Kuolinviestien viejä: "Ihmiset kiittävät kuuntelusta"

Tänään diakoni Erja Viherkosken ei tarvitse miettiä, mitä pukisi päälle. Päivystyspäivänä hän peittää säärensä mustiin housuihin ja vetää harteilleen mustan takin. Hän pukeutuu kuin hautajaisiin, vaikka kukaan ei ole kuollut. Vielä.

Erja on yksi Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän kuolinviestipäivystäjistä. Päivystäjä lähtee poliisin mukaan kertomaan äkillisestä kuolemasta omaisille.

Tapaukset ovat usein rankkoja: puukotettuja, ammuttuja, itsensä myrkyttäneitä, auton alle jääneitä ja kadonneita, jotka löytyvät hengettöminä.

Omaisen kohtaaminen on niin vaikeaa, että poliisi on pyytänyt seurakunnalta apua. Paikalla pitäisi olla joku, jolla olisi herkkyyttä kuunnella. Joku, jolla olisi aikaa auttaa.

Aamulla Erja varmistaa, että kännykän akku on ladattu. Poliisi voi soittaa koska tahansa, mistä numerosta tahansa. Joskus näytöllä näkyy vain teksti tuntematon numero.

Kalenteri lupaa Erjalle ihan tavallista päivää. Aamupäivällä on kokous, iltapäivällä kaksi asiakastapaamista. 

Erja on valmis lähtöön viidessä minuutissa.

Kahdeksalta puhelin soi.

Soittaja on kuolinviestityön puhelinvastaava, joka siirtää vuoron Erjalle. Samalla hän tarkistaa, että puhelunsiirto toimii. 

Palaverissa Erja vilkuilee puhelinta. Hän on päättänyt olla viidessä minuutissa valmiina lähtöön, jos tieto kuolemasta saapuu. Hän haluaa ehtiä ajoissa.

"On tärkeää, että ilmoitus kuolemasta tulee nopeasti oikeaa reittiä. Poliisin kautta tullut tieto on todellisempaa kuin monen välikäden kautta saatu."

Pahimmillaan voi käydä niin kuin kerran: nuoret sattuivat näkemään kuolemaan johtaneen liikenneonnettomuuden ja päivittivät sen Facebookiin. Sieltä tieto kulkeutui omaiselle. Kun poliisi tuli, tämä tiesi jo.

TOISELLA PUOLELLA PÖYTÄÄ istuvan naisen sanat tipahtelevat yksitellen Erjan syliin. Asiakkaalla on rahahuolia, kuten suurimmalla osalla diakoneja tapaamaan tulleista. Heille kerrotaan työttömyydestä, sairauksista, väkivallasta ja siitä, kuinka kumppani on humalassa huutanut huoraksi.

Sitä Erjan työ pääasiassa on. Kuolinviestipäivystäjänä hän toimii vapaaehtoisesti osana työtään.

Erja muistaa hyvin päivän, jolloin ajoi työhaastatteluun rippileiriltä. Matkalla sisko soitti ja kertoi, että äiti oli kuollut äkilliseen sydänkohtaukseen.

"Pysäköin auton, itkin tolkuttomasti ja huusin. Äiti oli yrittänyt soittaa minulle illalla, mutten ollut huomannut puhelua. Aamulla minulla oli niin kiire leirille, etten ehtinyt soittaa takaisin. Olisin halunnut olla hänen luonaan."

"Sanat voivat olla merkityksettömiä."

Jotenkin Erja sai koottua itsensä. Työhaastattelussa hän vastasi kysymyksiin ja sai paikan. Kun Erja haastattelun jälkeen oli lähdössä takaisin leirille, kirkkoherra kielsi. Hän passitti Erjan kotiin lepäämään.

"Tuntui ihanalta, että joku huolehti. Nukuin ja mietin asioita. Oli valtavan iso asia, ettei tarvinnut kantaa huolta muista", Erja sanoo.

"Sanat voivat olla merkityksettömiä. Riittää, että joku on siinä ja osoittaa myötätuntoa."

ERJA LÄHTEE TÖISTÄ kotiin viideltä. Auringonsäteet valaisevat vielä betonimaisemaa. Hälytystä ei tullut työpäivän aikana. Harvinaisia hälytykset ovatkin. 

Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän kuolinviestinviejä lähtee matkaan yhden tai kaksi kertaa kuukaudessa.

"Poliisi päättää itse, milloin ottaa meihin yhteyttä. Minusta he voisivat soittaa useamminkin."

Kotona Erja avaa jääkaapin oven, tekee lapsille ruokaa ja lähtee kauppaan. Kassajonossa hän miettii, onko kärryissä kaikki tarvittava: porkkanat, maito, mansikkajugurtti. Tuliko kaikki?

Juuri silloin puhelin soi.

Tuntematon numero. 

Erja vastaa, kuuntelee ja kaivaa laukusta muistiinpanovälineet. Sormet vapisevat, kun hän kirjoittaa osoitteen ylös. Kello on puoli kahdeksan.

"Olen siellä parinkymmenen minuutin päästä."

Oven takana asuu mies, joka ei vielä tiedä olevansa leski.

POLIISIAUTO ODOTTAA parkkipaikalla. Toinen poliiseista kertaa sen, minkä sanoi puhelimessa: Tilannekuvaus. Ikä. Sukupuoli. Auto, joka ajoi suojatiellä yli. Puoliso.

"Poliisi ei kerro kauhean paljon. Harvoin kukaan edes tietää koko juttua, koska tutkinta on kesken", Erja sanoo.

"Paljon tietoa ei edes tarvita, koska omainen ei pysty heti käsittelemään kaikkea. On hyvä, että asiat tulevat palasina. Ihminen kyselee ja kokee asiat omaan tahtiinsa.

Erja ja poliisit kävelevät ovelle. Sen takana asuu mies, joka ei vielä tiedä olevansa leski.

Kello 19.55 mies avaa oven. Hän ei sano mitään, tuijottaa vain.

"Kaikki järkyttyvät. Vaikka poliisi ei ole paha, hänet koetaan pahana."

"Tärkeintä on tarjota apua."

Erjan mustan takin alta näkyy diakonin virkapuku. Kauluksessa on pieni valkoinen suorakaide vähän kuin papilla. 

Erjasta on reilua, että omainen tunnistaa hänet heti kirkon työntekijäksi.

"Minulle osuneista kolmesta tapauksesta kaksi ei ole kuulunut kirkkoon. Meille sillä ei ole väliä. Tärkeää on, että voimme tarjota apua."

DIAKONIA TAI PAPPIA ei ole pakko päästää sisään, mutta useimmat päästävät. Uskonnosta ei yleensä puhuta.

"Jos uskonto on tärkeää ihmiselle, otamme sen esiin. Ja jos omainen kuuluu johonkin toiseen uskontoon, tarjoudumme ottamaan yhteyttä sen edustajaan", Erja sanoo.

Sisällä poliisi ehdottaa, että istutaan alas. Mies ohjaa keittiön pöydän ääreen.

Poliisin äänessä on myötätuntoa. Vaimon kuolema pudotetaan miehen eteen yksinkertaisina, faktoihin pohjautuvina paloina.

Hiljaisuus.

Se tulee aina. Se on sokkivaiheen ensimmäinen osa, reaktio siihen, että uutinen on liian suuri eikä mieli kykene jäsentämään tietoa.

Jos isä tai äiti menee toimintakyvyttömäksi, Erja selvittää, että lapsista pidetään huolta.

Sitten mies alkaa puhua.

"Tiesin sen. Vaimo ei ollut kotona, kun tulin."

Erja kysyy, onko miehellä joku, joka voisi tulla paikalle. Yksi miehen aikuisista lapsista lupaa tulla pian.

"Pitää peruuttaa se meno", mies muistaa äkkiä jotain, mitä oli suunnitellut yhdessä vaimon kanssa.

Erjalle aktiivisuus on hyvä merkki. Täysi hiljaisuus on huono merkki. Jos isä tai äiti menee toimintakyvyttömäksi, Erja selvittää, että lapsista pidetään huolta. 

Ja jos ihminen on itsetuhoinen, häntä ei saa jättää yksin. Vaaran merkkejä ovat esimerkiksi se, että ihminen vihjailee itsemurhasta tai altistuu vaaroille.

"Jos läheisen kuolema on ollut väkivaltainen, reaktio voi olla viha. Pahimmillaan omainen yrittää lähteä tekemään pahaa muille tai itselleen."

"Sanat ovat usein merkityksellisiä vain puhujalle."

Kun poliisi lähtee, Erja jää juomaan kahvit. Ei hän sano mitään ihmeellistä.

"Olisikin jokin kaunis sana tai ajatus, joka olisi merkityksellinen kuulijalle. Usein ne ovat merkityksellisiä vain puhujalle. Ensimmäinen hetki ei sanoitu. Ihminen alkaa käydä tunteitaan läpi vasta muutaman vuorokauden kuluttua."

Usein kuolinviestinviejä puhuu omaisen kanssa muistoista, elämästä ja kuolemasta. Moni suru-uutisen saanut kokee syyllisyyttä ja miettii, olisiko voinut tehdä jotain toisin. Melkein aina hän kysyy, miksi.

Ei Erja osaa vastata. Hän etsii kalenterikansiostaan esitettä, jossa on muun muassa terveyskeskuksen kriisiryhmän, seurakunnan ja palvelevan puhelimen numero, muttei löydä.

Seuraavana päivänä Erja hoksaa esitteen kalenterin sivutaskusta, ihan sieltä, missä sen pitääkin olla. Sen verran suru tuntui kokeneessakin työntekijässä.

Kun miehen tytär saapuu paikalle, Erja istuu vielä hetken. Yhdeltätoista hän lähtee, kävelee kaupan eteen jääneeseen autoonsa ja soittaa lapsille, että äiti tulee pian kotiin.

Keskustelu on päivystäjien työsuhde-etu.

AUTOSSA ERJA AJATTELEE vuosi sitten kuollutta äitiään. Oman surun uusiutuminen kuuluu kuolinviestipäivystäjän arkeen.

Itsellä ei saisi olla liian tuoretta tapausta. Silloin työtä ei pysty tekemään", Erja sanoo.

Työ on muutenkin raskasta. Osa kuolinviestinviejistä ei saa nukuttua ja ahdistuu. Muutama on sen takia eronnut päivystysringistä.

Erjaa auttavat rutiinit. Heti kotiin päästyään hän kirjoittaa tapahtuneesta. Kirjoittamalla hän jäsentää ja käy asiat läpi. Myös rukoilusta on apua, ja kokemuksesta.

"Ensimmäisellä vuorollani neljä vuotta sitten sattui kaksi tapausta. Kun selvisin siitä päivästä, tiesin, että selviän muistakin."

Ja onneksi Erja saa helposti unen päästä kiinni.  

Myöhemmin Erja voi halutessaan keskustella sairaalapapin tai kuolinviestityön vastaavan kanssa. Se on päivystäjien työsuhde-etu.

Erja tietää jo nyt, että tapaus jää mieleen.

PÄIVYSTYSVUORO PÄÄTTYY seuraavana aamuna kello kahdeksan. Surutyö ei pääty. Päivällä Erja soittaa leskelle ja kysyy vointia. Linjan toisessa päässä on onneksi rauhallinen mies.

"Hän oli kokenut elämässään niin paljon, että tuntui pärjäävän. Oli hän kyllä järkyttynyt luettuaan onnettomuudesta lehdestä. Vaimo oli paiskautunut monta metriä ja kuollut nopeasti, minkä jälkeen auto oli ajanut naisen yli. Jarrutusjälkiä ei ollut."

Erja miettii myös kuljettajan tilannetta. Hänenkin olonsa täytyy olla hirveä.

Erja tietää jo nyt, että tapaus jää mieleen.

Aina ne jäävät.

"En tiedä, osasinko sanoa mitään oleellista. Joskus joku tulee kiittämään vuosien kuluttua. Usein ihmisistä tuntuu äärettömän ihanalta, että heitä on kuunneltu."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2014.

Lue lisää vapaaehtoisten työstä:

Vapaaehtoistyö tekee äidin ja tyttären elämästä rikasta

"Suomalaiset ovat auttajakansaa"