Nuorena Piia Vienaa kiusattiin ylipainon takia. Nyt hän kirjoittaa suosittua blogia, nauttii elämästä eikä suostu piilottelemaan.

”Välitunnilla syöksyin kauppaan. Kahmin Twix-, Mars- ja Lion-patukoita, kävelin takaisin kouluun ja ahdoin kaikki suuhuni vessakopissa. Sen jälkeen olo vähän helpotti.

Olin 16-vuotias, ja elämäni oli sekaisin. Opiskelin palveluopistossa ja minua kiusattiin. Olin ”läski, jonka reidet hinkkasivat yhteen”. Jos istuin pulpetilla, kukaan ei voinut sen jälkeen käyttää sitä, koska ”paksukainen oli siinä”. Kun piti tehdä ryhmätöitä, minua ei haluttu mihinkään ryhmään.

Opin sietämään tilannetta, mutta kiusaaminen sattui.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Silloin en olisi uskonut, että nyt olen onnellinen ihan tällaisena kuin olen. Vielä vähemmän olisin uskonut sitä, että kymmenet tuhannet ihmiset lukevat elämästäni kertovaa blogia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Minusta tuli tunnesyöppö”

Kasvoin Porin Pormestarinluodossa. Viihdyin siellä hyvin: leikimme parhaan ystäväni kanssa Kokemäenjoen rantamaisemissa kotia ja Hopeanuolta.

Äiti työskenteli ompelijana ja isä kaivinkoneen kuljettajana. He erosivat, kun olin puolivuotias. Jäin kahden sisarukseni kanssa äidille, mutta olimme isän luona joka toinen viikonloppu. Välimme olivat läheiset.

”Äiti otti yhteyttä rehtoriin, mutta sillä ei ollut vaikutusta.”

Koulussa olin hiljainen. Vetäydyin syrjään ja tarkkailin toisia, ja siksi minua kiusattiin jo ala-asteella. Äiti otti yhteyttä rehtoriin, mutta sillä ei ollut vaikutusta.

”Viisivuotissyntymäpäivänä kuvassa näkyy se veikeä Piia, joka olen aina ollut. Nyt olen sitä vain hieman isompana.”
”Viisivuotissyntymäpäivänä kuvassa näkyy se veikeä Piia, joka olen aina ollut. Nyt olen sitä vain hieman isompana.”

Yläasteella aloin pyöristyä. Nyhjötin paljon kotona ja harrastin vain kirjeenvaihtoa. Keikuin normaalipainon ylärajalla.

Silloin kiusaaminen oli lähinnä naljailua. Kun aloin opiskella kaupan ja hallinnon alaa palveluopistossa, tilanne paheni. En masentunut, mutta en myöskään uskaltanut olla oma itseni. Minusta tuli tunnesyöppö: söin turruttaakseni pahan olon ja ikävät tunteet.

Opiskeluvuosina lihoin nykyisiin mittoihini. Rasvaa kertyi etenkin lantiolle ja alavatsaan.

”Joka kerta kun ostin uusia vaatteita, piti siirtyä suurempaan kokoon.”

Se ei tuntunut mukavalta. Joka kerta kun ostin uusia vaatteita, piti siirtyä suurempaan kokoon. Kokeilin erilaisia dieettejä, mutta tulin kiukkuiseksi, jos en saanut herkkuja.

Perusluonteeni on iloinen: puhun paljon, hassuttelen ja yritän nähdä hyvää kaikessa. Kaverit kutsuivat minua ilopilleriksi.

Olin kuitenkin täynnä pelkoja. Pelkäsin esimerkiksi esiintymistä. Kun neuvottelutaidon kurssilla piti esiintyä videolla, menin paniikkiin ja otin tunnilta hatkat.

Viimeisenä kouluvuotena esitys oli lopulta pakko pitää. Sain ottaa tuekseni kaverin eikä minun tarvinnut katsoa videonauhaa jälkeenpäin. Esiintymiseni meni paremmin kuin hyvin, kertoi opettaja palautteessaan. Osasin esitellä myytävän tuotteen selkeästi ja ääneni kantoi.

Se tuntui todella kannustavalta.

Kolmas kerta

Sain ajatuksen bloggaamisesta viisi vuotta sitten laihdutusryhmässä. Kaverini houkutteli minut sinne, mutta laihduttaminen ei sujunut. Perustin blogin, jossa kerroin avoimesti vastoinkäymisistäni. Yllätyksekseni sain paljon kritiikkiä. Luovutin ja lopetin.

Sen jälkeen kirjoitin pari vuotta toista blogia. Siinäkin ruoka ja painonhallinta olivat aika tärkeitä. Jouduin häirikön hampaisiin: hän tekeytyi useiksi eri ihmisiksi ja kirjoitti eri nimimerkeillä ikäviä asioita. Onnistuin lopulta selvittämään hänen henkilöllisyytensä ja otin häneen yhteyttä. Nyt hän on ilmeisesti jättänyt minut rauhaan. Varma en voi olla.

”Haluan näyttää, että maailmassa ainakin yksi nainen näyttää kieltä sille, että pitäisi olla tietyn muotoinen.”

Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä ja jättää painonhallinnan blogistani kokonaan. Aihepiiri näyttää ärsyttävän monia, enkä jaksa todistella koko ajan, etten ole syönyt enempää kuin kerron tai että oikeasti välillä hölkkään.

Värikäs elämäni -blogini aloitin vuoden 2011 alussa. Blogin tarkoitus on kannustaa ihmisiä rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin he ovat. Haluan näyttää, että maailmassa ainakin yksi nainen näyttää kieltä muotihömpötyksille, meikkaamiselle ja sille, että pitäisi olla tietyn muotoinen. Ei kymmenen kiloa liikaa ole maailmanloppu.

”Rakastan värejä”

Blogissani on videoita, joissa höpötän kaikenlaista. Kerron, millainen päivä minulla on ollut, mitä uutta olen hankkinut tai mitä olemme tehneet mieheni kanssa. Voin puhua videokameran edessä vaikka tunnin.

Enää en pelkää esiintymistä. Tosin pelkoa vähentää se, ettei kuvatessa ole paikalla yleisöä.

”Hyppäsin kuvaa varten äitini syliin veljeni häissä. Veljeni meni naimisiin vuonna 1994, ja häissä oli hauskaa.”
”Hyppäsin kuvaa varten äitini syliin veljeni häissä. Veljeni meni naimisiin vuonna 1994, ja häissä oli hauskaa.”

Esittelen blogissani myös pluskoon muotia, koska minusta on kiva antaa pukeutumisvinkkejä pluskokoisille. Esittelen myös esimerkiksi rintaliivejä. Harva pluskokoinen uskaltaa.

Blogissani minut tunnetaan myös nimellä Värikäs Pipsa. Sen keksi yksi lukija. Nimi sopii minulle: olen monella tapaa värikäs.

”Jotkut ovat sitä mieltä, ettei näin lihavan pitäisi esitellä itseään.”

En suostu seinäruusuksi, vaikka jotkut ovat sitä mieltä, ettei näin lihavan pitäisi esitellä itseään. En anna heidän mielipiteidensä nujertaa itseäni. En pukeudu hoikentavaan mustaan, koska rakastan värejä. Lempivärini on punainen.

Suomalaisista kaupoista ei juuri löydä muodikkaita pluskoon vaatteita. Väritkin ovat lähinnä mustaa, harmaata ja valkoista.

Tilaan suurimman osan vaatteistani ulkomaisista verkkokaupoista, sellaisista kuin Yours Clothing, New Look, Evans ja Asos Curve.

Nettipersoona

Värikäs elämäni -blogi on kasvanut nopeasti. En ole nettijulkkis, mutta olen nettipersoona. Sen takia minusta on tullut varovaisempi. Ennen saatoin kertoa riitelystä äidin kanssa yksityiskohtaisesti, nyt totean vain, että äidin kanssa oli vähän riitaa.

Tarkastan blogiini tulevat kommentit ennen julkaisua. En halua antaa valtaa kiusaajille. Alussa yritin suodattaa ilkeyksiä mielestäni, mutta ne jäivät kummittelemaan. Olen herkkä.

Kun joku kirjoitti, että minulla on kamalat kulmakarvat, huomasin tarkkailevani niitä jatkuvasti. Pian jo nypin niitä peilin edessä. Se hätkähdytti, koska en ole sellainen.

Kestän läskiksi moittimisen, mutta välillä blogikiusaaminen menee asiattomuuksiin.

”Osa lukijoista valittaa kaikesta: sisustuksestamme, kissani väristä tai vaatteideni malleista.”

Kestän läskiksi moittimisen, mutta välillä blogikiusaaminen menee asiattomuuksiin. Hiljattain minusta tehtiin feikkiprofiili nettiin. Olen harkinnut asian viemistä poliisille.

Moni porilainen tuntee minut. Kerran meitä mieheni kanssa seurattiin kauppakeskuksessa, ja pian keskustelufoorumille ilmestyi ketju, jossa kerrottiin, missä olimme käyneet ja mitä tehneet.

Minusta olisi mukavampaa, jos ihmiset tulisivat reilusti moikkaamaan.

Onneksi valtaosa lukijoistani on ihania. Moni sanoo tulevansa lukiessa hyvälle tuulelle.

Olen iloinen, jos blogistani on apua muille. Sain juuri todella ihanan sähköpostin ja kiitokset yhdeltä lukijalta. Ihan porua väänsin, kun sitä luin.

Suukkoja, ei suklaata

Painoindeksillä mitattuna olen yhä sairaalloisen lihava, mutta enää en käy laihdutusryhmissä. Hyväksyn itseni tällaisena.

Elämästä tuli rennompaa, kun annoin itselleni luvan syödä. Ruokaa ei edes tee niin mieli. Ennen kielsin itseltäni paljon, joten ruoka pyörii mielessä koko ajan.

”Isä halusi kuvan minusta ja Tepi-koirastani, kun olin isällä käymässä keväällä 1998. Suhteeni isään on aina ollut hyvä.”
”Isä halusi kuvan minusta ja Tepi-koirastani, kun olin isällä käymässä keväällä 1998. Suhteeni isään on aina ollut hyvä.”

Olen kuitenkin yhä tunnesyöjä. Minun on varottava, etten ala ahmia, jos kohdalle osuu huono päivä. Onneksi niitä on harvoin.

Nyt ymmärrän, että opistovuosieni hillitön ahmiminen oli pahaa oloa. Huonona päivänä kaupassa muistutan itseäni siitä, etten halua suklaata vaan hyvän olon. Paha olo lähtee selvittämällä pahan olon syy, vaikka riita läheisen kanssa. Repsahdan aika harvoin.

Saan iloa muusta kuin ruuasta. Harrastan vanhanaikaista kirjeenvaihtoa ja iloitsen postilaatikkoon tulleesta kirjeestä. Tulen onnelliseksi pienistä asioista kuten maassa matelevasta etanasta tai Katy Perryn tai Asteen musiikista.

”Työterveyshoitajan mukaan saisin syödä enemmänkin, koska teen raskasta työtä.”

Nykyisin syön suklaata kerran tai pari kuukaudessa. Rakastan sipsejä ja juustonaksuja, mutta pussi kestää kuukaudenkin. Laihdutusryhmissä opin laskemaan kaloreita ja pystyn vieläkin silmämääräisesti laskemaan, paljonko syön: noin 1 500 kilokaloria päivässä. Työterveyshoitajan mukaan saisin syödä enemmänkin, koska teen raskasta rappusiivoojan työtä.

Olen työskennellyt siistijänä nyt kolme vuotta. Luulen, että työ ylläpitää peruskuntoani. Minulla on vahvat jalat, ja olen terve kuin pukki.

Ajattelen, että terveyden vaaliminen on tärkeää, mutta jatkuva itsensä läskittely ja pakkomielteinen laihduttaminen kauheaa. Nuoret tytöt sanovat itseään läskeiksi, vaikka painavat 50 kiloa ja ovat 160 senttimetriä pitkiä. Syytän tästä mainontaa, jossa ihannoidaan langanlaihoja supermalleja.

Rakkauden voima

Suurin syy siihen, että nykyisin voin niin hyvin, on avomieheni. Hän rakastaa minua sellaisena kuin olen ja uskoo tekemisiini. Hän on saanut minut tajuamaan, että riittää, että olen oma itseni.

Tapasimme netissä vuonna 2001, kun olin 18-vuotias ja juuri eronnut poikaystävästäni. Kirjoitin keskustelusivustolle, että kaikki miehet ovat kusipäitä. Nykyinen mieheni vastasi, että ei se ihan noin ole.

Suhteemme alkoi sähköpostitse ja ystävyytenä. Muutaman kuukauden kuluttua tapasimme sattumalta Porin keskustassa, ja sitten se oli menoa.

Seuraavana vuonna mieheni muutti Poriin. Puolen vuoden kuluttua menimme kihloihin ja pian valmistumiseni jälkeen muutimme yhteen.

Nyt asumme rivitalossa kissojemme Siirin ja Zillan kanssa ja haaveilemme omakotitalosta. Puhumme paljon ja katsomme elokuvia. Mieheni yllättää minut arjen keskellä vaikka hieromalla työstä rasittuneita jalkojani. Hän on kannustava ja avoin. Ja vastustamattoman suloinen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2013.

terkkari

Tosi hienoa ja onnea sinulle elämääsi! Olen työskennellyt pitkään terveydenhoitajana ja kohdannut paljon etenkin naisia, jotka ovat pitkään kammpailleet ylipainonsa kanssa. Painosta puhuminen aiheuttaa monille ahdistusta ja heillä on kokemuksia siitä, miten terveydenhuollossa on kohdeltu huonosti ylipainon vuoksi. Toki ylipaino voi aiheuttaa terveysongelmaa, mutta niin aiheuttaa myös jatkuva itsensä syyttely ja ahdistuskin. Sitä paitsi laihuus ja onnellisuus eivät ole synonyymejä. Itsensä hyväksyminen omana itsenään on tärkeää, jolloin myös ahdistukseen ahmimisen tarve vähenee.

Perjantain piristys

Todella mahtava kirjoitus! :) Jatka samaa rataa ja pidä tuo asenne että sinua ei nujerreta. Ja että tulet kuulluksi ja nähdyksi jatkossakin. Ilkeille sanoille ei kannata  antaa minkäänlaista arvoa. Kertoo enemmän heistä kuin heidän haukkumistaan kohteista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla