Vesipullo odottaa Miraa aina portaiden juurella. Pieni tauko, sitten taas ylöspäin.
Vesipullo odottaa Miraa aina portaiden juurella. Pieni tauko, sitten taas ylöspäin.

Kun terveydenhoitaja Mira Kettunen juoksee Helsingin Malminkartanonmäen portaita, hän pysähtyy välillä huilimaan. Porrasjuoksu on opettanut häntä pilkkomaan muutkin urakat pienemmiksi paloiksi.

1. Portaissa tyyli on vapaa.

Porrasjuoksuun liittyy rentous, vaikka kipuaminen rankkaa onkin. Juokseminen ei vaadi vaikeita tekniikoita, kurssimaksuja tai hienoja vaatteita, ja se tuo portaille hyväksyvän tunnelman. Olen nähnyt jonkun juoksevan jopa farkuissa.

Vakiojuoksupaikassani Helsingin Malminkartanossa on 426 porrasta. Juoksen ne kolme kertaa ylös, kerran nopeasti ja pari kertaa hitaammin.

Alas tulen polkua pitkin. Pahimmalta tuntuu vartin jälkeen, kun jäljellä on viimeiset 50 porrasta. Silloin jalat painavat ja reisiä polttaa.

Joskus saatan harppoa joka toisen askelman, mutta mitään siksakkeja tai kyykkyhyppyjä en ole kokeillut. Otan portaat portaina, en hienostele.

2. Huipulle pääsee yhdessä.

Innostuin porrasjuoksusta tyttärieni imussa. Mietin, että jos kerran he, niin miksi en minäkin. Kun ensimmäisen kerran katsoin portaiden juurelta ylös, portaat näyttivät jatkuvan taivaaseen asti. Kauhistelin, etten millään jaksa kiivetä niitä. Sitten lähdimme hitaasti kokeilemaan.

"Perillä tuntui voittajalta."

Tytär kannusti matkan varrella, että jaksaa, äiti, jaksaa. Juoksin ylös asti. Tuntui voittajalta, ja maisema oli upea. Helsinki näytti sieltä ylhäältä ihan pikkukylältä.

Juuri koskaan en mene rappusille yksin, luovuttaisin helpommin. Lapset sanovat, että huilaa hetki ja sitten mennään taas. Porrasjuoksusta on tullut perheemme yhteinen juttu. Käymme yhdessä huipulla, yksin en pääsisi.

3. Kaikki on helpompaa palasteltuna.

Näin lähes viisikymppisenä useaa sataa porrasta ei noin vain juosta. Vakioportaissani on pieniä tasanteita, joilla pidän huilitaukoja. Varmaan kertaakaan en ole rykäissyt matkaa kerralla näiden parin vuoden aikana, kun olen portaita juossut. 

"Olen oppinut, ettei kotitöitäkään kannata ajatella isona kaaoksena vaan pieninä paloina."

Jokainen porras on numeroitu. Välillä juostessani katson, että hitsi, vasta porras 300. Silloin yritän kääntää sen niin, että enää vain 126 jäljellä.

Porrasjuoksun myötä olen tajunnut, ettei työpaikan tehtävälistaa tai kotona pursuavia kotitöitäkään kannata ajatella isona kaaoksena. Näen ne mieluummin pieninä paloina, jotka loksahtavat paikoilleen yksi kerrallaan. Tänään imuroin ja huomenna pesen pyykit. 

Sama pätee kaikkeen muuhunkin. Ja jos voimat meinaavat loppua, voi välillä pysähtyä huilimaan.

Tässä sarjassa ihmiset kertovat, miten he jaksavat paremmin. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/18.

Mira Kettunen

48-vuotias terveydenhoitaja asuu Helsingissä miehensä Arin ja tyttärensä Rosan, 16, kanssa. Perheeseen kuuluvat myös lapset Miikka, 28, Henni, 26, ja Ron, 18. Mira juoksee portaita muutaman kerran viikossa. Joskus sylissä matkaa myös joku perheen kolmesta chihuahua-koirasta.