanissa useampia kuukausia.

Japani on siitä mukava paikka, että tunnen oloni missä tahansa kotoisaksi. Ympäristö, tuoksut, näkymät, tunnelma, äänet, kieli, kauppaketjut ja juoma-automaatit - on kuin tulisi kotiin.

Ajattelen, että se paikka, jossa on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa, on ihmiselle aina koti. Haikeutta aiheuttaa se, että vanhat paikat ovat yhä tuttuja, mutta aika on eri.

Olimme yhdessä Heikin kanssa Japanissa vuonna 2019. Myös molempien lapset olivat mukana. Kävimme vierailemassa muun muassa vanhalla koulullamme. Rakennus on edelleen olemassa, vaikka koulu onkin lopettanut.

Joku viisas sanoi joskus, että kotiin ei voi palata. Siltä se tuntui, sillä vaikka olimme samassa paikassa, se ei tuntunut samalta. Huomasin kaipaavani mennyttä aikaa ja ihmisiä. Onneksi Heikki oli mukana jakamassa muistot.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 12/2023. Verkkoversioon on lisätty 2.7.2024 myös Antti-veljen osuus jutusta.