
Miltä tuntuisi, jos sadat tuntemattomat herjaisivat netissä ulkonäköäsi ja mielipiteitäsi? Saara Huttunen tietää.
Sen huomaa ensimmäisenä poikaystävä.
On kesäkuun 10. päivän ilta vuosi sitten. Saara Huttunen on filosofian opiskelija, asuu Jyväskylässä ja on tullut poikaystävän kanssa isänsä kotiin kissavahdiksi. Saara kaataa Amelien ja Ulriken kuppeihin pussiruokaa. Poikaystävä selaa internetissä Ylilauta-nimistä keskustelufoorumia. Hän huomaa siellä tutun nimen.
”Täällä puhutaan sinusta”, poikaystävä sanoo.
Hänen äänensä kuulostaa omituiselta. Saara tulee katsomaan.
Saarasta foorumilla tosiaan puhutaan, tai jostakusta, jolla on Saaran nimi ja kasvot. Ne Saara tunnistaa, mutta entä nuo muut sanat, joita teksteissä vilisee? Katse hyppelehtii riviltä toiselle. Huora. Läski. Uliseva kasa paskaa.
”Onko femakkohoro lihonut? Seuraavaksi varmaan syyttää miehiä syrjinnästä kun alkaa olemaan 200 kg lihaporsaan mitoissa. Enemmän kyllä oksettaa tuon naisen ajatusmaailma tai se suppea ideologia mitä edustaa”, yksi kirjoittaa.
Toinen: ”Kuka v-u tuo pullukka lumppu on?”
Kolmas: ”Jos luet tätä, vedä suosiolla ittes jojoon, niin maailma säästyy yhdeltä ’vahvalta ja itsenäiseltä’ naiselta.”
Nettikiusaajia harmittaa erityisesti se, että Saara kertoo olevansa feministi. ”Feminismi tuntuu olevan iso mörkö, jota he eivät halua ajatella tarkemmin, ettei heidän tarvitsisi kyseenalaistaa luutuneita asenteitaan.”
12 jakson tauko
Solvausten vyöry jatkuu päivästä toiseen, viikosta toiseen. Joku laittaa nettiin Saaran valokuvan, jonka päälle on roiskittu spermaa.
Saara on tottunut kiusantekoon. Hän kirjoittaa blogia omalla nimellään ja tunnustautuu siinä feministiksi. Juuri se vaikuttaa ärsyttävän nettikiusaajia. Nyt käynnissä oleva ryöpytys tuntuu kuitenkin liian pahalta. Kohtuuttomalta.
Kaikki alkoi siitä, kun joku poimi kuvapalvelu Instagramista Saaran tililtä hänen pikkusiskonsa kuvia ja alkoi levittää niitä internetissä. Saara otti yhteyttä kuvat julkaisseen sivuston ylläpitäjään ja vaati poistamaan ne. Siskoon kiusaamisen ei sentään tulisi kohdistua.
Ylläpitäjä vastasi, ettei Saara pyytänyt tarpeeksi kohteliaasti. Viestien sävy muuttui kärkeväksi, ja nyt ylläpitäjä oli julkaissut kahdenkeskisen keskustelun sivustolla. Se oli herättänyt muiden keskustelijoiden raivon – Saaraa kohtaan.
Yö toisensa jälkeen Saara heräilee parin tunnin välein vapinaan ja kuvotukseen. Hän kietoo täkin ympärilleen ja avaa television. Poikaystävän nukkuessa ehtii katsoa kaksitoista jaksoa Puisto-osastoa. Yhteensä kuusi tuntia, joiden aikana ei tarvitse ajatella olevansa netin vihatuin nainen.
”Meillä saa huoritella”
Saaran yksiö jyväskyläläisessä opiskelijakylässä näyttää juuri siltä, mitä se on: opiskelijakämpältä. Pinnatuolit ovat äidiltä, vuodesohva mummon vanha. Ikkunan luona hurisee pieni pakastin, joka kätkee pussillisen jääpaloja ja kaalicurryn jämät. Pakastimeen nojaa avaamaton muuttolaatikko. Saara on juuri muuttanut erilleen poikaystävästään.
Huoneen tärkein kaluste on kirpputorilta ostettu koululaisen pöytä. Sen ääressä, ainoan ikkunan antamassa valossa Saara istuu, kun on tietokoneella.
”Siis aina”, Saara sanoo, eikä liioittele paljon.
Saara alkoi saada blogilleen lukijoita, kun hän ryhtyi kirjoittamaan sitä omalla nimellään: ”Totta kai toivon kirjoituksilleni näkyvyyttä.”
Heti aamusta tai iltapäivällä luennoilta palattuaan Saara asettautuu vähän liian matalalle työtuolille, nostaa polvet syliinsä ja avaa isän lahjoittaman läppärin. Sitten hän alkaa keskustella, kommentoida, väitellä, jakaa kuvia, twiitata. Blogiakin hän siinä kirjoittaa, vaikka paljon harvemmin kuin ennen. Saara tunnustaa vastahakoisesti, että vuosi sitten alkanut herjauskampanja vaikuttaa yhä.
”Jokainen blogikirjoitukseni synnyttää vähintään parin päivän solvausvyöryn eri sivustoilla. Sellaista ei aina jaksa”, Saara sanoo.
Hänen äänensä on kirkas ja selkeä, vaikka aluksi hyvin pieni. Pieni hän on itsekin. Hiukset on värjätty violeteiksi ja silmälasien kehykset ovat suuret ja vahvat, mutta silti ensivaikutelma on hento. Herkkä. Saara ei näytä lainkaan siltä leimuavasilmäiseltä lohikäärmefeministiltä, jollaiseksi nettikommentoijat hänet tuntuvat kuvittelevan.
Saara perusti bloginsa samoihin aikoihin, kun tuli Jyväskylään opiskelemaan. Hän halusi kirjoittaa asioista, jotka olivat hänelle tärkeitä.
"Kävi kivuliaan selväksi, ettei minua otettu vakavasti, jos paljastin olevani nainen."
Ensimmäinen teksti ilmestyi 8. joulukuuta 2012. Siinä Saara kysyi, miksi miesaktivistit eivät tee mitään miesten tasa-arvo-ongelmille. Kommentteja tuli 86. Kun Saara puolusti blogissaan sukupuolineutraalia avioliittolakia, se keräsi parisataa kommenttia, ja humanitaarista maahanmuuttoa puolustava kirjoitus melkein viisisataa.
Suuria tunteita ovat nostaneet tekstit, joissa Saara kirjoittaa naisten asemasta internetissä. Siitä hän tietää paljon. Hän on pyörinyt netissä lapsesta lähtien.
”Olin varmaan 10-vuotias, kun aloitin jollain foorumilla keskustelun aiheesta ’onko ihmisille olemassa vain yksi oikea’. Ihmettelin, kun muut vastasivat, ettei kysymyksessä ole mitään järkeä”, Saara sanoo ja nauraa pulppuavaa naurua.
Vähän vanhempana Saara alkoi viihtyä kuvalaudoilla. Ne ovat nettisivustoja, joilla jaetaan pääasiassa kuvallisia viestejä. Saaraa se miellytti, samoin kuin se, että kaikki keskustelu käytiin nimettömänä. Viestit olivat suorasukaisia ja keskustelu luokatonta, mutta Saara oli tottunut nettipuheeseen. Vähitellen naiskeskustelijoiden kohtelu alkoi kuitenkin ärsyttää.
”Kävi kivuliaan selväksi, ettei minua otettu vakavasti, jos paljastin olevani nainen. Yhdelläkin foorumilla ylläpidon edustaja ilmoitti, että ’naiset ovat huoria’ on heidän keskusteluissaan sallittu yleistys”, Saara kertoo.
Hänen äänensä voimistuu koko ajan.
Elämä koneella
”Kiusaaja lopettaa, kun et reagoi. Annat vain olla.”
Saara on kuullut neuvon joltain aikuiselta. Eletään vuotta 2007. Saara istuu savonlinnalaisen yläasteen käytävällä ja koettaa soveltaa neuvoa käytäntöön. Hän on keskittyvinään kännykkäänsä, Nokian halkoon, ja teeskentelee, ettei kuule koulukaverin räkytystä.
Ei toimi. Kun välitunti loppuu ja Saara kävelee pois, kaveri jää huutamaan hänen peräänsä: ”Ooksä joku kuuro?”
Saara on muuttanut Savonlinnaan alle kouluikäisenä yhdessä äidin, isosiskon ja äidin miehen kanssa. Perhe on sittemmin kasvanut pikkusiskolla ja -veljellä. Toinen koti on edelleen Jyväskylässä isän ja hänen vaimonsa luona.
Kiusaaminen alkaa ala-asteella. Kun Saara kulkee rinnakkaisluokkalaisten tyttöjen ohi, nämä vaimentavat ääntään, kuiskivat toistensa korvaan ja hihittävät. Välituntileikkeihin Saara ei mahdu. Koulu puuttuu asiaan pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla oma ja rinnakkaisluokan opettaja kokoavat kiusaajat ja Saaran samaan huoneeseen ja panevat heidät pyytämään toisiltaan anteeksi.
"Minulle on opetettu, ettei kiusaaminen ole koskaan kiusatun vika, mutta olen minä varmaan aina ollut vähän outo."
Kiusaaminen jatkuu yläasteella. Se on niin älyvapaata, etteivät Saaran harvat kaverit ota uskoakseen, että sitä tapahtuu. Sellaista, että kun Saara sulkeutuu koulun vessaan tyrehdyttämään nenäverenvuotoa, kiusaajat tulevat ovelle rynkyttämään: ”Ulos sieltä, on pakko päästä pissalle!”
Sitten yksi kiusaajista potkaisee Saaraa, koska tämän naama ärsyttää. Sillä kertaa Saara kertoo äidille. Alkaa tapahtua. Äiti kutsuu paikalle Saaran isän Jyväskylästä, ja yhdessä vanhemmat kertovat opettajalle, rehtorille, kiusaajalle ja kiusaajan äidille, että pahoinpitelystä tulee poliisiasia, jos kiusaaminen jatkuu. Se loppuu.
”Minulle on opetettu, ettei kiusaaminen ole koskaan kiusatun vika, mutta olen minä varmaan aina ollut vähän outo. En osaa olla hiljaa, jos minun pitää puolustaa mielipidettäni. Äiti on samanlainen. Hän oli nuorena nahkaliivinen punkkari ja sai turpaan sen takia”, Saara kertoo.
Vuosia jatkunut haukkuminen, eristäminen ja selän takana naureskelu ovat jättäneet jälkensä. Saaran on vaikea luottaa siihen, että ihmiset haluavat tutustua häneen muutenkin kuin pilkatakseen. Lukiossa Saara jää välitunneiksi istumaan yksin luokkaan ja selailee kännykkäänsä. Vapaa-ajalla hän käy yksin kaikissa paikoissa, jonne samanikäiset menevät parvina: elokuvissa, kahviloissa, shoppailemassa.
Tärkeintä on tietokone. Saaran kotona niitä on yksi, iso littananäyttöinen olohuoneen pöydällä. Saara ja pikkuveli käyvät äänekkäitä riitoja siitä, kumman vuoro sitä on käyttää ja miten pitkään kerrallaan.
Aika usein Saara voittaa. Hänellä on paljon pelissä. Siinä laatikossa on hänen tärkein sosiaalinen elämänsä.
Saaralla on blogissaan mainoksia, joista hän saa hiukan tuloja. Se hykerryttää: ”Aina, kun joku jakaa kirjoituksiani haukkuakseen minua, tililleni kilahtaa mainosrahaa.”
Tunteeton selviää
Netissä sanotaan suoraan ja rumasti. Saara hyväksyy sen. Hän oppii vastaamaan herjaajille tavalla, joka ärsyttää heitä eniten: äärimmäisen asiallisesti.
”Jos haluan, pystyn menemään jäätävän rauhalliseen, tunteettomaan tilaan. Se on koulukiusaamisen opettama selviytymiskeino. Kun otin ylimielisen asenteen, nousin kiusaajien yläpuolelle ja selvisin. Vaihtoehto oli, että uskoi, mitä he sanoivat, ja mureni”, Saara sanoo.
Saara huomaa, että netissä on helpompaa olla eri mieltä kuin kasvotusten. Siellä ei tarvitse pelätä, että joku sanoo kaveruuden irti, jos hänen kanssaan alkaa riidellä. Eihän tämä alkuaankaan ollut kaveri vaan nettituttavuus.
Sitä Saara ei oivalla, miten varovainen keskustelijan pitää olla henkilöllisyytensä kanssa. Muut oppivat nopeasti tunnistamaan Saaran tyylin ja aiheet, joista hän mielellään kirjoittaa. Jossain vaiheessa joku vuotaa julkisuuteen Saaran nimen, joku tosielämän tuttu.
Saaralla ei ole enää mitään salattavaa. Hän ryhtyy kirjoittamaan avoimesti omana itsenään. Siitä lähtien haukutkin tulevat nimellä, mutta toisaalta kirjoitukset alkavat saada huomiota. Se tuntuu hyvältä.
Sitä Saara ei ymmärrä, miksi juuri feminismi saa nettiraivon riehahtamaan. Moni näyttää käsittävän sen väärin miesvihaksi.
”Tuntuu myös, että jotkut ovat aidosti ahdistuneita naisten ihmisoikeuksista ja siitä, etteivät he enää voisikaan tehdä typeriä yleistyksiä sukupuolista. Netti on heille viimeinen paikka, jonne feminismi ei muka ole päässyt. Siellä he yrittävät taistella oikeudestaan huoritella naisia.”
”Toi pitäis raiskata”
Joskus Saara miettii, mahtoivatko hänen kouluaikaiset kiusaajansa edes tajuta kiusaavansa.
”Luulen, että he vain pitivät hauskaa. Ainakaan he eivät osanneet ajatella, että he vaikuttaisivat elämääni vielä vuosia koulun jälkeen”, Saara arvelee.
Hän uskoo, että nettikiusaaminenkin on hauskanpitoa.
"Jos haluan käydä julkista keskustelua, ei ratkaisu voi olla se, että katoan maan alle häiriköiden pelossa.”
Voisi kuvitella, että nettikiusaamista on helppo käsitellä, sillä se on näkyvää. Loukkaavaan ilmeilyyn ja eristämiseen koulun pihalla on vaikea tarttua, mutta kun kunnianloukkaus on kirjattu keskusteluketjuun kaikkien luettavaksi, se todella on julkinen. Siihen ehkä pystyy vaikuttamaan.
”Ei välttämättä. Näytin yhden solvausketjun poliisille. Sieltä sanottiin, että onhan tässä selkeästi rikos tapahtunut, mutta ei heillä ole resursseja tehdä mitään.”
Poliisi neuvoi Saaraa salaamaan Instagram-profiilinsa, ettei hänen kuviaan pääsisi jatkossa jakamaan luvatta. Hän teki niin.
”Mutta jos haluan käydä julkista keskustelua, ei ratkaisu voi olla se, että katoan maan alle häiriköiden pelossa.”
Pelottavaa nettikiusaamisessa on se, että kiusaajat jäävät kasvottomiksi. Se tekee epäluuloiseksi. Olisi helppoa ajatella, että kiusaajat ovat tuhmista sanoista kiihottuvia teinejä, mutta on siellä vanhempaakin väkeä.
”Vastaan on tullut internet-keskusteluja, joissa joku kertoo nähneensä minut yliopistolla. Joku on sanonut asuvansa samassa talossa kuin minä.”
Entä jos naapuri on juuri se tyyppi, joka kirjoitti, että Saara pitäisi raiskata?
Saara ei usko, että kirjoittelijat oikeasti käyttäisivät väkivaltaa, mutta moneen ilkeyteen he pystyvät. Kun Saara erosi poikaystävästään, joku lähetti hänelle heti tietoa tämän uusista suhdeviritelmistä. Yhdessä ketjussa keskustelijat kehittivät keinoja, joilla he voisivat estää Saaraa saamasta töitä.
”He pohtivat, miten saisivat minusta Googleen ikäviä hakutuloksia. Kun nimeni googlaa, sieltä nouseekin ihan uskomatonta sontaa.”
Älä usko, mitä luet
Vaikka Saaran äidillä on kokemusta kiusaamisesta, hän ei ole osannut neuvoa, miten nettiherjaajien kanssa pitäisi toimia. Ei Saara ole siitä kauheasti puhunutkaan. Kiusatuksi joutuminen hävettää, vaikka järki sanoo, että tekijöiden pitäisi hävetä.
Hyviä neuvojakin on vähän. Saara keksii kolme.
Ensimmäinen: yritä olla lukematta sinusta käytäviä keskusteluja.
Kun se ei onnistu, toinen neuvo: älä usko, mitä keskustelijat sinusta sanovat.
”Olen yrittänyt olla lukematta ja uskomatta, mutta kyllä kommentit painostani syövät itsetuntoa. Etenkin, kun tiedän lihoneeni. Joskus huonoina päivinä mielessä kolkuttaa, että ne ovat oikeassa. Minä olen hillittömän ruma läski, jota kukaan ei halua.”
Kolmas neuvo: Tee jotain muuta, jotta saisit ahdistavat ajatukset pois mielestä. Katso leffaa, kuuntele musiikkia ja selaa netistä jotain kivaa, kaikkea yhtä aikaa. Niin Saara tekee, kun tuntuu pahimmalta.
Nettikiusaajat itse ovat antaneet neljännen neuvon: ”Jos kukaan ei tietäisi sinua, ei kukaan kirjoittelisikaan sinusta. Älä pidä itsestäsi mitään ääntä, ja pikkuhiljaa kaikki unohtavat sinut.”
Sitä Saara ei aio noudattaa. Päinvastoin, hän miettii politiikkaan lähtemistä. Edellytykset ovat kohdallaan: vahvat mielipiteet, uskallus puhua niistä ja kokemus siitä, mitä puhumisesta voi seurata.
”Minulla on oikeus sananvapauteen. Minua ei vaienneta pelottelulla. Ennemmin menköön mielenterveys”, Saara sanoo.
Nyt hän melkein huutaa.
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2015.
Ylilaudan kommentti juttuun:
Me Ylilauta-keskustelufoorumin ylläpidossa olisimme mielellämme antaneet Saara Huttusta käsittelevään juttuun omat kommenttimme. Julkaisimme Saara Huttusen ja ylläpidon keskustelun, jotta jokainen voi vetää tapauksesta johtopäätöksensä. Koska olemme kaikki ihmisiä – niin ylläpitäjät, käyttäjät kuin muutkin sivuston kanssa tekemisiin joutuneet – emme mekään siedä aggressiivissävytteisiä viestejä, vaan jätämme ne suosiolla huomiotta. Mitään lakivelvoitettahan meillä ei ole poistaa kuvia luonnollisista henkilöistä ilman käräjäoikeuden lainvoimaista päätöstä, vaan teemme näin ihan hyvää hyvyyttämme silloin, kun asianomainen tätä meiltä pyytää – ilman aggressiivisuutta. – Ylilaudan ylläpito
Saara Huttunen
23-vuotias filosofian opiskelija asuu jyväskyläläisessä opiskelijakylässä ja suunnittelee tulevaisuutta opettajana. Hän viettää paljon aikaa netissä ja on löytänyt sieltä samanhenkistä seuraa, etenkin feministiryhmistä. Kesällä hän istuskelee Jyväskylän rannoilla tai Kirkkopuistossa ja lukee tenttikirjoja.