Lastenkirjailija Oili Tanninen, 81:

Oili Tanninen, 81, asui melkein neljännesvuosisadan ulkomailla miehensä Aarne Tannisen työn vuoksi. Tässä sarjassa naiset kertovat, mikä vanhana kaduttaa.

"Esikoisemme Maija oli neljä kuukautta, kun muutimme Moskovaan. Aarne oli saanut työn kirjeenvaihtajana. Silloin elettiin vuotta 1958.

Minusta oli mielenkiintoista muuttaa Neuvostoliittoon. Olin kyllästynyt työhöni Arabian taideteollisella osastolla. Ei minua kiinnostanut pätkääkään kuvioida kahvikuppeja tai tehdä taidetta aikuisille. 

Moskovassa aloin tehdä kirjaa Maijalle. Kustantamo innostui siitä. Kirjasta tuli Miiru menee kalaan, ensimmäinen lastenkirjani.

Leikkikehän sisälle päätyivät keittolevy, Aarne ja kirjoituskone.

JOUDUIMME MOSKOVASSA asumaan pitkään hotellissa, koska Suomen ja Neuvostoliiton välit olivat yöpakkasten takia huonot. Suurlähetystö toimitti sinne leikkikehän. Loppujen lopuksi kehän sisälle päätyivät keittolevy, Aarne ja kirjoituskone. Maija riehui ympäri huonetta. 

Kävin Jämsässä synnyttämässä toisen tyttäremme Kaisan.

Moskovassa meillä oli kotiapulaisena paikallinen Lidia. Hänen kanssaan hoidimme vuorotellen lapsia ja jonotimme ruokaa. Iltaisin talo oli täynnä naapurin naisia ja lapset kylpivät yhdessä.

Lontoossa tein Nunnu-kirjojen pompulapuut. Jotkut sanoivat, ettei sellaisia ole, mutta kyllä on, Hampstead Heathilla. Tytöt kiipeilivät puissa ja etsivät koloja, joissa Nunnu voisi asua. 

Washingtonissa asuimme 14 vuotta. Siellä aloin kasvissyöjäksi terveyteni vuoksi. Eikä minun tehnyt mieli lihaa, sillä piirsin eläimiä.

Yleisradio säästi vuokrakuluissa ja osti talon, jossa asuimme kaksi viimeistä vuotta. Talossa oli kymmenen huonetta, emmekä edes ehtineet käyttää niitä kaikkia.

Onneksi Maijan perhe tuli meille asumaan joksikin aikaa. Meillä oli sitten sellainen kolhoosi.

Meillä on aina ollut Aarnen kanssa hyvä systeemi. Kumpikin tekee sitä, mitä osaa.

Vieläkin minä kokkaan ja pesen pyykkiä, Aarne siivoaa, käy kaupassa ja auttaa ruuanlaitossa.

Kaiken piti tapahtua hirveän äkkiä.

ON OLLUT HIENOA saada asua ulkomailla. Olisin kuitenkin tullut hulluksi, ellen olisi voinut tehdä kuvia ja kirjoittaa.

Oli aina selvää, että minusta tulee taiteilija. Olin ainoa lapsi ja kulutin aikaani keksimällä stooreja ja piirtämällä. Pommisuojassakin piirsin. Silloin unohdin muun eikä minua pelottanut niin paljon.

Nyt sairastelu on tehnyt työnteon vaikeaksi. Tekniikkani vaati kärsivällisyyttä, sillä leikkasin ja liimasin paperia. Joskus katselen jotain ja pohdin, miten sen voisi tehdä kuvaksi. Sitten muistan, etten voikaan.

Ei se maailmanloppu ole. Olen jo tehnyt niin paljon. 

Jokaisen pitää tehdä virheensä, ja kai niistä sitten oppii. 

Ainakaan kukaan muu ei voi sanoa, miten pitäisi toimia. Minä en kyllä varmaan ole ottanut opiksi virheistäni.

Nuorta itseäni kehottaisin olemaan kärsivällisempi. Kaiken piti tapahtua hirveän äkkiä. Ehkä monet sairautenikin ovat johtuneet siitä, että hiillyin niin nopeasti."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14–15/2014.