Maailmankuulu kirjailija Paulo Coelho on kiinnostunut epäonnistumisesta, rohkeudesta ja muutoksesta. "Sydämen kuunteleminen ei ole yksinkertaista. Edessämme voi olla uusi rakkaus, työpaikka tai muu mahdollisuus, mutta emme ota ratkaisevaa askelta, koska pelkäämme tekevämme virheen."

Monet olivat mutkat brasilialaisen Paulo Coelhonkin elämässä, ennen kuin hänestä tuli kirjailija – vaikka tuo unelma eli hänessä jo pienestä pojasta saakka.

Keskiluokkaisen perheen – insinööri-isän ja kotirouvaäidin – poika ei tahtonut sopeutua annettuihin perinteisiin muotteihin. Jesuiittakoulun kasvatti oli kiinnostunut uskontoa enemmän Henry Millerin Kauriin kääntöpiiristä ja teatterimaailmasta.

Lopulta vanhempien halu pitää nuorukainen kurissa johti niinkin koviin toimiin kuin mielisairaalaan passitukseen ja sähköshokkeihin. Näistä kokemuksista syntyi 30 vuotta myöhemmin romaani Veronika päättää kuolla.

Kidutusta vankilassa

Kapina ei kuitenkaan kuollut. Hippikausi huumeineen rantautui myös Brasiliaan. Paulosta tuli 1960- ja 70-luvulla menestyksekäs rocksanoittaja. Yhdessä muusikko Raul Seixasin kanssa hän kapinoi valtaapitävää sotilasdiktatuuria vastaan myös sarjakuvan keinoin.

Molemmat miehet joutuivat vankilaan, ja Pauloa myös kidutettiin. Hän sanoo välttäneensä kuoleman vain sen ansiosta, että kertoi olevansa hullu ja olleensa mielisairaalassa.

Rankoista kokemuksistaan huolimatta Paulo Coelho sanoo, etteivät ihmiset ole vahingoittaneet häntä, kaikki tapahtunut on liittynyt hänen elämänsä Hyvään Taisteluun, josta hän kirjoissaankin puhuu.

"En näe itseäni uhrina. Minulla on omat arpeni, mutta ne ovat kuin mitaleja. Mielisairaala ja vankila ovat olleet osa minun polkuani."

Häämatka ja näky keskitysleirillä

Oman tien löytämisestä kertovat Paulo Coelhon kaksi ensimmäistä, 1980-luvun loppupuolella syntynyttä kirjaa Pyhiinvaellus ja Alkemisti, joka on ilmestynyt suomeksi myös nimellä Santiagon unelmat.

Käännekohta Coelhon elämässä oli, kun hän häämatkallaan Euroopassa kävi Dachaun keskitysleirillä, näki siellä näkynä miehen hahmon ja myöhemmin tapasi tämän oikeasti eräässä kahvilassa Amsterdamissa.

Miehen ehdotuksesta Paulo suuntasi Ranskasta Espanjaan vievälle vanhalle pyhiinvaellusreitille Camino de Santiagolle.

Hippikaudellaan Paulo oli käyttänyt huumeita ja ajautunut mustan magian pariin. Taivallus Santiagon polulla palautti hänet jälleen lähemmäksi katolilaisuutta – juurilleen, kuten hän asian ilmaisee.

Santiagon vaellus synnytti kirjailijan

Vaeltaessaan Espanjassa Santiagon 800 kilometrin pituista polkua Paulolle vihdoin selkeni, että nyt jos koskaan, 38-vuotiaana, hän haluaa toteuttaa sen unelman, josta hän pienenä poikana haaveili: tulla kirjailijaksi.

Matkan kokemuksista syntyi kirja Pyhiinvaellus (O Diário de um Mago), mutta enemmän kuin taivallusta maantieteellisesti tarina kuvaa vaellusta ihmisen sisimpään, syviin tuntoihin, kuten meissä olevaan hyvään ja pahaan.

Kun kysyn Coelholta, pitääkö meidän kaikkien siis rientää tälle jälleen lähes muotiin tulleelle vaellusreitille, jotta ymmärtäisimme elämämme tarkoituksen, hän naurahtaa ja vastaa:

"Luulen, että Santiagon tielle täytyy mennä vain sellaisten tyhmien kuin minä. Meillä kaikilla on mahdollisuutemme, meillä on elämässämme maaginen hetki, joka voi muuttaa kaiken, ja se voi tapahtua missä ja milloin tahansa.

"Tajusin matkaa tehdessäni, että elämä on paljon yksinkertaisempi asia kuin olin ajatellut: tarvitsemme vain vähän, mutta olemme paljon enemmän kiinni toisissa ihmisissä kuin kuvittelemme, mikä on hyvä asia. Yleensä yritämme olla itsenäisiä, koska riippuvaisuus toisista on meistä kiusallista."

Jos todella elämme, teemme virheitä

Alkemisti-kirjassaan – eräänlaisessa aikuisten sadussa – Paulo Coelho kertoo andalusialaisesta paimenesta, pojasta, joka unensa perusteella lähtee etsimään aarrettaan pyramidien luota Egyptistä.

Taival on hankala ja aikaa vievä. Poika ryöstetään pariinkin otteeseen, mutta toivoaan hän ei menetä. Poika ymmärtää, miksi on kuunneltava sydäntään, vaikka järki panisikin hanttiin:

Sydämeni on petollinen. Se ei halua että jatkan matkaa, poika sanoo tapaamalleen alkemistille ja tämä vastaa:

Oikein hyvä. On luonnollisesti pelottavaa vaihtaa unelmaan kaikki se minkä on saavuttanut.

Paulo Coelhon mielestä jokaisen on mahdollista elää elämänsä tarua tai olla välittämättä siitä, kokea itsensä uhrina tai olla rohkea ”valon soturi” ja ottaa riskejä. Hänen mukaansa ihmiset miettivät elämänsä suunnan muuttamista,
mutta eivät ota ratkaisevaa askelta, koska pelkäävät tekevänsä virheen.

"Vaikka sydämen kuunteleminen vaikuttaa yksinkertaiselta, se ei sitä suinkaan ole. Me pelkäämme epäonnistumista ja sen takia olemme kuin halvaantuneita. Edessämme voi olla uusi rakkaus, työpaikka, matka tai muu mahdollisuus, mutta ajattelemme, miksi muuttaisimme tuon tuntemattoman takia elämäämme, kun kaikki on järjestyksessä, kun kaikki on periaatteessa hyvin."

Pelkäämme rakastaa

Paulo Coelhon mielestä suurin pelkomme liittyy rakkauteen.

"Pelkäämme rakastaa, sillä emme tiedä, josko me kuitenkin erehdymme ihmisestä. Ja koska pelkäämme, suojaamme itsemme – ja niin olemassaolo menettää merkityksensä kokonaan. Jos elämme, teemme väistämättä virheitä, mutta olemalla rohkeita vältämme suurimman virheemme: elämättä jättämisen."

Coelho korostaa, että epäonnistumiset opettavat eniten meistä itsestämme, toisista ihmisistä ja elämästä yleensä. Loppujen lopuksi virheetkin muuttuvat joksikin myönteiseksi asiaksi.

"Minäkin voisin sanoa, että lykkäsin turhaan monet vuodet kirjoittamista. Mutta totuus on, että aloitin juuri oikealla hetkellä, sillä en olisi pystynyt tekemään sitä aiemmin."

"Mikä on siis ollut minun suurin virheeni? Ehkä se, että olen haavoittanut ihmisiä, vaikka en ole sitä halunnut. Mutta sehän on selvää, että haavoitamme toisiamme – siksi täytyykin pyytää anteeksi."

Lukeminen auttaa tuntemaan itseään

Paulo Coelho on ollut tyytyväinen elämäänsä, siihen taisteluun, jonka on käynyt läpi. Hän sanoo elävänsä unelmaansa todeksi – kirjoittamalla.

Sen sijaan onnellisuus ei häntä kiinnosta.

"Onnellisuus on kuin sunnuntai-iltapäivä, kun ei ole mitään tekemistä."

Toki hänen elämäänsä kuuluu kamppailuja, uusien kirjojen työstämistä, vastuuta, julkisia esiintymisiä – niitä hän kuulemma pelkää, eikä niihin ole vieläkään tottunut. Tiensä kulkua hän ei kuitenkaan enää etukäteen suunnittele, vaan on avoin kaikelle, mikä vastaan tulee.

Kirjojensa hän ei myönnä sisältävän ohjeita, sillä hän ei usko neuvoihin vaan elämänkokemukseen.

Kirjat eivät hänen mielestään myöskään voi muuttaa kenenkään elämää, saati maailmaa.

"Kirja voi kuitenkin aiheuttaa jonkin reaktion. Muistan kuinka lukiessani joidenkin kirjailijoiden teoksia olen kokenut tunteen, etten ole yksin. En voi sanoa, että nuo kirjailijat ovat muuttaneet  elämääni, mutta he ovat auttaneet minua tuntemaan itseäni paremmin."

Maailma muuttuu, mutta hyvään vain pahaan?

Brida-kirjassaan Coelho kirjoittaa, että Aatami ja Eeva joutuivat paratiisista pois, mutta jonakin päivänä palaavat sinne takaisin – kunhan oppivat tuntemaan taivaiden ja maailmojen ihmeet.

Maailma on Paulo Coelhon mielestä muuttumassa, mutta hän ei tiedä, onko se menossa hyvään vai pahaan suuntaan.

"Minä ainakin taistelen sen puolesta, että muutos olisi kohti parempaa. Ovet ovat avoinna astua sisään, mutta meistä kustakin on kiinni, menemmekö sisälle vai emme."

"Mielestäni ihmiset yhä enemmän tiedostavat sekä yksilöllisen että yhteisöllisen vastuunsa. Kyllä, kehitys on hidasta, mutta asiat, jotka edistyvät rauhallisesti, tulevat lujiksi – niin kuin bambu, joka kasvaa hyvin hitaasti, mutta sen jälkeen ei rikki menekään."

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 2/03.

Lue myös:
Paulo Coelho: 160 miljoonaa myytyä kirjaa, 22 miljoonaa Facebook-fania.

Mikä on Paulo Coelhon suosituin kirja?

Paulo Coelho ja Katri Helena ovat samalla sydämen asialla.

Miksi pilkata ja ilkkua ihmisiä, jotka uskovat enkeleihin?

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo,...