Alkoholi ei ollut Petteri Summaselle ongelma vaan palkinto. ”Hyvät hetket voi merkata toisinkin. Ei tarvitse suhauttaa, sihauttaa, poksauttaa, kilistää tai huitaista.”
Alkoholi ei ollut Petteri Summaselle ongelma vaan palkinto. ”Hyvät hetket voi merkata toisinkin. Ei tarvitse suhauttaa, sihauttaa, poksauttaa, kilistää tai huitaista.”

Näyttelijä ja ohjaaja Petteri Summanen ei enää tiennyt, millaista elämä olisi ilman alkoholia. Siksi hän päätti olla vuoden kokonaan ilman. Tuloksena oli hiihtämistä, iltakahveja ja monta oivallusta.

Ongelmaa ei ollut.

Oli vain kiireisiä päiviä, joina Petteri Summanen kirjoitti käsikirjoitusta ja ideoi ohjausta ja katkaisi illalla töiden miettimisen kylmällä kaljalla.

Oli päiviä, joina Summasilla lämmitettiin ruoka mikrossa ja tavattiin eteisessä, kun Kati lähti tyttärien kanssa voimisteluun ja Petteri pojan lätkätreeneihin. Niiden jälkeen tšekkiläinen mallasolut ja Kymmenen uutiset oli hieno yhdistelmä.

Joskus oli niitäkin päiviä, jolloin Petteri juhli ensi-iltaa aamuyöhön monenlaisilla kuohuvilla ja terävillä. Mutta enimmäkseen oli ihan tavallisia päiviä ja iltoja, jotka olisivat voineet jatkua vaikka kuinka kauan.

Petteri Summanen vain havahtui.

Mitään ongelmaa ei ollut, mutta oli silti.

Kuuma kesä, kylmä olut

Takakontti oli täynnä vaatekasseja, kumisaappaita ja uimapatjoja. Takapenkillä istuivat Verneri, Raisa ja Riikka. Yhdellä oli sylissä tabletti, toisella kännykkä, kolmas piirsi. Lähtiessä Kati varmisti, että roskat on viety ja kylmälaukut mukana.

Siinä vaiheessa Petterin piti tyynnyttää mieltään. Helsingistä ajaa Taipalsaarelle kolme tuntia. Päälle ruuhkat ja kaupassakäynti. Veneen lasku, ajo saareen ja tavaroiden siirtäminen.

”Sen ponnistelun jälkeen kesän ensimmäinen mökkibisse maistuu loistavalle.”

Pullo viiniä illassa ei tuntunut missään.

Oli kesä 2012. Sinä kesänä ja kesinä sitä ennen mökkioluita meni normitahtiin. Summasten mökillä ei oltu humalassa, nautittiin vain kesästä. Yksi olut saunaa lämmittäessä, toinen löylyjen välissä, kolmas kylvyn päälle saunan terassilla. Lasten nukkumaanmenon jälkeen jutustelua Saimaata katsellessa, viinilaatikko viileässä.

Syksyllä tuli paluu kerrostaloon, täysiin päiviin ja aikaisiin aamuihin. Siinä välissä illalla pullo tai pari rentouttavaa merkkiolutta.

Viikonloppuisin Petteri laittoi vähän parempaa ruokaa. Lapsetkin tykkäävät savukalapastasta, ja sen kanssa sopii valkoviini. Ruuan jälkeen rupateltiin ja katsottiin telkkaria, lasten nukkumaanmenon jälkeen vielä elokuva. Viimeiset tilkat Petteri joi lopputeksteihin mennessä. Pullo viiniä illassa ei tuntunut missään.

Ehkä juuri se alkoi vaivata Petteriä.

Jos ottaisi alkoholin pois, kuinka paljon muuttuisi Petteri?

Yhtenä päivänä hän sattui kuulemaan radiosta, että alkoholin käyttö on arkipäiväistynyt. Lehteä lukiessa hänen silmiinsä osui taulukko, jossa oli alkoholin suurkulutuksen rajat.

”Mietin että ei helvetti, oma viikoittainen kulutushan on aika heviä. Hätkähdin, kun tajusin, miten määrät olivat kasvaneet vähitellen, vuosien mittaan.”

Ajatus alkoi pyöriä päässä: Mitä jos tiukentaisi vähän, tekisi pikkusäätöjä? Ei kaljaa arkena? Viiniä vain ruuan kanssa?

Petteri tyrmäsi itsensä. Eihän tässä mitään hätää ole, ei tässä kännissä käydä nukkumaan.

Telkkarin katsomisessa kotona ei ole muuta vikaa kuin se, että tulee istuttua liikaa. ”Pitäisi varmaan muuttaa ränsistyneeseen omakotitaloon. Jäisivät leffat ja urheilun seuraaminen vähiin.”
Telkkarin katsomisessa kotona ei ole muuta vikaa kuin se, että tulee istuttua liikaa. ”Pitäisi varmaan muuttaa ränsistyneeseen omakotitaloon. Jäisivät leffat ja urheilun seuraaminen vähiin.”

Ajatus ei kuitenkaan hellittänyt. Miksi niin usein tulee nautittua lasillinen ja toinenkin? Olisiko leffan voinut katsoa avaamatta viinipulloa? Voisiko lätkää seurata ilman panimotuotteita? 

Jos ottaisi alkoholin pois, kuinka paljon elämä muuttuisi? Ja kuinka paljon muuttuisi Petteri?

”Olin mennyt monta vuotta tai monta kymmentäkin vuotta niin, että olin juonut aina kun huvittaa. En enää tiennyt, mitä se mun juominen oikeastaan on. Ymmärsin, että asia ei selviä ennen kuin kokeilen.”

Kati lupasi kokeilla seuraksi.

Uudenvuodenaattona Petteri kilisteli ystävien luona kuohuviiniä. Kun vuosi vaihtui, kuohuva loppui eikä Petteri ottanut lisää. Raketit paukkuivat ja Petteriä nauratti: Tästä se lähtee, vuosi ilman alkoholia.

Uudet palkinnot

Kuohuviinin jälkeen alkoi uusi vuosi 2013. Petteri alkoi keittää iltakahveja.

”Kaipasin iltaan pullon sihautuksen tilalle uusia rutiineja, joilla merkkaan työpäivän päättyneeksi. En ollut tajunnut, että alkoholista oli tullut niin vahva rituaali, vapauden merkki ja palkinto.”

Tammikuun toisella viikolla Petteri osti kuntosalikortin.

”En ollut moneen vuoteen käynyt kuntosalilla. Nyt oli mahdollisuus luoda uusi, positiivinen tapa.”

"Vitsi maistuisi tämän kalan kanssa kylmä valkoviini."

Helmikuussa innostus karkasi käsistä urheiluliikkeessä. Petterin oli tarkoitus ostaa aloittelijalle sopivat halvat luistelusukset, mutta myyjä sai kaupaksi huippusukset, sauvat ja monot. Kassalla kauhistutti, mutta ladulla oli hienoa. Petteri ei ollut hiihtänyt armeijan jälkeen.

Viikonloppuisin syötiin niin kuin ennenkin. Ruokapöydässä Petteri ja Kati kävivät saman keskustelun.

”Vitsi maistuisi tämän kalan kanssa kylmä valkoviini.”

”No niin maistuisi.”

”Kyllä maistuisi.”

Sitten he kaatoivat laseihin sitruunalla maustettua kivennäisvettä. 

Vesi teki illoista pidempiä.

”Kaupassa naureskelin itsekseni, kun olin niin ihmeissäni kivennäisvesi­hyllyjen luona. Viereisen hyllyvälin uudet oluet olin kyllä aina kokeillut nopeasti.”

Vesi teki illoista pidempiä. Viinilasillisten jälkeen Petteri oli lorvinut loppuillan kotona. Veden jälkeen hän lähti ladulle tai lenkille. Hän oli urheillut aina, mutta nyt vielä enemmän, kun liikkumiselle vapautui lisää aikaa.

”Aluksi mietin jatkuvasti, että tässä kohtaa mulla olisi lasi kädessä. Mutta tavat sulavat. Aiempien hyvien hetkien tilalle tuli toisenlaisia hyviä hetkiä.”

Enää Petteri ei pelkää, että luominen loppuu kun juominen loppuu. ”Etukäteen mietin, voiko käydä niin, että luovuus tarvitsee ajoittaista pään nollausta alkoholilla. Kävikin niin, että energiaa ja ideoita oli vielä vähän enemmän.”
Enää Petteri ei pelkää, että luominen loppuu kun juominen loppuu. ”Etukäteen mietin, voiko käydä niin, että luovuus tarvitsee ajoittaista pään nollausta alkoholilla. Kävikin niin, että energiaa ja ideoita oli vielä vähän enemmän.”

Yksi sellainen oli vappupäivän aamun autoajelu vielä tyhjässä Helsingissä. Petteri ajoi, kun perhe kierteli keväistä kaupunkia. Päivällä he juhlivat ystäväporukassa, jossa muut humaltuivat, oli hyvä meininki ja hauskoja tarinoita.

Kun hauskoja tarinoita alettiin kertoa toistamiseen, tuntui oivalta idealta ajella kotiin päin.

Vappupäivän iltana Petteri luki romaania. Muutenkin hän luki vuoden aikana enemmän kuin ehkä koskaan. Vain Odysseus jäi kesken.

Taiteilija saa ottaa

Lukiossa Petteri päätti, että hänestä tulee näyttelijä. Oikeastaan hän päätti sen jo yhdeksänvuotiaana, ei vain tiennyt sitä vielä. Silloin hän esitti unkarilaista hevostenkesyttäjää Narvajärven ala-asteen juhlasalin lavalla, hyppäsi näyttävästi hevosen päälle ja sai sen hajoamaan kahdeksi oppilaaksi.

”Muistan huumaavan tunteen, kun salillinen katsojia nauroi. Halusin sitä lisää.”

Lapsuudenkoti oli toisenlainen kuin muilla, mutta ei Petteri sitäkään ajatellut. Hän asui Someroharjun varuskunnassa Rovaniemen maalaiskunnassa kaksin yksinhuoltajaisän kanssa. Äiti ja isosisko asuivat Helsingissä; olemassa, mutta kaukana.

Lähellä oli upseeri-isä ja varuskunnan vahva yhteishenki sekä varuskunnan elokuvateatteri. Petteri näki kaikki sallitut elokuvat katsomosta ja pujahti uloskäynnin ovesta sisään katsomaan myös kielletyt – tosin peilikuvana valkokankaan takaa. 

Työ vaikutti juomiseen, turha sitä on kiistää.

16-vuotiaana Petteri lähti kevytmoottoripyörällään kesälomareissulle. Hän päätyi Lappeenrantaan ja jäi, muutti lukiovuosiksi setänsä perheen luo. Siinä vaiheessa se teki hyvää sekä isän ja pojan suhteelle että näyttelijähaaveille. Petteri pääsi mukaan Vehkataipaleen pumppulaitoksen satavuotisjuhliin tehtävään näytelmään, jatkoi kaupunginteatteriin ja kesäteatteriin ja alkoi unelmoida.

Armeijan jälkeen Petteri pääsi Teatterikorkeakouluun ja unelmiensa työhön.

Työ vaikutti juomiseen, turha sitä on kiistää.

”Taiteilijat saa ottaa, antaa mennä vain! Kun juhlitaan, juhlat ovat kosteita. Ei, märkiä. Nuorena gossena esityksistäkin mentiin melkein aina baariin miettimään, että olipa hyvä veto, otetaas vielä toiset.”

Vuosituhannen vaihteessa televisiossa pyöri välillä yhtä aikaa kaksi valtavan suosittua sketsisarjaa: Studio Julmahuvi ja Isänmaan toivot. Petteri oli mukana molemmissa.

”Siinä vaiheessa tv-julkisuutta ymmärsin, ettei kannata seistä taksijonoissa valomerkin jälkeen kuuntelemassa, mitä mieltä minusta ollaan.”

Kymmenisen vuotta sitten Petteristä alkoi tuntua, että liika on liikaa. Hän siirtyi töihin tv-tuotantoyhtiöön ja on nyt käsikirjoittanut ja ohjannut tv-sarjoja ja teatteriesityksiä. Kirjoittanut paljon sketsejäkin, mutta ei näytellyt niitä.

”Kieltäytyminen hyvistä jutuista oli välillä vaikeaa. En vain halunnut ihmiseksi, jota revitään marketissa poskesta, että tässä on se hauska setä.”

Viime vuoden keväällä Petteri näytteli jälleen. Klikkaa mua -sarjan kuvaukset päättyivät juhannukseen. Silloin Petteri pakkasi taas auton, ajoi mökille, osti uusia perunoita ja naan-leipää sekä kellariin kaljakorin.

Perillä korkattiin limut.

Kun mökkinaapureita pitkin kesää piipahti kylään, heille tarjottiin olutta ja viiniä niin kuin ennenkin. Yhdessä naureskeltiin, mitä hulluksi tulleita raittiusseuralaisia Summasten rannassa nyt asuu.

”Monet kysyivät, että mitä jos repeää? Vastasin, että ei repeä.”

Ei revennyt.

Onnea keski-ikäiselle

Petteri juoksee Herttoniemen vanhan mäkihyppytornin sataseitsemänkymmentäkuusi porrasta mennen tullen kolme kertaa. Huohottaa saa, mutta ei 
kävellä. Hiihtäminen on tänä talvena jäänyt surkean vähiin, mutta jääkiekkoa Petteri pelaa kulttuuriväen Zoomissa sekä parissa muussa höntsäporukassa.

”Haluan pitää painon kurissa ja kondiksen kohtalaisena, vaikka maailma on täynnä marenkia”, hän sanoo.

”Olen aina ollut kurinalainen ja tykännyt siitä, että pystyn sanomaan asioille ei. Kurinalaisuus vain pääsi höltymään. Kuljin liikaa mukavuus edellä.”

Tämän lehden ilmestymispäivänä Petteri täyttää 45 vuotta. Hän aikoo elää vanhaksi ja kuolla mieluiten terveenä. Oma isä kuoli muutama vuosi sitten. Äiti asuu kilometrin päässä, on nyt lähempänä kuin koskaan.

”Ei ole sattumaa, että nelikymppiset juoksevat maratonin, eroavat avioliitostaan, vaihtavat alaa tai havahtuvat johonkin muuhun. Tässä iässä kohdataan asioita.”

En halua menettää nousuhumalaa hyvässä seurassa.

Vuoden vaihtuessa Petteri kilisteli taas ystävien luona. Laseissa kupli kuohuviini, kun hän ja Kati kippistivät vanhalle vuodelle.

”Puhuimme, että vuosi oli todella hyvä. Oli mukava huomata, että meidän elämä on tosi kivaa. Sitä pelkoa ei ole, että alkoholin pitäisi olla mukana kaikessa.”

Verneri on nyt 15-vuotias, Raisa 10 ja Riikka 8. Lapset eivät ole sanoneet juomisesta tai juomattomuudesta juuri mitään. Kerran Petteri ehti jo pelästyä. Se oli silloin, kun tytöt kertoivat esittävänsä isää: hoipertelivat, sössöttivät ja sanoivat kaljaa kaljaa.

"Oli pakko kysyä, mistä tytöt sen ovat keksineet. Eihän meillä tuollaista ole ollut! Mutta ne samperin älypuhelimet. Joku kavereista oli löytänyt Studio
Julmahuvin Roudasta rospuuttoon -sketsin YouTubesta. Sitä skidit yhdessä nauroivat, että katsokaa teidän isää.”

Toinen vuosi juomatta olisi mennyt helposti. Petteri ei tahtonut. Jos kaikki alkoholiin liittyvät asiat olisivat olleet paremmin tipattoman vuoden aikana, asia olisi selvä: hän ei joisi enää ikinä. Eivät olleet.

”Nautin alkoholista. Siemailen ja maistelen ja kilistelen mielelläni. En halua menettää kokonaan pientä nousuhumalaa hyvässä seurassa.”

Pysyviä asioita

Tänä vuonna Petteri juo niin paljon kuin viime vuoden kokemusten jälkeen lystää. Varmasti vähemmän kuin ennen. 

Alku ei ainakaan ole ollut hääppöinen: nuorten MM-jääkiekon loppuottelua katsoessa kolmas kalja jäi kesken, kun elimistö pisti vastaan. Olympialaisten pronssiottelua Petteri jännitti kahvikuppi kädessä.

Juuri nyt Petteri asuu osan viikoista Kuopiossa. Kuopion kaupunginteatteriin tulee syksyllä hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa Kaikki Kivestä -näytelmä, joka kertoo kuvitteellisen tarinan Aleksis Kiven elämästä.

Tissuttelu on perseestä.

Kun perhe kesäkuussa pääsee taas yhdessä mökille, Petteri ottaa varmasti kesänavausmaljan tai -kaljan.

”Yhtä varmasti pohdin, kuinka usein tölkkiä on tarpeellista roikottaa kädessä. Sen olen oppinut, että alkoholi ei saa enää olla automaatio. Tissuttelu on perseestä.”

Tapojensa miettimistä Petteri aikoo jatkaa, niin kiinnostavaa se on. Hetken hän suunnitteli olevansa tämän vuoden kokonaan ilman televisiota. Se vain olisi liian väkivaltaista sellaiselle, joka rakastaa urheilun seuraamista.

Seuraavaksi hän mietti, että rajaisi television katsomisen niin, että katsoisi vain suoria lähetyksiä. 

Sitten hän muisti: leffat. Eikö saisi enää katsoa leffoja? Sehän on ammatin ydinosaamista. Mitä sitten jättäisi pois? Hyvät tv-sarjat? Huonoja hän ei katso kuitenkaan.

Vai päättäisikö hän, että saa seurata urheilua vain paikan päällä? Kiertäisi Suomea, näkisi fanikulttuureja eikä istuisi passiivisena telkkarin edessä.

Tämän vuoden Petteri miettii, minkä muutoksen seuraavaksi tekee. Jotakin, joka opettaa taas ajattelemaan eri tavoin.

Samalla selviäisi lisää asioita, jotka eivät muutu. 

Niin kuin se, että savukala paranee kylmällä valkoviinillä. 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2014.

Padepadee

Petteri Summanen oli vuoden juomatta: ”Tissuttelu on perseestä”

Olisit nyt jaksanu lukee ees vähän pidemmälle. "Oli pakko kysyä, mistä tytöt sen ovat keksineet. Eihän meillä tuollaista ole ollut! Mutta ne samperin älypuhelimet. Joku kavereista oli löytänyt Studio Julmahuvin Roudasta rospuuttoon -sketsin YouTubesta. Sitä skidit yhdessä nauroivat, että katsokaa teidän isää.” Jos luit loppuun ni sisältö ei tainnu kuitenkaan tulla sinne asti.
Lue kommentti
tviQ
Seuraa 
Liittynyt6.11.2015

Petteri Summanen oli vuoden juomatta: ”Tissuttelu on perseestä”

KK:n artikkeleita on virkistävää lukea. Tämäkin oli ihmistä kunnioittavasti ja elämänmyönteisellä tavalla kirjoitettu juttu, jossa ihan tavallinen mies (poislukien ns. uravalinta-julkisuus) perustelee järkevästi ja perhekeskeisesti alkoholittoman vuoden aikana heränneitä ajatuksia ja kertyneitä kokemuksia. Arvostettavaa että näin klikkiotsikoiden kultakaudellakin jaksatte toimituksessa ylläpitää asialinjaa. Kiitos <3
Lue kommentti

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."