Kirsti Jarvan, 82, elämä on nyt parempaa kuin nuorena. Tässä sarjassa naiset kertovat, mikä vanhana kaduttaa.
"Minulla on keskimmäisen lapsen syndrooma. Kun isä tuli sodasta lomille, isosiskoni Pirkko juoksi toiseen käteen, veljeni Erkki toiseen. Minulle ei riittänyt kättä.
Isä putosi sotalentokoneella, kun olin yhdeksän. Muistan, että hän oli hyvä keksimään satuja, mutta hänen sylissään en muista olleeni.
Olin lapsena hirveän arka. Äiti ei huomannut sitä, koska hän ei keskustellut kanssani. Hän sanoi Pirkolle, että sano Kirstille näin.
Olin arka myös puhumaan pojille. En ollut mielestäni kaunis vaan arkinen. Äiti ei antanut minun katsoa peiliin. Se olisi ollut turhamaista.
Tansseissa minulla kyllä kävi tsäkä, koska olin hyvä tanssimaan.
Miksi en elänyt nuoruutta pidempään?
Kerran järjestimme kotihipat Tipalan tyttölyseon tytöille ja teknillisen koulun pojille. Siellä tapasin Kalevin. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen, mutta Kalevi soitti minulle.
Aloimme kulkea yhdessä. Menimme kihloihin, kun olin 20.
Minulle oli tärkeää olla luokaltamme ensimmäinen, joka pääsi naimisiin. Se oli ihan hullu ajatus. Miksi en elänyt nuoruutta pidempään?
Olisin voinut liikkua muiden nuorten kanssa, opiskella vaikka ekonomiksi ja tehdä töitä. Mutta elin pintaliitoa: en ymmärtänyt mahdollisuuksia.
Olin aika huono äiti, koska rähjäsin niin paljon.
MUUTIMME HELSINKIIN ja saimme lapsia. Kalevi oli valmistunut paperikoneinsinööriksi ja vietti pitkiä aikoja ulkomailla. Toinen lapsemme Antti oli viiden kuukauden, kun Kalevi näki hänet ensimmäisen kerran.
Minäkin lähdin mukaan Sveitsiin, Ranskaan, Brasiliaan ja Etelä-Koreaan. Se oli mukavaa, mutta muuten olin yksinäinen. Olin niin sidottu lapsiin ja kotiin.
Lapsia syntyi neljä. Olin aika huono äiti, koska rähjäsin niin paljon. Tai niin kaikki äidit varmaan ajattelevat.
Kalevi ei ilmaissut arvostavansa sitä, että hoidin lapsia ja tein käsitöitä. Se oli itsestään selvää. Hänelle itselleen työ oli hirvittävän tärkeää. Hänen päivänsä pitenivät koko ajan.
Lopulta hän tuli kotiin yhdeltä yöllä ja lähti kuudelta aamulla tarkistamaan laskelmansa.
Eläkeiässä hän alkoi tarkistaa kotona, että ulko-ovi oli varmasti kiinni tai että hanasta ei tippunut vettä. Tammikuussa 2004 tyttäremme Hanna sanoi, että vie isä tutkimuksiin.
Kalevilla todettiin Alzheimerin tauti. Mieheni kuoli siihen alle viidessä vuodessa.
Sairausaikana en ajatellut juuri mitään. Tein vain, mitä täytyi tehdä.
Nautin siitä, että saan päättää asioista itse.
EN OLE ELÄNYT syvällisesti. Olen mennyt toisten talutusnuorassa, ensin äidin, sitten miehen ja lasten. Vasta myöhemmin on tullut mieleen, että olisin voinut opiskella.
Toisaalta olen löytänyt itseni nyt, kun olen yksin. Olen tullut rohkeammaksi, mennyt mukaan harrastuksiin ja tutustunut naapureihin. Nautin siitä, että saan päättää asioista itse.
Minua ei yhtään haittaa, että olen näin vanha. Jos mainitaan vuosi 2016, saatan miettiä, että olenkohan elossa vielä silloin. Se on vain toteamus, ei pelko.
Hyvää aikaa oli myös ennen mieheni sairautta, kun matkustelimme kahdestaan.
Etelä-Koreassa Jejun saarella Kalevi otti minusta kaiken aikaa kuvia. Ei kukaan muu ottanut yhtä paljon. Kai hän sittenkin oli minusta ylpeä."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14–15/2014.
