”Viime vuodet olen pystynyt rakentamaan uutta ja luottamaan elämään. Enää ei ole tarvinnut rypeä menneissä vaikeuksissa”, Johanna miettii.
”Viime vuodet olen pystynyt rakentamaan uutta ja luottamaan elämään. Enää ei ole tarvinnut rypeä menneissä vaikeuksissa”, Johanna miettii.

Johanna Liljeroos joutui lapsena huolehtimaan veljestään ja vanhemmistaankin. Oman lapsen synnyttyä hän uskalsi pyytää apua ja päätti, että niukkuudesta on yksi tie ulos: opiskeleminen.

”Tuijotin seinäkalenteria. Neuvolassa oli sanottu, että vauvalla on vain koliikkia ja että itku menee kyllä kahden kuukauden päästä ohi. Olin siitä lähtien tsempannut itseäni vartti, tunti ja päivä kerrallaan, vuorokauden ympäri, kalenterista päiviä laskien.

Nyt oli kuitenkin mennyt jo kolme kuukautta ja vauva itki yhä. En muistanut, koska olin viimeksi oikeasti nukkunut. En enää jaksanut.

Kanniskelin rääkyvää nyyttiä ympäri asuntoa enkä tuntenut vauvaa kohtaan mitään. Sitten mieleeni välähti ajatus: kuinkahan kauan kestäisi, että vauva hiljenisi, jos se tippuisi tuosta ikkunasta ulos.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Lapsen isä häipyi nopeasti, mutta uskoin selviäväni vauvan kanssa.”

Jossain musertavan väsyneen mieleni sopukoissa tajusin, että ajatukseni ei ollut normaali ja että tarvitsin apua. Tartuin puhelimeen. Parin tunnin päästä lastensuojelun työntekijät soittivat ovikelloani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olin tullut yllättäen raskaaksi 26-vuotiaana. Takana oli levottomia nuoruusvuosia, juhlintaa, päihteitäkin. Pätkätöitä, opiskelua ja vaihtuvia parisuhteita. Kaverit rakensivat elämäänsä, mutta minä en saanut mistään oikein otetta.

Jos minä jotain osaan, niin huolehtia, ajattelin, kun huomasin olevani raskaana. Lapsen isä häipyi nopeasti, mutta uskoin selviäväni vauvan kanssa, sillä olin huolehtinut jo lapsena pikkuveljestäni ja vanhemmistanikin.

Toisin kävi. Vauva pakotti minut pysähtymään ja aloin nähdä, miten rikkinäinen olin.

VARHAISLAPSUUTENI OLI onnellinen. Nelihenkinen perheemme asui pienessä kaksiossa Tampereen Hervannassa. Äiti teki töitä muun muassa pesulassa, varastossa ja vesiensuojeluyhdistyksessä. Isä oli myyntiesittelijä.

Meillä oli tiukkaa, mutta toisaalta mitään ei puuttunut. Olimme tavallinen perhe, jossa syötiin kello viideltä makaronilaatikkoa.

Ainoastaan se tuntui kurjalta, että jouduin kulkemaan isoveljen vanhoissa vaatteissa. Joskus äiti ompeli minulle omia vaatteita, mutta eivät nekään mitään suoranaisia muodin kukkasia olleet.

Olisin halunnut harrastaa voimistelua seurassa, mutta siihen meillä ei ollut varaa. Onneksi oli koulun ilmainen jumppasirkus ja lähiön muut lapset. Heidän kanssaan olin ulkona aamusta iltaan.

”Totuin siihen, että isän puheisiin piti jättää varaus.”

Isä oli kiva. Hän jaksoi leikkiä lasten kanssa. Talvisin teimme aina yhdessä ison lumilinnan talomme pihaan. Isä toimi junnujen jääkiekkovalmentajana ja otti minut usein kentän laidalle mukaansa.

Isään liittyi kuitenkin outo piirre. Hänen sanaansa ei voinut luottaa. Kun hän lähti työmatkalle, hän lupasi aina tuoda minulle tuliaisia. Koskaan hän ei tuonut.

Totuin siihen, että hänen puheisiinsa piti jättää varaus. Jos kysyin isältä, millainen ilma on ulkona ja hän vastasi, että aurinkoinen, menin itse ikkunasta tarkastamaan, oliko se totta.

”Minä isän sylissä elämäni ensimmäisenä kesänä 1982.”

VANHEMPIEN ERO MUUTTI kaiken. Olin silloin noin seitsemänvuotias. Muutimme äidin ja isoveljen kanssa Hervannassa toiseen asuntoon. Isoveli oli teini-ikäinen ja ajautui huonoon seuraan. Äiti ja hän tappelivat usein. Kodista tuli paikka, jossa ei saanut levätä.

Äiti alkoi viihtyä yhä useammin baareissa, tai sitten juhlittiin meillä kotona. Äidillä ramppasi miesseuralaisia. Sitten äiti tuli raskaaksi. Olin yhdeksänvuotias, kun sain pikkuveljen. Lapsen isä ei jäänyt kuvioihin.

Otin vauvan siipieni suojaan, koska äidistä ei aina ollut siihen. Jostain syystä vauvan sänky laitettiin minun huoneeseeni. Hyssyttelin vauvaa niinäkin öinä, jolloin äiti oli kotona. Usein hän ei ollut.

Joskus kimpaannuin ja soitin lähibaariin ja vaadin äitiä puhelimeen. Huusin hänelle, että minun pitää saada nukkua, koska huomenna on koulua. Tule heti kotiin, käskin. Joo joo ihan kohta, äiti vastasi. Mutta ei hän tullut.

Osasin kyllä lämmittää maitopullon mikrossa ja vaihtaa vaipat. Osasin kantaa vauvaa sylissäni ja rauhoitella. Mutta vastuu pikkuveljestä pelotti ja ahdisti minua.

”Menin baarin rappusille istumaan ja sanoin, että en lähde siitä, ennen kuin äiti tulee kotiin.”

Huolehdin, että saimme jotakin syötävää, kun äiti oli poissa. Helpointa oli tehdä uunissa ranskalaisia ja nakkeja.

Joskus äiti ei jättänyt meille ruokarahaa. Silloin menin baarin rappusille istumaan ja sanoin, että en lähde siitä, ennen kuin äiti tulee kotiin.

Yritin huolehtia myös äidistä. Yritin puhua hänelle, että hänen pitää lopettaa juominen. Hän vastasi, ettei hänellä ole ongelmaa ja vannotti, että näistä ei sitten muille puhuta. Likapyykkiä ei pestä kodin ulkopuolella, äiti sanoi.

Isäkin oli eron jälkeen alkanut juoda enemmän. Hän oli silti kiinnostunut meistä lapsista ja tuntui turvalliselta.

Oli sellaisiakin päiviä, jolloin oikein usutin äitiä baariin ja pyysin lupaa kysyä isää meille lapsenvahdiksi. Joskus äiti suostui, ja ne illat olivat kivoja ja huolettomia. Isä suhtautui pikkuveljeenikin kuin omaan lapseensa. Kun isä oli meillä, kotona oli lämpöä.

Isän luona me lapset emme juuri käyneet. Isä kertoi, että hänen kotonaan oli sähköt poikki maksurästien takia tai muuta kummallista. Hän oli menettänyt työnsä ja sen myötä elämänhallintaansa.

”Olin yhdeksänvuotias, kun sain pikkuveljen. Veli oli rakas, mutta vastuuta hänestä tuli minulle liikaa.”

ITSENÄISYYTTÄ JA VAPAUTTA. Sitä lähdin tavoittelemaan, kun muutin 19-vuotiaana pois äidin kodista.

Olin saanut lukion käytyä, vaikka se välillä tuntui toivottomalta. Lukiokirjat olivat niin kalliita, että käytin välillä vanhoja kirjoja tai olin kokonaan ilman. Olin mennyt lukioon, koska toivoin tekeväni erityisesti isäni ylpeäksi. Tiedän, että teinkin. Olin sukuni ensimmäinen ylioppilas.

Nopeasti muuttoni jälkeen kävi selväksi, että äiti ei pärjännyt pikkuveljeni kanssa. Olin kuin etä-äiti, ja oli raskasta olla jatkuvasti huolissaan. Pikkuveljeni oli todella vilkas, ja koulussa oli hankaluuksia.

Lastensuojelu oli ollut osa perheemme elämää jo aiemmin. Nyt äiti ehdotti lastensuojelulle, että pikkuveli otettaisiin huostaan. Se oli äidiltä hyvä ratkaisu.

Päätös pelasti pikkuveljeni. Hän pääsi 12-vuotiaana hyvään sijaisperheeseen, jossa hän sai rakkautta ja oikeanlaisia rajoja. Olin suunnattoman helpottunut. Tiesin, että pikkuveljestäni pidettiin huolta.

Oli minun vuoroni elää omaa elämääni. Lähdin kaverini kanssa Australiaan ja tein siellä töitä viiniviljelmillä, rakennusmaalarina ja ravintoloissa tiskarina. Ihastuin brittiläiseen mieheen, ja 24-vuotiaan varmuudella päätin seurata sydäntäni ja muuttaa hänen luokseen Englantiin.

Riemukas vapauteni kuitenkin katkesi. Olin ehtinyt olla Englannissa vasta yhden viikonlopun, kun sain viestin, että äiti oli kuollut tapaturmaisesti. Hän oli elänyt viimeiset vuotensa masennuksen ja lääkkeiden sumentamaa elämää.

Jouduin palaamaan Suomeen järjestämään äidin hautajaisia ja selvittämään teini-ikäisen pikkuveljeni asioita. Suomessa ollessani sain miesystävältäni Briteistä tekstiviestin, jossa hän ilmoitti, että suhde on ohi. Se oli kova isku.

”Tulin raskaaksi. Keskeytin opintoni ja palasin lapsuudenkaupunkiini.”

Olin irtisanonut asuntoni ennen Englantiin lähtöäni ja äidin vuokra-asunnon hänen kuoltuaan. Yhtäkkiä minulla ei ollut asuntoa, ja majailin tuttujen nurkissa. Elämä tuntui irralliselta.

Ystäväni houkutteli minut Lahteen opiskelemaan sosionomiksi. Aloitin opinnot, koska ajattelin, että johonkin on tartuttava. Tajusin kuitenkin pian, että olin lähtenyt sosiaalialalle väärien syiden vuoksi. Olin lapsesta asti tottunut kantamaan toisten taakkoja ja yrittänyt pelastaa muita. Tiesin, että palaisin auttamistyössä nopeasti loppuun.

Opiskelemaan menosta oli se hyöty, että päädyin koulupsykologin vastaanotolle. Jonkinlainen möykyksi kiertynyt vyyhti sisälläni alkoi purkautua. Pitkään kamppailin itseni kanssa, petänkö äitini, jos kerron lapsuudestani muille. Lopulta kerroin, ja se helpotti.

Sitten 26-vuotiaana tulin raskaaksi. Keskeytin opintoni ja palasin lapsuudenkaupunkiini Tampereelle.

”Lakkiaispäivänäni keväällä 2001 minusta tuli lähisukuni ensimmäinen ylioppilas.”

KUN LASTENSUOJELUN TYÖNTEKIJÄT seisoivat ovellani, vauva itki yhä sylissäni. En aio luopua vauvastani, sanoin heille heti.

Pari tuntia aiemmin, sillä mustalla hetkellä, olin soittanut pikkuveljeni sijaisäidille Tialle. Hän pyysi lupaa saada soittaa lastensuojeluun, ja suostuin siihen.

”Sekä minut että vauvani sijoitettiin yhdessä samaan perheeseen.”

Kotiini saapuneet sosiaalityöntekijät rauhoittelivat, että he eivät ole tulleet ottamaan tytärtäni minulta pois. He pyysivät minua pakkaamaan tavarat muutaman päivän reissua varten. Keräilin vauvantarvikkeita kassiin ja mietin, mitä tästä oikein seuraa.

Meidät vietiin ensin Kissanmaan perhetukikeskukseen. Muutaman päivän aikana tehtiin ratkaisu, joka oli ensimmäinen laatuaan Pirkanmaalla: sekä minut että vauvani sijoitettiin yhdessä samaan perheeseen. Pääsimme samaan tuttuun sijaisperheeseen, missä pikkuveljeni asui.

OLEN AIKUINEN ja asun sijaisperheessä.

Ajatus tuntui oudolta. Siihen liittyi häpeää ja toisaalta myös hankaluuden tunnetta, koska asuin toisten nurkissa ja elin toisten säännöillä.

Vuorottelimme sijaisperheen äidin Tian kanssa itkevän vauvan kantamisessa. Joka toinen yö laitoin korvatulpat korviini ja yritin saada nukuttua. Oli raastavaa kuunnella oman lapsen itkua alakerrasta ja antaa vieraan ihmisen kanniskella häntä. Kovetin itseni ajattelemalla, että se on Tian työtä, josta hänelle maksetaan.

”Tunsin hoitaneeni tytärtäni vain velvollisuudentunteesta.”

En tarvinnut apua käytännön vauvanhoitoasioissa. Ne osasin. Mutta tarvitsin tukea vanhemmuuteeni.

Tunsin hoitaneeni tytärtäni vain velvollisuudentunteesta. Olin ajatellut, että näin rikkinäisestä ihmisestä ei voi tulla hyvää äitiä. Tian ansiosta aloin kuitenkin pikkuhiljaa luottaa itseeni.

Iltaisin istuimme keittiön pirtinpöydän äärellä ja puhuimme. Oli helpottavaa jakaa asioita toisen aikuisen kanssa. Kävimme myös läpi lapsuuttani. Tian avulla ymmärsin, että olin joutunut ottamaan liikaa taakkaa kannettavakseni liian nuorena.

Ymmärsin myös, miksi vauvan hoitaminen oli ollut niin ahdistavaa – ahdistus vastuusta oli takauma pikkuveljeni hoitamisesta. Syyllisyydentunteeni väheni.

Aloin kokea kiitollisuutta siitä, että osaan toimia äitinä omalla tavallani. Sitten selvisi syy vauvan itkuisuuteen: hänellä oli maitoallergia. Sitä olin itsekseni epäillyt, mutta neuvolassa oli puhuttu vain koliikista. Aloin luottaa omaan vaistooni.

”Minulla ei ole ollut varaa ostaa tyttärelle uusimpia laitteita ja merkkivaatteita, mutta olen pystynyt antamaan hänelle turvallisen ja tasapainoisen kodin”, Johanna sanoo.

RAKKAUS SYNTYI HETKESSÄ. Olimme tyttäreni kanssa tulleet sijaisperheestä omaan kotiimme viettämään ensimmäistä harjoitusviikonloppua kahdestaan. Olin vaihtanut puolivuotiaalle vauvalleni vaipat ja laittanut hänet lattialle. Hän oli juuri oppinut istumaan.

Kun lapseni istui lattialla, auringon­säteet sattuivat osumaan häneen, ja hän katsoi minua suoraan silmiin auringon­kilon ympäröimänä. Sillä hetkellä tunsin todella näkeväni hänet.

Rakkaus tulvahti sydämeeni. Se oli ihmeellinen hetki, enkä unohda sitä koskaan. Se oli myös toivon hetki. Syntyi toivo siitä, että pärjään kyllä ja että riitän tällaisena. Minä osaankin rakastaa.

”Olen pystynyt antamaan äidilleni anteeksi.”

Parin kuukauden tukiperheessä asumisen jälkeen siirryimme tyttäreni kanssa vähitellen takaisin omaan kotiin. Tukiperhe on silti yhä meille kuin mummola.

Olen kokenut toisenkin todella hienon asian: sen, että olen pystynyt antamaan äidilleni anteeksi. Olen nähnyt, miten katkeruuteen takertuminen vie valon elämästä, ja sitä en ole halunnut itselleni.

Kun pystyin antamaan äidille anteeksi, mieleeni alkoi tulla myös hyviä hetkiä äidin kanssa. Muistelen nykyään mieluummin niitä. Vaikka sitä, kuinka nauhoitimme Andrea Bocellin konsertin VHS-nauhalle, katselimme sitä yhdessä ja aina vollotimme. Tai kun saunaillan päätteeksi teimme lämpimiä tonnikalaleipiä, söimme niitä sohvalla ja katsoimme Napakymppiä.

Anteeksi antamisessa on varmasti auttanut, että uskosta Jumalaan on tullut minulle vuosien varrella tärkeä voimavara.

LAPSUUDESTA TUTTU NIUKKUUS jatkui yksinhuoltajan elämässäni. Asuin lapseni kanssa pienessä kaksiossa lähiössä. Kaikki vaatteista huonekaluihin hankittiin kirpputorilta.

Kun tyttäreni halusi alkaa harrastaa telinevoimistelua, päätin raapia rahat jostain. Hain avustuksia ja tingin omasta ruuastani. Järjestin kisamatkoille kimppakyytejä, koska minulla ei ollut varaa hankkia autoa, ei ajokorttiakaan sen puoleen.

Tiesin, että taloudellisesta niukkuudesta oli vain yksi tie ulos: opiskeleminen ja hyvään työhön pääseminen.

Hain kaverini vinkistä Tampereen yliopistoon opiskelemaan hallintotieteitä, vaikka en oikein edes tiennyt, mitä hallintotieteet tarkoittivat. Yllätyin, kun pääsin sisään. Tein päätöksen, että oli miten vaikeaa tahansa, nämä opinnot suoritan loppuun.

”Akateeminen maailma oli minulle kuin ulko­avaruus.”

Akateeminen maailma oli minulle kuin ulko­avaruus. Ajattelin, että kohta muille selviää, etten osaa mitään enkä kuulu tänne.

Lukeminen ja keskittyminen olivat minulle vaikeita. Tentit ja kirjoitustyöt kaatuivat päälle, ja siirsin asioihin tarttumista. Hakeuduin opiskelijoiden terveydenhuollon kautta lääkärille, ja minulla todettiin ADD eli tarkkaavaisuushäiriö.

Sain lääkkeitä, ja ne auttoivat heti. Tältäkö normaali olo tuntuu, ihmettelin. Ei ahdistusta, vain hyvää oloa! Lääkkeistä tuli kuitenkin sivuvaikutuksia, joten lopetin ne. Päätin, että minun on hyväksyttävä itseni tällaisena kuin olen.

Monta kertaa olin hilkulla jättää opinnot kesken, mutta päätökseni niiden suorittamisesta piti. Olin sinnikäs. Valmistuin viime syksynä, ja olen siitä lähtien tehnyt tutkijan työtä yliopistolla. Teen väitöskirjaa oppilaitosturvallisuuden johtamisesta.

”Joskus asioihin tarttuminen on minulle vaikeaa. Silloin lasken viidestä nollaan ja nollassa aloitan.”

OPISKELUVUOSINANI ISÄ OLI meille tärkeä apu. Ilman häntä en olisi valmistunut yliopistosta. Hän tuli monta kertaa viikossa hoitamaan tytärtäni. Tyttäreni rakasti vaaria, koska hänen meillä ollessaan ei ollut sääntöjä, vain kivaa leikkimistä. Barbileikkejä, kuntojumppaa ja pyöräilyä.

Joskus huomasin, että isä oli juonut meillä. Se raivostutti. Hänen käynneillään myös saattoi hävitä vähän rahaa. Jouduin selittämään lapselleni, että on sairaus nimeltä alkoholismi.

Isä myös pyysi minulta rahaa. Hän saattoi jopa tulla yliopistolle minua odottamaan sen takia.

”Olen aikuisena alkanut ymmärtää vanhempiani: heillä on ollut omat traumansa.”

Viimeinen kohtaamiseni isän kanssa viime joulukuussa oli juuri tällainen rahanpyyntötilanne. Pian tämän jälkeen isä kuoli aivoinfarktiin. Se oli raskas isku.

Olen tuntenut syyllisyyttä ilkeistä sanoistani viimeisessä tapaamisessa. Olen myös joutunut toteamaan, ettei suhteemme ollut ihan normaali isä–tytär-suhde.

Toisaalta olen aikuisena alkanut ymmärtää vanhempiani. Heillä on ollut omat traumansa. Ei ollut heidän toiveensa alkoholisoitua.

Johanna jännitti tyttärensä puolesta elämänmuutoksia kuten uuteen kaupunginosaan muuttamista. ”Kaikki on mennyt hyvin, ja tytär sai heti uusia kavereita. Olen siitä tosi iloinen.”

TAPASIN TINDERISSÄ pari vuotta sitten brittiläisen Peterin. Hänellä on pitkä Nokia-tausta, ja hän on asunut Suomessa parikymmentä vuotta. Ensi kesänä menemme naimisiin.

Peter on minulle turvasatama, tasapainoinen perheenpää, joka huolehtii meistä kaikista. On ihmeellistä, että voin nyt jakaa arkeni toisen aikuisen kanssa.

Molempiin veljiini minulla on hyvät välit. Heillä on omat perheensä, ja näemme lasten synttäreillä ja muissa sukujuhlissa.

Huomaan pelkääväni vauraampaa elämää.

Jokin aika sitten Peter ja minä muutimme yhteen ja meistä tuli uusperhe. Minulle on ollut iso muutos muuttaa kaupungin vuokrataloista hyvään kaupunginosaan hienoon rivitaloon.

Huomaan pelkääväni vauraampaa elämää. Köyhänä on ollut turvallista, koska silloin ei oikeastaan ole mitään materiaalista menetettävää. Nyt pelkään, että mokaan ja kaikki romahtaa.

En edelleenkään osaa käyttää rahaa huolettomammin, vaikka perheessä on nyt kaksi työssä käyvää aikuista. Laitan kaiken mahdollisen säästöön pahan päivän varalle. Ostimme uuteen kotiimme sohvan, joka maksoi tuhat euroa, ja olen siitä yhä pöyristynyt. En ollut koskaan aiemmin ostanut huonekalua uutena.

Luottamus elämään on kasvanut, mutta hitaasti. Minun pitää aina muistuttaa itseäni, että pärjään kyllä ja että ihmisiin voi luottaa.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2019.

Johanna Liljeroos

37-vuotias turvallisuushallinnon tutkija ja väitöskirjan tekijä on töissä Tampereen yliopistossa. Johanna asuu Tampereella 11-vuotiaan tyttärensä ja puolisonsa Peterin kanssa. Vuoroviikoin puolison 13- ja 7-vuotiaat tyttäret asuvat heillä myös. Johannan fuusiokeittiössä yhdistyvät supisuomalaiset ja brittiläiset liemet ja keitot. Salaa hän haaveilee Nobelin-rauhanpalkinnosta.

Vierailija

Hieno juttu. Kiitos Johanna kun kerroit tarinasi, se on todella voimaannuttava. Luo uskoa tulevaan. Olet rohkea nainen, uusi esikuvani!

Vierailija

Kiitos, että jaoit tarinasi. Siinä on tuttuja elementtejä omastani. Isääni ei voinut myöskään luottaa ja tuntuu edelleen, että en uskalla luottaa mihinkään pysyvään. Ehjäksi tuleminen on vielä kesken.

Sisältö jatkuu mainoksen alla