Tiedäthän, miksi turvapaikanhakijoilla on aina kännykkä mukana? Siksi, että siinä on koko elämä: yhteydet perheeseen, tietoa uudesta maasta, kuvat rakkaimmista. Irakilainen Mahmoud näyttää nyt kuusi kuvaa, jotka hän on ottanut pitkällä matkalla synnyinmaastaan Suomeen.

Huone vastaanottokeskuksessa on pieni ja siisti.

Valkeiden seinien karuutta lievittämään on ripustettu paljon värikästä ja iloista. Joulupalloja, pehmoleluja, lapsen askarteluja. Kaapin päälle on kasattu hyväsydämisten suomalaisten lahjoittamia leluja, traktoreita ja nalleja.

Ikkunasta näkyy eteläsuomalaista maisemaa, kaistale harmaata taivasta ja pari paljasta puuta.

Tämä huone on viimeiset puoli vuotta ollut Mahmoudin, 31, ja hänen 6-vuotiaan poikansa koti.

He lähtivät Bagdadista viime syksynä ja saapuivat Eurooppaan samaa reittiä kuin niin moni ennen heitä: Irak, Turkki, Kreikka, Makedonia, Unkari, Itävalta, Saksa, Ruotsi ja vihdoin Suomi. Mahmoud lähti, koska hänen oli pakko. 

Bagdadiin jäivät pienen perheen äiti ja kuopuspoika sekä Mahmoudin isä ja äiti, neljä veljeä ja viisi sisarta.

"Ajattelen äitiäni joka päivä."

Mahmoud puhuu vain arabiaa. Leveät hymyt, muutama englannin sana ja talven mittaan opitut suomenkielen fraasit säestävät puhetta. Nähdään. Näkemiin. Sauna.

Vähän lisää Mahmoud oppii joka päivä pojaltaan, joka käy suomalaisen peruskoulun ensimmäistä luokkaa vastaanottokeskuksen lähellä.

Kännykän kuvassa Mahmoud, pojat, poikien kaveri ja yksi kylän lampaista.
Kännykän kuvassa Mahmoud, pojat, poikien kaveri ja yksi kylän lampaista.

Mahmoudin ja hänen poikansa ikävä on kova.

”Ajattelen äitiäni joka päivä. Irakissa on äitienpäivä 21. maaliskuuta. Olemme aina juhlineet sitä viemällä äidilleni aamupalan sänkyyn. Tällä kertaa en voinut olla siinä mukana. Suretti niin, etten pystynyt edes soittamaan hänelle”, Mahmoud sanoo.

Kaipuuta lievittävät modernit yhteydenpitovälineet. Twitter, Facebook, Facetime.

Juuri siksi älypuhelin on Mahmoudille ja muille maahanmuuttajille niin tärkeä. Siinä on koko elämä, se on yhteys kaikkeen siihen, mikä jäi taakse. Juuriin, rakkaisiin, omaan kieleen.

Kännykkäkamerallaan Mahmoud tallensi myös itsensä ja poikansa matkan läpi Euroopan. Hän esitteli pyynnöstä kännykkänsä tärkeimmät kuvat.

 

1. Synttärit

"Tässä juhlimme vanhemman poikani kuusivuotissynttäreitä viime vuoden keväällä Bagdadissa. Silloin en vielä tiennyt, että nämä olivat poikani viimeiset syntymäpäivät kotimaassa.

Irakissa tein kahta työtä elättääkseni perheeni. Aamupäivisin käsittelin valuuttaa, iltapäivisin myin naisten kenkiä ja laukkuja. Minun oli kuitenkin pakko lähteä Irakista. Sen enempää en voi kertoa. Minun oli pakko.

"Vaimoni ja nuorempi poikani jäivät Irakiin, koska matka on vaarallinen."

Vastaanottokeskuksessa outoa ja tylsää on toimettomuus. Päivät ovat verkkaisia. Irakissa kukaan ei voi vain istuskella, koko ajan pitää tehdä töitä.

Vaimoni ja nuorempi poikani jäivät Irakiin, koska matka on vaarallinen. Pieni ei pysty kävelemään yhtä pitkiä matkoja kuin isoveli. Naiset eivät jaksa kantaa väsyneitä lapsia eteenpäin sylissään tai hartioillaan samalla lailla kuin miehet.

Vahvempien oli lähdettävä ensin. Rahakaan ei olisi riittänyt kaikkien neljän matkaan."

 

2. Merimatkan jälkeen

"En koskaan unohda merimatkaa Turkin Izmiristä Kreikan Mytiliniin. Meri aaltoili, täyteen lastattu kumivene keikkui ja hörppäsi välillä vettä, poikani oli merisairas ja oksenteli.

"Tämä on ainoa tie eteenpäin."

Ajattelin, että miksi toin pienen lapseni tänne, olenko aivan hullu? 

Olin valmistellut poikaani meren ylitykseen etukäteen.

Izmirissä kävelimme rantaan monta kertaa ja katselimme aaltoja. Älä pelkää, sanoin. Meri on ystävällinen, sanoin. Tämä on ainoa tie eteenpäin ja me selviämme kyllä, sanoin. Arabikulttuurissa ison veden ylittäminen on vaikea asia.

Mytilinin ranta oli kivikkoinen eikä vene vienyt ihan perille asti. Viimeiset metrit kannoin lastani. Hän oli läpimärkä ja tärisi vilusta."

 

3. Helteen keskellä

"Tämä oli ensimmäisiä hetkiämme Euroopassa. Kreikassa oli helle. Pohjoista kohti matkatessamme kaikkialla oli valtavasti ruuhkaa, väkeä enimmäkseen Syyriasta ja Irakista. Rajoilla jonotettiin.

Vaimoni oli kehottanut minua ottamaan mukaan myös lämmintä vaatetta, mutta en uskonut häntä. Meillä oli pelkät kesävaatteet ja yksi pieni reppu, emme saaneet ottaa enempää tavaraa kumiveneeseen, ettei siitä olisi tullut liian painava.

"Kaduin, etten kuunnellut vaimoani."

Ainoa henkilökohtainen esine, jonka toin mukanani, on taskukokoinen Koraani. Sen lukeminen on lääkettä sydämelleni. Saan lohtua vaikeina hetkinä, kun ahdistaa tai masentaa.

Balkanilla tuli äkkiä syksyisen kylmä. Lämmitin poikaani omilla vaatteillani ja palelin. Kaduin, etten kuunnellut vaimoani."

4. Ensiavussa

"Poikani sairastui Makedoniassa. Hän sai auringonpistoksen, oli nälkäinen ja janoinen. Nestehukka oli kova.

Jonotimme aamuseitsemästä iltaan saakka, kunnes pääsimme avustusjärjestön ensiapuun. Pojan olo parani, kun hän sai juotavaa ja lääkettä. Myös minua hoidettiin samassa paikassa. Kohtasimme matkalla monta auttajaa.

"Suomalaiset hymyilivät pojalleni."

Tultuamme rajan yli Ruotsista suomalaiset tulivat kyselemään, miten voisivat auttaa meitä. Kaikki hymyilivät.

Meillä on ollut onni kohdata paljon hyviä ihmisiä. Tornionjoen sillalla uskalsin ensi kertaa hengittää vapaasti. Ajattelin, että vihdoin olemme täällä, nyt murheet ja ongelmat jäävät taakse."

 

5.  Pitkän odotuksen alku

"Olimme Hampurissa, Saksassa, yhden päivän. Siellä poikani innostui puluista. Oli mukava kuulla hänen nauravan. Pikkuveli on villi tyyppi, kiskoo lasitkin pöydiltä, mutta esikoinen on rauhallinen ja harkitseva.

Keski-Euroopasta jatkoimme matkaa Suomeen, koska minulla on Helsingissä serkku ja yksi hyvä ystävä. He olivat kertoneet, että tämä on hyvä maa.

"Välillä on vaikea vastata, kun poikani kyselee, miksi vain me kaksi olemme täällä."

Välillä on vaikea vastata, kun poikani kyselee, miksi vain me kaksi olemme täällä. Missä on minun äitini, entä veljeni? Kaikilla muilla lapsilla koulussa on äiti ja isä paitsi minulla.

Yritän lohduttaa: asia on monimutkainen. Nyt pitää olla täällä ja odottaa. Äiti ja veli tulevat myöhemmin.

Pari viikkoa sitten olin maahanmuuttoviraston kuultavana turvapaikka-asiasta. Minulle sanottiin, että nyt pitää vain odottaa oleskelulupapäätöstä. Se ratkaisee, saammeko jäädä Suomeen.

Odottaa pitää ehkä kuukausi, ehkä kaksi, kenties puoli vuotta. Tulevaisuus on täysin auki. "

6. Tuleva suomalainen

"Lunta näimme täällä ensi kertaa elämässämme. Poikani pääsi hiihtämään. Pikkuveli Irakissa taisi olla kateellinen. Poika yritti sitkeästi pysyä pystyssä, muksahteli kumoon ja suuttui, kun minua vähän nauratti.

Lapset vietiin täällä myös pulkkamäkeen, ja vastaanottokeskuksen väki neuvoi meitä, mten pakkaseen pukeudutaan.

Pian pojasta tulee oikea suomalainen, inshallah. Saunaan en tosin vielä ole saanut häntä suostuteltua.

"Poika haluaa nukkua niin, että hän näkee minut heti kun avaa silmänsä."

Poika on saanut kavereita vastaanottokeskuksen muista lapsista. Koulussakin on mennyt hyvin, vaikka hän on pienin koko luokasta eikä vielä osaa suomea kunnolla.

Poika ei halua nukkua kerrossängyssä yläpuolellani vaan patjalla lattialla niin, että hän näkee minut heti kun avaa silmänsä. Usein öisin hän on levoton, potkii peittoa päältään ja liikehtii unissaan. Silloin silitän ja lohdutan, sanon että kaikki on hyvin.

Minun pitää nyt olla hänelle sekä isä että äiti."

 

Mahmoudin haastattelemisessa käytettiin apuna tulkkia. Pojan etunimi ja perheen sukunimi jätettiin pois jutusta heidän suojelemisekseen. Vastaanottokeskuksen edustaja luki jutun ennen sen julkaisua, jotta mikään kerrottu ei vaarantaisi Mahmoudin, hänen perheensä tai muiden ihmisten elämää.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.