Jouko muutti toiselle puolelle Suomea salaa kaikilta:
Jouko Piispanen halusi aloittaa puhtaalta pöydältä. "Uusi ympäristö ihmisineen laittaa ajattelemaan asioita uudella tavalla.”
Jouko Piispanen halusi aloittaa puhtaalta pöydältä. "Uusi ympäristö ihmisineen laittaa ajattelemaan asioita uudella tavalla.”

Jouko Piispanen, 49, ei halunnut seurata sivusta, kun elämä soljui ohi. Hän irtisanoutui, myi talonsa ja muutti vaimonsa kanssa toiselle puolelle Suomea eikä kertonut siitä kenellekään.

"Kävelin ulos kokkolalaisesta tehtaasta, kuten olin tehnyt jokaisen työvuoroni päätteeksi 23 viime vuotta. Nyt oloni oli kuitenkin erilainen. Oli 18. toukokuuta 2010.

Seuraavana päivänä minä ja vaimoni Anna-Maija muutimme Jämsään. Kerroimme muutosta vain aikuisille lapsillemme ja muuttoauton kuljettajalle.

Olimme suunnitelleet isoa elämänmuutosta jo viisi vuotta, ja nyt se oli vihdoin totta.

Katsoin auton ikkunasta taakseni ja mietin, että sinne jäi. Se oli mahtavaa.

Jouko on kuvassa keskellä. "Vasemmalla puolellani on veljeni Arto ja oikealla kaksossisareni Pirjo. Minulla on kahdeksan sisarusta. Olimme kesäisin koko ajan ulkona."
Jouko on kuvassa keskellä. "Vasemmalla puolellani on veljeni Arto ja oikealla kaksossisareni Pirjo. Minulla on kahdeksan sisarusta. Olimme kesäisin koko ajan ulkona."

KASVOIN KINNULASSA yhdeksänlapsisessa perheessä. Vanhemmillani oli 85 hehtaarin maatila. Opin työntekoon jo lapsena. Pääsin jo ihan pienenä isän mukaan kyntämään peltoja.

Kesäisin teimme maatilan töitä aamusta iltapimeään, talvisin hikoilimme vuoroon koulussa ja metsätöissä.

Tilamme hevoset olivat niin kilttejä, että ne antoivat meidän kulkea vatsojensa alta. Sian opetimme hyppäämään aitaa. Jouluna se teurastettiin ja syötiin.

Nyt kotitilaa asuu yksi veljistäni äitini kanssa. Isä kuoli 2000-luvun alussa.

Opiskelin ammattikoulussa levyseppähitsaajaksi. Sen jälkeen muutin kotoa.

Heinäkuussa 1983, vähän ennen armeijaa, tapasin Anna-Maijan Lestijärven Discolandissa. Hän tuntui heti tutulta: ehkä elämämme ovat olleet yhteisiä aiemminkin. 

Tartuin häntä kädestä ja sanoin, että nyt mennään.

Joulukuussa menimme kihloihin ja runsaan vuoden päästä naimisiin. Poikamme Joni syntyi vuonna 1986 ja tyttäremme Tanya 1990.

Jouluaattona tuijotin tehtaassa monitoreja.

MUUTIMME TOHMAJÄRVELTÄ Kannukseen, ja aloin käydä töissä Kemfinessä Kokkolassa 40 kilometrin päässä.

Yhtiö valmistaa kasvinsuojeluaineita. Jouduin olemaan jatkuvasti tekemisissä myrkkyjen kanssa. Vaikka tehtaassa on tarkat suojausmääräykset, sain välillä iho-oireita. Onneksi koskaan ei sattunut mitään vakavaa. Työnantaja seurasi kemikaalien vaikutuksia työntekijöihin säännöllisillä verikokeilla.

Työ oli vuorotyötä ja henkisesti raskasta. Aineiden valmistusta oli jatkuvasti valvottava, vaikka mitään ei varsinaisesti tapahtunut.

Raskaimpia olivat juhlapyhät, kun lapset olivat pieniä. Jouluaattona tuijotin tehtaassa monitoreja, ja lapset kertoivat puhelimessa, mitä olivat saaneet lahjaksi.

Välillä sain onneksi kuuden päivän vapaita. Silloin en vienyt lapsia hoitoon vaan luontoretkille.

Jouko on kuvassa lomalla armeijasta. Anna-Maija oli silloin vasta tyttöystävä.
Jouko on kuvassa lomalla armeijasta. Anna-Maija oli silloin vasta tyttöystävä.

ALOIN AJATELLA LÄHTÖÄ vuonna 2005. Ostimme Kokkolasta talon, ja tuntui, että elämässä voisi olla muutakin kuin vuorotyö keskellä myrkkyjä.

Myös Anna-Maija halusi muutosta. Hän ei saanut iloa työstään verotoimistossa.

Aloimme puhua siitä, että myisimme kaiken ja lähtisimme muualle, kauas kaikesta. Ajatus muhi mielessä, mutta päätöksen kypsyminen vei aikansa.

Vuonna 2007 tuttava kertoi, että Raahen aikuiskoulutuskeskuksessa alkaa hierojakoulutus. Suoritimme sen Anna-Maijan kanssa enimmäkseen etäopintoina. Ala houkutti, olen aina arvostanut auttamista.

Läheiset ja tuttavat tiesivät koulutuksestamme, mutta eivät lähtösuunnitelmistamme.

Kun valmistuimme, aloin hakea vuorotteluvapaata. Sain sitä vasta vuonna 2010. Samalla vaimoni sanoi itsensä irti. Talomme meni kaupaksi melkein heti.

Äkkiä meillä oli kaksi viikkoa aikaa muuttoon.

Emme kertoneet lähdöstä kenellekään.

HALUSIMME MUUTTAA Tampereelle, mutta emme löytäneet sopivaa asuntoa. Jämsästä löysimme.

Emme kertoneet lähdöstä kenellekään, koska päätimme aloittaa puhtaalta pöydältä. Ajattelimme, että uusi ympäristö virkistää. Ystävillemme emme halunneet kertoa kateuden välttämiseksi. Muut kadehtivat niitä, jotka uskaltavat tehdä suuria ratkaisuja.

Halusin myös testata, ketkä ovat todellisia ystäviäni, eli keitä kiinnostaisi pitää meihin yhteyttä.

Kukaan ei soittanut perään. Kukaan ei kysellyt huolestuneena, mitä meille oli tapahtunut. Kaikki kokkolalaiset ystävät jäivät elämästämme.

Se vahvisti päätöstäni. Miksi jäisimme paikkaan, jossa ystävyyssuhteet ovat niin pinnallisia?

 

AURINKOISENA TOUKOKUUN päivänä vuonna 2010 seisoin uudessa asunnossamme 130 muuttolaatikon keskellä. Tyhjä rivitaloasunto tuoksui puhtaalta, valkoiset seinät hehkuivat.

Tunsin, että elämässä oli vihdoin uudet kuviot. Iloitsin siitä, että saimme aloittaa alusta ilman rutiineja. Uskoin, että elämä kantaa.

Anna-Maija oli väsynyt. Häntä hiukan pelotti, miten pärjäisimme.

Olin saanut tehtaalla hyvää palkkaa, joten meillä oli vähän säästöjä. Heittäydyimme kuitenkin melko lailla tyhjän päälle. Vaati rohkeutta uskoa, että pärjäämme.

Ensimmäisenä työpäivänä ilmoitin irtisanoutuvani.

EMME TEHNEET MITÄÄN kymmeneen kuukauteen mitään. Asuimme Jämsässä, lepäsimme ja nautimme elämästä.

Keski-Suomessa ihmiset ovat erilaisia kuin Keski-Pohjanmaalla. Keskipohjalaisten synti on kateus. Keskisuomalaiset ovat avoimempia ja ystävällisempiä.

Kun vuorotteluvapaani päättyi, palasin työhöni tehtaaseen. Paikka ei ollut muuttunut miksikään. Tehdas oli täynnä raskasta energiaa.

Jo ensimmäisenä työpäivänä pyysin pomolta tapaamista ja ilmoitin irtisanoutuvani. Pomo kysyi, voisinko mitenkään perua päätökseni.

En edes harkinnut.

Joukon sylissäni ovat Joni ja Tanya. Joni asuu nykyään Kokkolassa ja Tanya Lappeenrannassa.
Joukon sylissäni ovat Joni ja Tanya. Joni asuu nykyään Kokkolassa ja Tanya Lappeenrannassa.

NYT SE ON TEHTY, soitin heti Anna-Maijalle. Tunne oli uskomaton. Otin elämäni käsiini enkä tyytynyt katsomaan zombiena, kuinka se kulkee ohitseni. Irtisanoutuminen vapautti valtavan määrän energiaa.

Keväällä 2011 muutimme Mouhijärvelle. Aloin tehdä hierojan töitä Tampereen Hervannassa, jossa yritykseni toimii yhä. 

Anna-Maija sai Tampereelta vakituisen työpaikan Sisä-Suomen verotoimistosta. Hierojan työtä hän tekee ainakin toistaiseksi vain päätyönsä ohessa. Viime juhannuksena muutimme Tampereelle rivitaloon.

Lapsemme kannustivat, mutta sisarukseni kauhistelivat päätöstämme. Heidän oli vaikea ymmärtää, miksi jätin hyvin palkatun työn ja heittäydyin epävarmalle alalle.

Sanoin, etten aio katua 80-vuotiaana sitä, etten uskaltanut tehdä ratkaisua elämässäni.

Lähdön jälkeen on toki ollut hankaliakin vaiheita. Asiakkaita on ollut vaikea löytää, ja taloudellisesti olemme aiempaa tiukemmalla. 

"Tunnen syntyneeni uudestaan."

EN OLE KATUNUT sekuntiakaan. Miksi katuisin elämää, jonka olen valinnut? Itse olen tehnyt päätökset. Kaikesta olen oppinut jotain.

Olemme saaneet Tampereelta jonkin verran ystäviä, mutta vietämme paljon aikaa kahdestaan Anna-Maijan kanssa. Rakkaus on kantanut meitä jo 30 vuotta, ja se merkitsee enemmän kuin mikään maallinen.

Nyt kun meillä on enemmän aikaa kuin ennen, teemme yhdessä kasvispohjaista ruokaa ja meditoimme ainakin puoli tuntia päivittäin.

Henkisyys on aina ollut minulle tärkeää. Lapsena näin toistuvasti unta kirkkaasta valosta. Olen myöhemmin ymmärtänyt sen maailmankaikkeuden valoksi. Se on ohjannut elämääni.

Tunnen syntyneeni uudestaan. Havainnoin elämää eri tavalla kuin ennen. Vanha tuttava sanoi minun nuortuneen kymmenen vuotta Kokkolan-ajoista.

Anna-Maijalla ja minulla on toiveita ja suunnitelmia, jotka toteutuvat, kun on oikea aika. Jokainen voi joka päivä valita, millainen päivästä tulee. Minä valitsen hyvän päivän."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 3/2014.

Kaksoissiskon kirje Joukolle

Kaarnalaivalla  purjehtija!

Kun muut lapset tekivät kolttosia, sinä rakentelit kaarnalaivoja. Osa niistä pysyi pinnalla, osa upposi komeasti. Koskaan et lannistunut, aloitit vain uuden projektin. Olit vakava vanha herra jo pienenä.

Uskalsit jo lapsena puolustaa mielipidettäsi. Olet varmasti joutunut tekemään niin usein sen jälkeenkin. Maailma tarvitsee rohkeita siirtoja tekeviä ihmisiä avuksi meille heikommille.

Meitä ei kasvatettu läheisyyteen. Aika oli siihen liian kovaa ja karua. Ihmeellisellä tavalla säilytit rohkeuden elämässäsi. 

Välillä siirtosi ovat huimanneet päätä, mutta aina olen uskonut sinun tietävän, mitä teet. Minun silmissäni et ole muuttunut: olet edelleen vakava kaarnalaivan rakentaja.

Rakkaudella
Pirjo

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.
Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”