Nyrkkeilijä Jussi Koivulalla oli lapsena kaksi toivetta: että vanhemmat lopettaisivat ryyppäämisen ja vaikka eivät lopettaisikaan, hän saisi elää heidän kanssaan. Millainen isä pikku-Jussista kasvoi?

Näpit irti tai puren. Minuun ei koske kukaan.

Minä olen Koivulan Jussi Hämeenlinnasta. Olen kuusivuotias ja sitä mieltä, että halaaminen on hanurista. Äiti ja iskä eivät pidä minua koskaan sylissä, mutta mitä väliä. Koskettaminen on ällöttävää. Sossun ämmät yrittävät aina halia, mutta ne ovatkin kusipäitä, sanoo isi, ja isi tietää.

Nyt on vuosi 1990. Meidän perhe asuu kerrostalossa, Katuman lähiössä. Äidiltä loppuivat sairaanhoitajan hommat, ja iskä on sairaseläkkeellä kirjanpainajan työstä. Molemmat kännäävät koko ajan. Kun äiti on ottanut yhdenkin, hänen suunsa menee typerästi mutruun. Siitä tietää, että pian tapellaan. Äiti aukoo päätään, isi lyö äitiä kitaralla, minä olen välissä ja huudan turpa kiinni äiti ja lopeta isi, mutta äiti ei ole hiljaa eikä isi lopeta.

Olen liian pieni. Eivät ne edes huomaa minua. Mutta väliin mahdun hyvin.

Jos huuto ei lopu, juoksen puhelinkoppiin ja pyöritän nolla-nolla-nolla. Kun poliisit tulevat, vaklaan niitä pensaasta. Jos iskälle tulee viinakramppi, tungen sen hampaiden väliin tulitikkuaskin, ettei se pure kieleensä. Olen jo ekalla ja tiedän että kielestä tulee pirusti verta. Minulla on oma herätyskello, jota kuljetan povitaskussa ja jolla herätän itseni kouluun. Aina kun käyn tilaamassa itselleni parturiajan, parturintäti kehuu, että siinäpä on reipas poika.

Meidän jääkaapissa ei ole ruokaa, mutta joka kerta kun pyydän isiltä hotsirahaa, isi antaa. Minä olen iskän poika ja hotsi on lihapiirakka. Ostan grilliltä myös pienen maidon, sillä kaikki kovat jätkät ottavat pienen maidon. Koulussa en syö. Mitä väliä, enhän syö kotonakaan. Mutta iskästä olen huolissani. Se ei syö edes hotsia vaikka tuputan.

Aina kun äiti sammuu, tulee rauha ja minulta menee huoli pois. Katsomme isin kanssa Kummelia ja isi lupaa lopettaa juomisen. Sanon, että älä äijä lässytä mutta uskon silti. Joka ainut kerta minä uskon.

Kaverit ihmettelevät miksen poraa, vaikka kaatuisin pyörällä turvalleni. En itke koskaan. En tunne mitään. Minua ei pysty satuttamaan.

Minulla on vain yksi pelko: että ne ottavat minut pois kotoa. En halua hyviä vanhempia, haluan omat vanhempani. En kuulu kenellekään muulle. Kukaan muu ei saa koskea minuun.

Jos ne vievät minut kotoa, tiedän täsmälleen mitä aion tehdä.

Isi kurkkii suojatielle

On kevät 2012, ja pieni poika on kasvanut isoksi. Isoksi ja vahvemmaksi kuin kukaan muu 66,7-kiloinen suomalaismies.

Jussi Koivulasta, 28, puuttuu kaikki kova, mitä sanasta ”nyrkkeilijä” tulee mieleen. Hän näyttää pieneltä ja ketterältä. Silmät ovat kiltit eikä niistä löydä mitään vihaista. Mutta mies on voimanpesä: hän on nyrkkeillyt ammattilaisena 11 ottelua ja voittanut jokaisen.

Jussi toivottaa tervetulleeksi kotiinsa ja esittelee rakkaimpansa, Aran ja Rutun. Ara on hänen vaimonsa, Ruttu röhkivä ranskanbulldoggi. Poika Pyry, 8, on koulussa. Kahvit on katettu keittiöön, jonka ikkunasta avautuu näkymä Tampereen keskustassa sijaitsevaan Hämeenpuistoon, aina Pyryn koulun pihaan asti.

Tästä ikkunasta Jussi katsoo joka päivä, kun Pyry ylittää suojatien.

– Pyry ei kävele koskaan päin punaisia, mutta pelkään silti, että jotain sattuu. Kun kävelemme kadulla, tsekkaan jokaisen lähestyvän auton ja jokaisen jääpuikon, joka on rämähtämäisillään räystäästä. Tarkempia silmiä ei ole kellään.

Kun Jussi ja Ara olivat ensimmäistä kertaa erossa Pyrystä, romanttisen Pariisin-loman pilasi lentopelko. Jussia ahdisti istua avuttomana turvavöissä. Mieluummin hän olisi ollut lentokapteeni, joka piti koneen ilmassa. Tai kaikkivaltias, joka määräsi, tuleeko lentosäästä tyyni vai myrskyinen. Tai edes se mekaanikko, joka oli tarkistanut lentokoneen osat.

– Pelkäsin, että kone putoaa ja Pyry jää orvoksi. Itseni puolesta en pelkää mitään, mutta Pyry ei saa jäädä yksin. Jos me kolme pysymme yhdessä, minua ei haittaa, vaikka vieressäni räjähtäisi pommi.

Ara omistaa parturi-kampaamon parin korttelin päässä kodista. Hän on maskeerauksen Suomen-mestari ja menestynyt kampaajakisoissa. Jos Ara on työmatkalla, Jussi ei saa unta, koska jännittää että vaimolle sattuu jotakin. Kolari, banaaninkuoreen liukastuminen, ryöstö – mitä tahansa, mihin mies ei pysty vaikuttamaan.

Jussi haluaa ottaa tosissaan myös Pyryn pelot. Koskaan hän ei sano, että höpsis, noin iso poika tai pelkäätpäs pöljiä. Jos Jussille ja Aralle sattuu iltameno, he menevät aina autolla. Kumpikaan ei juo alkoholia.

– Haluan, että Pyry tietää, että jos hänelle tulee yökylässä koti-ikävä, isi hakee hänet kotiin. Hänen ei tarvitse olla aina reipas. En suutu, vaikka minun pitäisi ajaa keskellä yötä Hämeenlinnaan asti. Vain kerran Pyry on soittanut.

Mummeli vastaan Kaija Koo

Jussi Koivula muistaa yhä jokaisen yksityiskohdan. Hotsin rasvaisen maun, päänsäryn, joka johtui nälästä, lasinsirpaleet lattialla. Häpeän siitä, että oli pihan ainut lapsi, jolta puuttui kotiintuloaika ja potutuksen, kun vanhemmat sammuivat ja taustalla pauhasi Kaija Koon Kuka keksi rakkauden.

Parhaita olivat päivät, jolloin isä suostui potkimaan jalkapalloa. Jussi torjui ja isä veteli. Isä tärisi krapulaansa mutta jatkoi silti. Pelaaminen onnistui vain kuukauden viimeisellä viikolla, sillä silloin tili oli juotu nollille ja isä oli sopivan katuvainen.

Jussilla oli kolme isoveljeä ja kaksi isosiskoa. Vanhimmat asuivat jo omillaan. Kun he olivat olleet pieniä, äiti ja isä olivat hartaita helluntailaisia ja tuomitsivat telkkarinkin synniksi. Juominen riistäytyi käsistä vasta, kun Jussi syntyi. Eniten Jussi ihaili Jonne-veljeään, jolla oli takatukka ja maine Hämeenlinnan kovimpana jätkänä.

Kun Jussi oli kuusivuotias, hän oppi kulkemaan yksin reitin mummonsa luo. Mummeli oli isän äiti, entinen ompelija, joka uransa tähtivuosina suunnitteli turkiksia Helsingin hienostolle.

Niinä iltoina, jolloin kotona ryskyivät kirjahyllyt, Jussi hyppäsi pyörän selkään ja polkaisi mummolaan. Matkaa oli kymmenen kilometriä. Jos isä soitti keskiyöllä itkuisen ikäväpuhelun, Jussi polki empimättä saman matkan takaisin.

Puolimaratoninsa kuusivuotias heitti monta kertaa viikossa.

– Kerroin, että isä oli joutunut taas putkaan ja mummeli huokasi, että oijoi mitä meininkiä. En kaivannut lohdutusta. En tiennyt paremmasta enkä tuntenut ahdistusta. Enkä paljon muutakaan.

Mummeli kattoi lempipojalleen aina herkkuiltapalan: kaakaota ja kahdenlaista kinkkua leivän päälle. Kuului vain seinäkellon tikitys, Kaija Koo oli kerrankin hiljaa.
Jussi ja mummeli lätkivät korttia puoleenyöhön ja mussuttivat samalla karkkia.

– Mummeli pelasi aina tosissaan. En tiedä, olisinko pysynyt täyspäisenä, jos häntä ei olisi ollut.

Jussi ei pelännyt tarpoa pitkää matkaa pimeän metsän läpi. Mutta hän pelkäsi, että mummeli sammuttaisi lukulampun ennen kuin hän ehtisi nukahtaa. Sitä pimeää poika ei olisi kestänyt.

Poika joka lopetti itkemisen

Se päivä alkoi kuten muutkin päivät: äiti sammui kellarin varastoon, isä olkkarin matolle ja ulko-ovi repsotti selällään. Sillä kertaa tunnelman täydensi Irwin.

Kuusivuotias Jussi huostaanotettiin kesken koulupäivän. Matkalla lastenkotiin hänelle vakuutettiin: ”Pian pääset kotiin”. Se oli taikalause: sitä hokivat kaikki, se lohdutti Jussia joka kerta, senkin jälkeen, kun hän tajusi ettei se tarkoita mitään.

– Lastenkoti oli tyhjää täynnä. Seinätkin tuntuivat liian valkoisilta. Minut jätettiin huoneeseeni enkä tiennyt, pitikö minun kököttää sängyllä vai sainko liikkua. Hoitajille haistatin pitkät. Pidin heitä vihollisinani.

Viikonloput ja lomat Jussi vietti kotona, ja iltaisin hän polki mummelille.

Lastenkodissa hänet siirrettiin isojen osastolle. Teini-ikäiset maistattivat Jussille kiljua, kehuskelivat kioskimurroillaan ja opettivat karkailun alkeet.

Koskaan aiemmin Jussi ei ollut itkenyt. Lastenkodissa hän päätti kokeilla sitäkin. Hän risti kätensä salaa iltaisin ja itki, että vanhemmat viimein lopettaisivat juomisen.

– Itkustani ei ollut hyötyä. Kaikki meni vain pahemmaksi. Sen jälkeen en ole itkenyt.

Vierähti vuosi, toinenkin. Aina kun Jussi palasi sunnuntai-iltana kotoa lastenkotiin, isä saattoi hänet bussille ja vannoi parannusta.

Isän silmä oli yleensä känninujakoista mustana, mutta ei Jussi sitä muista. Hän muistaa vain, miten hyvältä tuntui, kun isä antoi lupauksen, jonka antaisi uudestaan seuraavana sunnuntaina.

Piipahti isä koulussakin. Hän koputti Jussin luokan oveen, astui sisään ja sopersi: ”Jussi Benjamin. Daddy loves you. Tuli mitä tuli”.

Poikaa hävetti. Että pitikin olla noin nolo toinen nimi! Isän juopottelusta tiesivät kaikki, opettajat ja luokkakaverit. Ei Jussi häntä hävennyt.

Toisella luokalla Jussi lintsasi niin paljon, että jäi luokalleen. Läksyjä ei tullut tehtyä, ja todistus oli täynnä vitosia.

Vauvailujuoni meni läpi

Kesäretki Kaneli-kahvilaan kuulosti liian hyvältä. Lastenkodin omahoitajat tulisivat mukaan, ja Jussi saisi tilata mitä herkkuja tahansa.

Jussi aavisti pahinta mutta tilasi jätskiannoksen. Kalleimman, sen jossa oli päivänvarjo.

– Sitten hoitajat ilmoittivat, että minut on päätetty sijoittaa uuteen perheeseen. Lusikka putosi kädestäni. En koskenutkaan jätskiini.

Paluumatkalla Jussi ei sanonut sanaakaan. Mutta kun auto kaarsi lastenkodin pihaan, hänen suunnitelmansa oli valmis.

Hän karkaisi. Pukisi päälleen kahdet verkkarit, jotta voisi yöpyä metsissä. Jos hänet löydettäisiin, hän purisi, potkisi ja hajottaisi kaiken. Olisi niin kamala, että uuden perheen olisi pakko palauttaa hänet.

Hän halusi humalaiset vanhempansa. Oliko se liikaa?

Kun Jussi pääsi huoneeseensa, hän puki tuplapöksyt, kiipesi ikkunasta ja pyöräili kotiin. Vanhemmat itkivät. Sijoitusuutinen oli musertanut heidät. Jussi tajusi, että oli vahvempi kuin vanhempansa.

– Karkuteillä oli jännää. Piileksin metsissä, kotona, kavereilla ja mummelilla. Kehuin kavereille, että meitsi on hatkassa. Että minua jahtasivat poliisit ja sossut.

Poliisi jäljitti Jussia viikkokausia. Mutta Jussi ehti aina karkuun.

Lopulta vanhemmille ilmoitettiin, että sijoitus peruttaisiin. Sen sijaan Jussi lähetettiin psykiatriseen sairaalaan. Lääkärit halusivat tutkia, miksi pieni poika käyttäytyi niin pikkuvanhasti. Ei kai hän huolehtinut vanhemmistaan?

Sairaala tuntui vankilalta. Ovet ja ikkunat olivat lukossa. Hoitajat hokivat, että Jussi on fiksu poika, mutta ei turvaudu aikuisiin kuten 9-vuotiaan pitäisi.
Jussi sai idean: hän heittäytyisi vauvaksi.

– Pakotin itseni hoitajien syliin, vaikka vieraiden kosketus tuntui minusta likaiselta. Aloin pyytää aikuisilta apua. Rupesin leikkimään jopa pikkuautoilla, vaikka inhosin niitä.

Seuraavassa kokouksessa todettiin, että Jussissa on havaittu huomattavaa edistystä. Jussi hakee läheisyyttä! Jussi leikkii oikeita leikkejä! Jussi on valmis kotiin!

– Ne päästivät minut pois, vaikken ollut muuttunut miksikään Olin riemuissani mutta hämmentynyt. En ymmärtänyt, miksi huijaukseni palkittiin.

Neljä suru-uutista ja Ara

Oikeastaan Jussi olisi halunnut harrastaa jääkiekkoa, mutta siihen vanhemmilla ei ollut varaa. Siksi hän paineli 11-vuotiaana veljensä perässä nyrkkeilytreeneihin.

Jussi treenasi viidesti viikossa. Liikaa, ja liian isoja äijiä vastaan. Mutta hän nautti. Nyrkkeilyssä oli säännöt ja kurinalaisuutta, toisin kuin missään muussa sitä ennen.

Hän ei jännittänyt matseja eikä pelännyt iskuja kuten muut pojat. Kun valmentaja kysyi, jaksatko vielä yhden erän, Jussi vastasi aina ”ihan sama” – ja jatkoi.

– En ollut lahjakas mutta treenasin kovempaa kuin kukaan muu. Lopulta ohitin kaikki.

Kun Jussi alkoi nyrkkeillä, hänen keskiarvonsa nousi numerolla. Lintsaaminen alkoi tuntua kakaroiden touhulta, ja välituntien futisottelut houkuttivat.

Kun Jussi oli 12-vuotias, äiti kuoli alkoholimyrkytykseen. Suru-uutinen ei ollut oikeastaan uutinen – Jussi oli katsellut koko ikänsä, kuinka viina tappoi äitiä. Mutta isää itketti. Hän lakkasi syömästä, eikä lakanoita saanut vaihtaa, koska niissä oli äidin tuoksu.

– Otin jääkaapista köntsän jauhelihaa ja yritin painaa siitä pannulle pihvejä. Halusin pitää isän hengissä.

Isä laihtui 15 kiloa, löi kännissä päänsä ja kuoli puolitoista kuukautta äidin jälkeen. Jussi muutti Tampereelle siskonsa luo ja nyrkkeili kovempaa kuin koskaan. Myöhemmin viina vei myös siskon ja Jonne-veljen.

– Minulla ei ole vanhemmistani tai sisaruksistani mitään pahaa sanottavaa. He olivat ihania ihmisiä, jotka viina pilasi. He elivät niin hyvin kuin pystyivät, enkä syytä heitä mistään.

Kun Jussi oli menettänyt neljä perheenjäsentään, hän ei tuntenut enää mitään.

– Olin täydellisen peloton. Olisin voinut nukkua ovet auki rappukäytävään enkä olisi vilkaissutkaan, astuuko joku ovestani. Jos kuolisin, so what.

Sitten hän tapasi Aran.

Arakin oli Hämeenlinnasta, tosin eri asuinalueelta. Hänen vanhempansa olivat akateemisesti koulutettuja.

Ara seurusteli Jussin kaverin kanssa. Kun suhde päättyi, Ara totesi Jussille, että rakastaa tätä. Jussi vastasi, että ”mäkin tykkään susta”.

– Enhän edes tiennyt mitä rakastaminen on! Siihen asti minulle oli riittänyt, että saan jostain vaatteet päälleni. En ollut koskaan tarvinnut ketään.

Ara oli ensimmäinen ihminen, jonka halaaminen tuntui hyvältä. Rakkauden mukana tuli toinenkin tunne: pelko.

– Tajusin, että olen Arasta riippuvainen. Jos Ara jättäisi, hajoaisin. Nyt olemme olleet naimisissa yhdeksän vuotta. Enää en pelkää.

Pyry, Ara ja Jussi ovat aina yhdessä. Kun Ara lähtee kenkäostoksille, Jussi lähtee mukaan. Kun Jussi lähtee salille, Arakin tulee.

– Jussi on ainut tuntemani ihminen, joka ei koskaan arvostele vanhempiaan. Eikä hänen kanssaan pysty riitelemään, sillä hän ei suutu mistään, Ara sanoo.

Särkänniemen superhurvittelijat

Näpit irti pojastani. Jos kaahaatte lähellekään häntä, pomppaan suojatielle ja pysäytän autonne omin käsin.

Minä olen Koivulan Jussi Tampereelta. Olen 28-vuotias ja sitä mieltä, että jos lähtee HopLop-leikkipaikkaan, kannattaa ottaa varapaita mukaan – eikä räplätä kännykkäänsä. Riehun temppuradalla niin, että paitani kastuu litimäräksi.

Perässäni roikkuu aina kymmenen mukulaa, jotka kiljuvat kilpaa: Ota mut kiinni! He eivät malta mennä edes piiloon vaan haluavat vain, että huomaan heidät.

Lapset pitää nähdä. Pitää sanoa wauuu, vaikka lapsi heittäisi vain palloa.

On mahtavaa, että elätän itseni nyrkkeilyllä. Unelmani on Euroopan-mestaruus. Mutta jos vaimoni tai lapseni pyytäisi, lopettaisin nyrkkeilyn heti. Millään muulla kuin perheellä ei ole minulle merkitystä. Ei millään.

Viime kesänä kävin Pyryn kanssa Särkänniemen huvipuistossa 55 kertaa. Eihän niin voi tehdä! Voipas! Meillä on kausikortit, ja on vain aikuisten tyhmä sääntö, että liika huvittelu on pahasta.

Treenaan kahdesti päivässä mutta muun ajan vietän Pyryn kanssa. Olen tarkka siitä, ettei Pyry saa kaikkea mitä hän haluaa. Mutta miksi pitäisi kieltää jotain vain kieltämisen vuoksi? Jos Pyry lähtee kanssani kauppaan, hän saa ostaa niin paljon karkkia kuin tahtoo. Ikinä hän ei ota mitään. Kun vapaus annetaan, sitä ei tarvitse ottaa.

Pyry ei ole koskaan nähnyt minua humalassa. Alkoholi on hermomyrkky, jota en tarvitse. En tiedä miksi selvisin lapsuudestani. Ehkä siksi, etten hävennyt sitä. Tai siksi, että aloin nyrkkeillä.

Jos Pyry tekee jotain väärin, sanon ettei niin saa tehdä. Mutta koskaan en suutu.

En halua pelästyttää häntä. Haluan, että Pyry tietää, että vaikka hän mokaisi miten pahasti, isi auttaa aina.

Minun poikani ei tarvitse pelätä. En häivy hänen elämästään ikinä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 10/2012.

 

 


Lisää hyvää luettavaa saat, kun tilaat Kodin Kuvalehden! Tilaa tästä.

 

 

PERHEKUVIOITA. Muusikko Sari Kaasinen opetti tytärtään Kiisaa haaveilemaan isoista asioista. Se johti äidin ja tyttären myös samaan työpaikkaan.


49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.
49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.

Sari Kaasinen: "Näen jo Kiisan silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu"

"Kiisa teki minusta äidin, ja hänen syntymänsä mullisti ajatteluni totaalisesti. Musiikkiini putkahti uusia aiheita, ja ensimmäiset kehtolauluni syntyivät.

Kun Kiisa oli kolmekuinen, paruin miehelleni, että minun lapseni ei saa kasvaa Hesassa! Eihän täällä voi viettää edes juhannusta! Viikon päästä asuimme jo lapsuuteni seuduilla Rääkkylässä. Ystävien mielestä olimme ihan järjettömiä – lähteä nyt Pohjois-Karjalaan, kun Värttinä-yhtyeeni eli kuuminta vaihettaan.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys.

Hyväntuulinen ja määrätietoinen oman tiensä kulkija. Sellainen Kiisa oli pienestä pitäen. Hänellä oli terävä katse, ja kun hän tavoitteli jotakin, hän suuntasi sinne katseensa ja lähti kulkemaan kohti päämäärää.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys. Kiisa on ottanut omasta halustaan vastuuta nuoresta saakka. 13-vuotiaana hän oli jo ohjaajana lasten kansanmusiikkileireilläni.

Kiisalla ja keskimmäisellä lapsellani Piitalla on ikäeroa vain puolitoista vuotta. He olivat erottamattomat eivätkä koskaan riidelleet, vaikka Kiisa oli tietysti kaikissa leikeissä pomo.

"Kantele taisi olla Kiisalle vähän liiankin helppo soitin."

Lopetin Värttinässä, koska halusin olla enemmän läsnä lapsilleni. Sen jälkeen tulivat muut projektit, joihin saatoin ottaa tytötkin mukaan.

Kun sävelsin kotona pianon ääressä, lykkäsin Kiisan kouraan kanteleen. Se taisi olla hänelle vähän liiankin helppo soitin.

Kaikki tytöt ovat soittaneet jotakin, Piita haitaria ja nuorimmaiseni Aliina viulua. Heillä ei ole harhakuvitelmia musiikkiuran ihanuudesta, vaan he ovat nähneet sen rankkuuden ja raadollisuuden. Musiikkiuralle heistä voisi lähteä kenties Aliina.

Työt ja tohtoriopintoni veivät minut usein pois kotoa. Onneksi tytöillä on isä, joka on heille paras maailmassa. Eron jälkeenkin ex-mieheni tuli meille tyttöjä hoitamaan, kun olin itse reissussa.

"Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet."

Lasten on annettava tehdä ja kokeilla, ettei heidän tarvitse myöhemmin syyttää vanhempiaan siitä, etteivät saaneet mennä. Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet.

Kiisa on maailmalle menijä. Yläasteen jälkeen hän päätti lähteä jenkkeihin vaihto-oppilaaksi. Vuosi Virginiassa oli kova koulu. Kiisa joutui keskelle umpibaptistista Virginiaa nuoreen perheeseen, jossa oli pieni lapsi. Ikävä raastoi meitä kaikkia niin, että vieläkin itkettää. Mutta Kiisa ei luovuttanut, koska oli leikkiin ryhtynyt.

Kotiin palattuaan Kiisa meni opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Tiedän, että hänellä oli siellä omat haasteensa, mutta kaikki tuntui minusta kevyemmältä, koska tytär oli sentään samassa maassa.

"Ei ole aina helppoa työskennellä oman tyttären kanssa."

Kiisa haki tietään lukion jälkeen ja työskenteli muun muassa tarjoilijana. Sitten hän "unohti" ilmoittautua kemian opiskelijaksi Joensuun yliopistoon. Kun kaupunki haki yrittäjää Lappeenrannan Kehruuhuoneelle, päätimme jättää tarjouksen.

Työkavereita ja yhtiökumppaneita olemme olleet nyt kaksi vuotta. Kiisa vastaa Kehruuhuoneen ravintolapuolesta, minä puolestani kulttuuritarjonnasta.
Alkutaival on ollut rankka. Teemme töitä 24/7, eikä sekään aina riitä. Ei ole helppoa työskennellä oman tyttären kanssa, sillä en voi välttää äidillisiä tunteitani. Näen jo tytön silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu. Minun on kuitenkin yritettävä unohtaa äitiys ja oltava tasavertainen kumppani Kiisan kanssa.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta.

Välillä sydäntäni kyllä raastaa, sillä yrittäjänä Kiisa on pannut itsensä tosi tiukkaan ja vastuulliseen paikkaan. Mutta miten muuten voisi ollakaan! Hänellä riittää kyllä sisua, riskinottokykyä ja uskallusta.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Miten kauniisti hän palvelee asiakkaita. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta. Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin esityksesi."

23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.
23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.

Kiisa Kemppainen: "Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta"

"Varhaisimmat muistoni äidistä liittyvät kansanmusiikkifestivaali Kihaukseen sekä lastenmusiikkileireihin, joita hän veti Rääkkylässä.
Katsoin häntä ihaillen ylöspäin: vau, tuo on minun äitini.

Vaikka äiti oli kiireinen ja mennä viipotti koko ajan, tuli lämmin ja turvallinen tunne, kun näin hänen vilahtavan jossakin.

Äiti mahdollisti monia asioita. Pääsimme siskoni Piitan kanssa lavan taakse backstagelle, tapasimme Pikku G:n ja PMMP:n. Ei muilla kavereilla ollut sellaista äitiä.

Toisaalta olin myös kavereilleni kateellinen ja mietin, miksei minun äitini voisi olla enemmän kotona. En kuitenkaan koskaan kokenut oloani turvattomaksi. Isä hoiti meitä paljon, ja olimme usein mummilassa, jossa meillä oli omat rutiinit ja leikit.

Kun äiti ja isä päättivät erota, en järkyttynyt. Aavistin ja tavallaan jo tiesinkin, mitä oli tulossa. Meillä on aina puhuttu asioista avoimesti ja rehellisesti.

"Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan."

Jokainen soittaa jotakin. Se oli perheessämme itsestään selvää. Menin jo pienenä muskariin ja aloitin kanteleensoiton. Vaikka äiti oli muuten aika lepsu, hän osasi myös vaatia. Koin, että äidiltä tuli pieniä paineita: soittamisessa piti kehittyä.

Meillä oli myös yhteisiä musiikkiproggiksia. Äiti muun muassa johti Iloset-kansanmusiikkiyhtyettä, jossa soitin. Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan.

Ehkä äiti on salaisesti haaveillut, että joku meistä lähtisi musiikkiuralle, mutta ääneen sitä ei ole sanottu. Meille on korostettu, että elämässä pitää tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu mielenkiintoiselta.

"Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti."

Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti. Jos haaveilee vain pienistä asioista, ne pysyvätkin pieninä. Joensuussa asuessamme meillä oli tapana viettää yhdessä tarinatuokioita, haaveilla ja suunnitella teekupin ääressä. Piita se aina sanoi, että puhutaan taas elämästä!

Äitini lähti kotoa 15-vuotiaana Kuopioon musiikkilukioon. Minä taas olin päättänyt jo pienenä, että lähden isona Helsinkiin. Ihailin Helsingissä asuvaa tätiäni, ja ehkä haave kumpusi myös äidin esimerkistä. Ensin vietin kuitenkin vaihto-oppilasvuoden jenkeissä.

Kyllä äitiä hirvitti, kun hän tajusi, mihin hän on antanut luvan. Varmaan hän silti uskoi siihen, että selviän.

Olen aina ollut huono näyttämään, jos kaikki ei ole hyvin. Minulla oli omat vaikeuteni Virginiassa ja lukioaikana Helsingissä. Ajattelin kuitenkin, että kun tänne on kerran tultu, on täällä pärjättävä.

Minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Aloin haaveilla omasta kahvilasta, kun työskentelin lappeenrantalaisessa kahvilassa ja näin paljon sellaista, minkä olisin halunnut tehdä toisin. Sitten äiti heitti idean Kehruuhuoneesta. Minä tartuin ideaan ja heitin sekaan omia ajatuksiani. Halusimme jotain tosi uutta ja erilaista.

Kun pääsemme vauhtiin, rönsyämme. Paitsi, että minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Yhdessä yrittäminen on muuttanut suhdettamme. Olemme nykyään kaiket päivät tekemisissä työasioissa, emmekä tapaa paljon vapaalla. Henkilökohtaisten juttujen jakaminen on vähentynyt ja side välillämme tavallaan heikentynyt.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä.

Totta kai aikuistumisenikin on muokannut suhdettamme. En enää tarvitse äitiä samalla tavalla kuin nuorempana. Rinnallani on myös puoliso, jonka kanssa jaan asioita.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä. Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta ja toivon, että hän osaisi olla hyvällä tavalla itsekäs.

Vaikka yrittäminen on rankkaa, koemme paljon hienoja hetkiä. Kun äiti ensin esiintyy jollekin ryhmälle ja sitten tulee minun vuoroni tarjoilla, iloitsen äidin onnistumisesta ja siitä, että saan itse onnistua.

Äiti on energinen, iloinen, moniosaava taituri ja hyvässä mielessä vähän hullu. Olen oppinut äidiltä suhtautumaan asioihin ilon kautta. Rankkoinakin aikoina uskon siihen, että kaikki kääntyy parhain päin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.