Kun Kalle Juutinen voitti Jokerin jättipotin, vaimo piilotti kupongin käsilaukkuun sängyn alle. Kalle tiesi heti, mihin haluaa rahat sijoittaa.

Meetvursti-kananmunavoileipä hikoilee vitriinin lasin takana. Berliininmunkki odottaa vieressä. Kalle Juutinen ottaa tänäänkin vain kupin kahvia.

Vakiopöytä on ovensuussa, pihtiputaalaisen huoltoaseman kahviossa. Siellä kokoontuu eläkeläisten mieskööri.

Köörin kanssa tavataan joka aamu ja puhutaan asiat läpi. Ei liian henkilökohtaisia, mutta tärkeitä, saadaan päivä alkamaan.

Aikamoinen tuo pakolaisasia. Viime kesänä katiskaan ui yhdeksän ahventa, painoivat yhteensä yli kuusi kiloa, ei ole valetta yhtään.

Ruukintiellä ajoi äsken ambulanssi, ketähän siellä nyt viedään?

”Sanon aina vaimolle, että lähden käväisemään täällä. Sitten palaan kolmen tunnin kuluttua. Pitäähän kuulumiset vaihtaa”, Kalle sanoo.

Aamupalaveri huoltoasemalla. "Miten olet malttanut pysyä tuommoisena, vaikka sinulla on niin paljon rahaa?" kysyy toveri.
Aamupalaveri huoltoasemalla. "Miten olet malttanut pysyä tuommoisena, vaikka sinulla on niin paljon rahaa?" kysyy toveri.

Vähän yli kymmenen vuotta sitten Kalle istui samassa pöydässä, kun kööri pohti, kuka mahtaa olla se onnekas, josta Jyväskylän paikallislehti kertoi: eläkeläismies pohjoisessa Keski-Suomessa voitti Jokerin miljoonapotin.

”Minua alkoi sitten niin naurattaa, että paljastuin.”

Vaikka vaimon kanssa oli sovittu, että suu pidetään supussa.

Oikeasti? kysyi kööri. Sitten hörpättiin kahvia ja vaihdettiin aihetta.

Hirvimetsälle kannattaisi lähteä viikonloppuna, oli luvattu selkeää säätä.

”60 vuotta tyhjää, sitten iski”

Arja Juutinen oli kirjoittanut illan Jokerin numerot lyijykynällä lehden reunaan: 2 0 3 8 1 7 6.

Siitä Kalle ne tarkisti, kun tuli iltamyöhällä pilkkikisoista kotiin.

Vaimo oli lämmittämässä saunaa, Kalle kiukustui: sinä olet ottanut minun lapustani nämä numerot, kiusaa teet ja jekutat!

En ole, Arja vastasi. Oli tullut Jokerin ainoa pääpotti, tuplana.

Piti istua sohvalle. Kiuas naksahteli, löylyt jäivät väliin, seinäkello löi.

”Viidentoista ikäisestä olen veikannut, heti kun omaa rahaa sain. Kuusikymmentä vuotta jännäsin ja tuli aina tyhjää, sitten vasta iski.”

”Lähdetään kaljalle baariin”

 

Kalle väänsi puhelimesta tuttuja numeroita. Tästä hetkestä hän oli haaveillut ja kuvitellut sanatkin mielessään valmiiksi.

Kaikille kolmelle lapselle täytyi kertoa heti: nyt pääsette eroon talo- ja opintolainoista, nyt on käynyt näin.

Oho, sanoivat lapset. Älä paljasta kenellekään, he neuvoivat. Soitellaan aamulla.

Olohuone tuntui hetken ahtaalta.

”Ehdotin vaimolle, että lähdetään kaljalle baariin. Minä en paljon olutta ota, mutta silloin olisin lähtenyt.”

Arja halusi pysyä kotona. Hän laittoi kupongin käsilaukkuun ja piilotti laukun sängyn alle.

Sitten mentiin nukkumaan. Uni tuli heti.

"Kerran sanoin vaimolle leikilläni, että muutetaan Espanjaan. Ei suostunut."
"Kerran sanoin vaimolle leikilläni, että muutetaan Espanjaan. Ei suostunut."

”Olemme ulkomailla ja se on totta”

Tasaista ja varmaa kyytiä, Kalle muistelee ensimmäistä lentomatkaansa. Jyväskylästä Helsinkiin pääsi viidessäkymmenessä minuutissa. Veikkauksen konttori oli suuri, mutta pääovi löytyi helposti.

”Emme olleet tajunneet varata aikaa, menimme vain, mutta kahvia tarjottiin, käteltiin ja pistettiin nimi paperiin alle.”

Seuraava lentomatka oli Madeiralle viikon kuluttua.

”Olimme aina ajatelleet, että jos olisi varaa, tekisi mieli nähdä maailmaa ja maailman ihmisiä.”

Madeiralla vesi oli sinistä. Ilma tuoksui. Kalle ja Arja kävelivät rannassa. 

Kerran Kalle puristi Arjaa kädestä: me olemme ulkomailla ja se on totta, huh.

Matkamuistomyymälässä Kalle sanoi: minä puhun vain suomea. Elekieli riitti.

Kerjäläisten silmät olivat vaativat tai surulliset. Heitä oli vaikea katsoa kohti.

”Yksi mies kulki perässä ja hoki: anna eurro. Kun en antanut, hän huusi, että ’perrkele Finland’. Tunnisti oikean maan ehkä vyölaukustani”, Kalle sanoo.

Pankkitilillä oli rahaa niin paljon, ettei sitä voinut ymmärtää, mutta jokaista kerjäläistä ei voinut auttaa. Siksi Kalle istui hetken hotellihuoneen sängyllä mietteissään ennen kuin vaihtoi pyjaman päälle.

Mökkiranta on Kallen toteutunut haave. "Arja oli vielä suurempi haave."
Mökkiranta on Kallen toteutunut haave. "Arja oli vielä suurempi haave."

”Tuli oikein pääpomo paikalle”

Paikallispankissa ojennettiin ruusukimppu.

”Minua niin hävetti sellainen huomiointi”, Arja sanoo.

”Tuli oikein pääpomo paikalle”, Kalle sanoo.

Sitten kerrottiin sijoitusasioista.

”Omiaan puhuvat, neuvojat toimivat aina omaan pussiinsa”, Kalle ajatteli.

Hän osti metsää. Metsässä raha ei katoa. Puun kasvun ymmärtää, hyvät ja huonot vuodet ja puiden vuosirenkaat.

Ensimmäinen vierailu omassa metsässä tuntui sellaiselta, että piti kävellä varovasti ja olla sanomatta sanaakaan.

”Metsä siirtyy lapsille, kun kuolemme. Se asia on katsottu lakimiehen kanssa, että kaikki menee niin kuin pitää.”

"Nuorena koulun arestissa puolikin tuntia tuntui pitkältä, mutta metsässä aika hujahtaa. Katselen, että omia ovat puut."
"Nuorena koulun arestissa puolikin tuntia tuntui pitkältä, mutta metsässä aika hujahtaa. Katselen, että omia ovat puut."

”Sanoin, että saisikos lainaa”

Kolmetoista sisarusta, navetassa muutama lehmä, äidin niskassa ohut letti, savolainen pientila, talon takana marjametsä. Sellainen oli Kallen lapsuuskoti.

”Kansakoulussa opin lukemaan sen verran, että ymmärsin, missä oli Lapinlahden pankki. Menin sinne ja sanoin, että saisikos lainaa, jotta pääsen maailmalle.”

Maailma oli Helsinki, isosisko oli siellä töissä konttorissa. Kalle istui siskon huoneessa ja katseli Linnanmäen maailmanpyörää pienestä ikkunasta. Kaduilla tuntui olevan liikaa ihmisiä ja kamala hälinä.

Lehdestä löytyi ilmoitus: haetaan harjoittelijoita kehitysvammaisten hoitajiksi.

Sinne, Espoon perukoille, päätti Kalle ja teki eläkeikään saakka sosiaalialan töitä. Hommasi kuntoutusta vammaisille ja mielenterveyspotilaille, istui palavereissa ja asiakkaiden kotona. Työllä tuntui olevan tarkoitus ja merkitys joka päivä.

Omassa kodissa odotti Arja.

”Menimme naimisiin, kun vaimo oli vähän alle kahdenkymmenen ja minä vähän yli. Kuka sitä ihan tarkkaan enää muistaa?”

Arjalla oli ihanan jämpti ja rauhallinen luonne.

”Eikä ulkonäössäkään ollut moittimista, päin vastoin.”

"Kaikki Arjan tekemät piirakat ovat hyviä. Suolaiset ja makeat."
"Kaikki Arjan tekemät piirakat ovat hyviä. Suolaiset ja makeat."

”Minne sitä kotoaan muuttaisi”

Osamaksulla hankitut sänky, sohva, pöytä ja tuolit. Sitten vuonna 1969 Lux-merkkinen televisio, jotta voitiin katsoa Neil Armstrongin ensimmäisiä askeleita kuussa.

Juuri muuta ensimäiseen yhteiseen kotiin ei kaivattu.

Nykyisessä kolmen huoneen kodissa on asuttu vuodesta 1983. Myös veikkausvoiton jälkeen.

”Minne sitä kotoaan muuttaisi? Työn perässä Pihtiputaalle on tultu ja hyvä on ollut.”

Voiton jälkeen kotiin rakennettiin yksi uusi huone, vähän kuin vierashuoneeksi. Sen seinälle Kalle kiinnitti kehystettyjä karhuvalokuvia.

Kallen mielestä koti on siellä, missä on vaimo.

”Joskus riidellään ja joskus ei. Niin se menee elämässä.”

Kinat ovat arkisia:

Missä mutteri on? Juuri laitoin tähän eteisen pöydälle ja sää olet sen vienyt!

Mää en ole muttereitasi nähnyt, aina olet vaimoa huutamassa apuun, itse olet taas hukannut!

Oikeastaan ne eivät ole kinoja. Ne ovat rakkautta.

Naapuritalo olisi myynnissä, mutta ostaminen tietäisi lisää pihahommia. "Riittää, kun näkee lintujen lentelevän siellä pihalla."
Naapuritalo olisi myynnissä, mutta ostaminen tietäisi lisää pihahommia. "Riittää, kun näkee lintujen lentelevän siellä pihalla."

”Minusta ei ylpiää saa”

Sinullahan sitä rahaa on, tarjoa edes sumpit! Tämä ainutlaatuinen hyväntekeväisyyshanke kaipaisi juuri sinun apuasi, haluat varmasti auttaa!

Kun tieto voitosta kiiri, Juutiset alkoivat saada pyyntöjä. He vastasivat kieltävästi lähes jokaiseen.

”Se selkiytti ruljanssia. Saattoi kertoa, että en ole antanut muillekaan”, Kalle sanoo.

”Minua jotenkin taas nolotti niin, etten pariin viikkoon halunnut mennä edes kauppaan enkä minnekään”, Arja muistelee.

Tuntui, että ihmiset tuijottavat ja supisevat. Mitä se nyt ostaa? Tervehtiikö edes enää?

Arja osti tavallista juustoa, kun meni taas kauppaan. Ja tervehti normaalisti.

Erot entiseen ovat pieniä. Aikaisemmin kahdesta kinkkupaketista tuli valittua halvempi. Nyt hintoja ei välttämättä vertaile.

”Kyllä väitän, että minusta ei ylpiää saa millään. Se on luonnekysymys”, Kalle sanoo.

”Emme ole sellaisia, että menisimme Jyväskylän hienoimpaan hotelliin ja tilaisimme etanoita mandariinikastikkeessa.”

Pikkutakki päällä, solmio kaulassa. Ehei. Kallen lempiruokaa ovat Arjan leipoma sienipiirakka ja lihapullat.

Rahan omistaminen ei pelota.

”Siellä se on metsässä kiinni.”

Pihatöiden avuksi Kalle ja Arja ostivat ruohonleikkurin, kun vihdoin oli varaa.
Pihatöiden avuksi Kalle ja Arja ostivat ruohonleikkurin, kun vihdoin oli varaa.

”Yrittämällä kaikki on tullut”

Olisiko joku muu tarvinnut rahaa enemmän, ansainnut voiton paremmin? Sitä Kalle ei mieti. Omistaminen ei saa oloa syylliseksi.

”Itse sen kupongin laitoin menemään. Että sehän on yrittämällä tullut. Joka viikko olen yhden lapun täyttänyt. Ei elämässä saa mitään, ellei yritä.”

Huoltoaseman mieskööriläiset ovat sanoneet Kallelle, että jos ei kerran voi voittaa itse, miljoonapotti meni aivan oikealle ihmiselle.

Ihan tavalliselle.

Vanhimmat lapsenlapsista tietävät, että pappa ja mummo ovat rikkaita. Heistä jokainen on saanut ajokortin lahjaksi täytettyään 18 vuotta.

”Se on tärkeä asia elämässä, että pääsee ajamaan.”

Nuoremmat eivät tiedä. Kun seitsemänvuotias ruinaa itselleen uutta legopakkausta marketissa, mummo ei yleensä osta.

Mieli joskus tekisi. Mutta lasten on hyvä oppia, ettei kaikkea ole pakko saada. Ainakaan saman tien.

”Egyptissä opin tinkaamaan”

Varastohuoneen hyllyllä on lasikulhossa Saharan autiomaan hiekkaa. Kalle ihmettelee edelleen sen hienoutta.

”Aavikolla näkyi silmissä kangastus. Kuin olisi ollut vettä, vaikka oli vain hiekkaa.”

Maailmaa on nyt nähty kymmenen maan verran. Seuramatkoilla, koska englanti on vaikea kieli. Tavallisissa hotelleissa, muissa olisi turhaa kruusailua.

”Egyptissä opin tinkaamaan. Siellä ei saa mitään, jos ei tingi.”

Pihtiputaan S-marketissa tinkiminen ei sovi, mutta pienemmissä liikkeissä ja kirpputoreilla se onnistuu. Kun tiskikone hajosi, Kalle tinkasi uuden hinnasta sata euroa pois.

”Osamaksulla ei enää tarvitse ostaa. Se on hyvä. Sellaisessa menee niin kova korko.”

”Toinen pärjää, kun toinen lähtee”

Vappuna viisi vuotta sitten sairaalassa vietettiin kolminkertaisia syntymäpäiviä. Kallen ja Arjan poika täytti 40 vuotta, pojanpoika 10 ja Kalle 70.

Kuoro lauloi. Kalle ei enää muista, mitä. Ei Arjakaan. Ne olivat surulliset juhlat.

Seuraavassa heinäkuussa heidän poikansa, neljän lapsen isä, kuoli aivokasvaimeen. Puolitoista vuotta myöhemmin yksi kuudesta lapsenlapsesta sai koulumatkalla sairauskohtauksen ja menehtyi. 

Lapsi istui mielellään isovanhempien sylissä.

Pojan ja lapsenlapsen valokuvat ovat kirjahyllyssä, kuvien edessä palaa kynttilä. Kun Kalle katsoo kuvia, hän itkee.

Ylemmällä hyllyllä on Kallen ylpeyden aiheita: täytetty kanahaukka, teeri ja pyy, pokaaleita pilkkikisoista, mitaleita reserviläistoiminnasta. Niillä ei ole mitään merkitystä. Lapsi ja lapsenlapsi ovat poissa, eikä raha voinut suojella pahimmalta. Vaikka olisi ollut valmis luopumaan joka eurosta.

”Vaikeimpana aikana minuun iski sellainen syyllisyys, että aiheuttiko meidän onnemme kaiken surun”, Arja sanoo.

Kalle ei sano pitkään aikaan mitään. Se on harvinaista. Sitten hän sanoo.

”Ehkä poikani oli kuitenkin helpompi kuolla, kun tiesi, ettei vaimolla ole velkaa.”

”Me ajattelemme Arjan kanssa samoin. Kun toinen meistä lähtee, niin toinen kyllä pärjää.”

Oikeat numerot ansaitsevat kehykset.
Oikeat numerot ansaitsevat kehykset.

”Nimimerkkini on Kalle”

Bingohalli. ”Siellä käyn kaksi kertaa viikossa, joskus tulee pieniä voittojakin, satanen. Vaan eivät ne bingoa pitäisi, jos jäisivät häviölle.”

Autio kodinkoneliike. ”Joka vuosi Pihtiputaalta muuttaa ihmisiä pois. Se on sääli, sillä täällä olisi hyvä lastenkin kasvaa.”

Keihäänheittäjän patsas. ”Se on paikkakunnan ylpeys.”

Kun Kalle ajaa aamulla tapaamaan mieskööriläisiä, hän katsoo auton ikkunasta tuttuja paikkoja. Paikallisradiossa Kari Tapio laulaa suomalaisuudesta. Sitten alkaa tietovisailu.

”Soitan lähetykseen usein. Nimimerkkini on Kalle. Viimeksi kysyttiin, mikä on antipasto. Vastasin, että eturuoka. Palkinnoksi tuli joku nuorisovestivaalien levy.”

Voittoa tärkeämpää on saada turista maailman menosta juontajan kanssa.

Iltapäivällä turina jatkuu Arjan seurassa. Lähdetään yhdessä metsään, omaan.

”Pistän puita poikki moottorisahalla. Vaimo kerää oksia tai puolukoita. Kun ollaan näin vanhoja, kuljetaan toisen mukana, ettei mitään satu.”

Metsä tuoksuu ja humisee. Työn lomassa Kalle ehdottaa: lähdetäänkö Saarenmaalle lomaselle, siellä on hoitoja ja kylpylöitä?

Arja toppuuttelee.

Näin on hyvä, puolukoista valmistuu iltapäivällä piirakka, jota saapuu syömään lapsenlapsi. Hän, jolla ei ole enää isää, mutta jolla on iloiset silmät.

”Me ajattelemme, kuten moni tämän ikäinen, että elämä on ihan hyvää, kunhan lapset ja lapsenlapset pärjäävät.”

Seuraavaksi Kalle ja Arja matkustavat bussilla Vantaalle pojan tupaantuliaisiin.
Seuraavaksi Kalle ja Arja matkustavat bussilla Vantaalle pojan tupaantuliaisiin.

”Ilmankaan ei osaisi olla”

Illalla Kalle tarkistaa Kenon oikean rivin. Hän veikkaa edelleen. Ilmankaan ei osaisi olla, vaikkei mitään tarvitse.

”Minulla olisi kaikki ilman voittoakin. Raha toi lisäksi vain turvallisuutta. Ja makean kuorrutteen. Niin kuin kakussa.”

Ikkunalaudalla varpunen säikähtää, kun Kalle sammuttaa kattovalon. Yöpöydän lamput sytytetään. Kalle ja Arja makaavat vierekkäin sängyssä.

Kalle lukee sängyssä Henning Mankellin dekkaria ja malttaa kerrankin olla hetken hiljaa.

Vierekkäin on oltu 47 vuotta. Arja ratkoo ristikkoa lyijykynä kädessä.

”Tärkeintä elämässä?” kysyy vihje. Ensimmäinen kirjain R. Seitsemän kirjainta.

Arja tietää heti.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2015.

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Olen opettanut hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirrän oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.