Miltä tuntuisi, jos sadat tuntemattomat herjaisivat netissä ulkonäköäsi ja mielipiteitäsi? Saara Huttunen tietää.

Sen huomaa ensimmäisenä poikaystävä.

On kesäkuun 10. päivän ilta vuosi sitten. Saara Huttunen on filosofian opiskelija, asuu Jyväskylässä ja on tullut poikaystävän kanssa isänsä kotiin kissavahdiksi. Saara kaataa Amelien ja Ulriken kuppeihin pussiruokaa. Poikaystävä selaa­ internetissä Ylilauta-nimistä keskustelufoorumia. Hän huomaa siellä tutun­ nimen.

”Täällä puhutaan sinusta”, poikaystävä sanoo.

Hänen äänensä kuulostaa omituiselta. Saara tulee katsomaan.

Saarasta foorumilla tosiaan puhutaan, tai jostakusta, jolla on Saaran nimi ja kasvot. Ne Saara tunnistaa, mutta entä nuo muut sanat, joita teksteissä vilisee? Katse hyppelehtii riviltä toiselle. Huora. Läski. Uliseva kasa paskaa.

”Onko femakkohoro lihonut? Seuraavaksi varmaan syyttää miehiä syrjinnästä kun alkaa olemaan 200 kg lihaporsaan mitoissa. Enemmän kyllä oksettaa tuon naisen ajatusmaailma tai se suppea ideologia­ mitä edustaa”, yksi kirjoittaa.

Toinen: ”Kuka v-u tuo pullukka lumppu on?”

Kolmas: ”Jos luet tätä, vedä suosiolla ittes jojoon, niin maailma säästyy yhdeltä ’vahvalta ja itsenäiseltä’ naiselta.”

Nettikiusaajia harmittaa erityisesti se, että Saara kertoo olevansa feministi. ”Feminismi tuntuu olevan iso mörkö, jota he eivät halua ajatella tarkemmin, ettei heidän tarvitsisi kyseenalaistaa luutuneita asenteitaan.”

12 jakson tauko

Solvausten vyöry jatkuu päivästä toiseen, viikosta toiseen. Joku laittaa nettiin Saaran valokuvan, jonka päälle on roiskittu spermaa.

Saara on tottunut kiusantekoon. Hän kirjoittaa blogia omalla nimellään ja tunnustautuu siinä feministiksi. Juuri se vaikuttaa ärsyttävän nettikiusaajia. Nyt käynnissä oleva ryöpytys tuntuu kuitenkin liian pahalta. Kohtuuttomalta.

Kaikki alkoi siitä, kun joku poimi kuvapalvelu­ Instagramista Saaran tililtä hänen pikkusiskonsa kuvia ja alkoi levittää niitä internetissä. Saara otti yhteyttä kuvat julkaisseen sivuston ylläpitäjään ja vaati poistamaan ne. Siskoon kiusaamisen ei sentään tulisi kohdistua.

Ylläpitäjä vastasi, ettei Saara pyytänyt tarpeeksi kohteliaasti. Viestien sävy muuttui kärkeväksi, ja nyt ylläpitäjä oli julkaissut kahdenkeskisen keskustelun sivustolla. Se oli herättänyt muiden keskustelijoiden raivon – Saaraa kohtaan.

Yö toisensa jälkeen Saara heräilee parin­ tunnin välein vapinaan ja kuvotukseen. Hän kietoo täkin ympärilleen ja avaa television. Poikaystävän nukkuessa ehtii katsoa kaksitoista jaksoa Puisto-osastoa. Yhteensä kuusi tuntia, joiden aikana ei tarvitse ajatella olevansa netin vihatuin nainen.

”Meillä saa huoritella”

Saaran yksiö jyväskyläläisessä opiskelijakylässä näyttää juuri siltä, mitä se on: opiskelijakämpältä. Pinnatuolit ovat äidiltä,­ vuodesohva mummon vanha. Ikkunan­ luona hurisee pieni pakastin, joka kätkee pussillisen jääpaloja ja kaalicurryn jämät. Pakastimeen nojaa avaamaton muuttolaatikko. Saara on juuri muuttanut erilleen poikaystävästään.

Huoneen tärkein kaluste on kirppu­torilta ostettu koululaisen pöytä. Sen ääressä,­ ainoan ikkunan antamassa valossa Saara istuu, kun on tietokoneella.

”Siis aina”, Saara sanoo, eikä liioittele paljon.

Saara alkoi saada blogilleen lukijoita, kun hän ryhtyi kirjoittamaan sitä omalla nimellään: ”Totta kai toivon kirjoituksilleni näkyvyyttä.”

 

Heti aamusta tai iltapäivällä luennoilta palattuaan Saara asettautuu vähän liian­ matalalle työtuolille, nostaa polvet syliinsä ja avaa isän lahjoittaman läppärin. Sitten hän alkaa keskustella, kommentoida, väitellä, jakaa kuvia, twiitata.  Blogiakin hän siinä kirjoittaa, vaikka paljon harvemmin kuin ennen. Saara tunnustaa vastahakoisesti, että vuosi sitten alkanut herjauskampanja vaikuttaa yhä.

”Jokainen blogikirjoitukseni synnyttää vähintään parin päivän solvausvyöryn eri sivustoilla. Sellaista ei aina jaksa”, Saara sanoo.

Hänen äänensä on kirkas ja selkeä, vaikka aluksi hyvin pieni. Pieni hän on itsekin. Hiukset on värjätty violeteiksi ja silmälasien kehykset ovat suuret ja vahvat, mutta silti ensivaikutelma on hento. Herkkä. Saara ei näytä lainkaan siltä leimuavasilmäiseltä lohikäärmefeministiltä, jollaiseksi nettikommentoijat hänet tuntuvat kuvittelevan.

Saara perusti bloginsa samoihin aikoihin, kun tuli Jyväskylään opiskelemaan. Hän halusi kirjoittaa asioista, jotka olivat hänelle tärkeitä.

"Kävi kivuliaan selväksi, ettei minua otettu vakavasti, jos paljastin olevani nainen."

Ensimmäinen teksti ilmestyi 8. joulukuuta 2012. Siinä Saara kysyi, miksi miesaktivistit eivät tee mitään miesten tasa-arvo-ongelmille. Kommentteja tuli 86. Kun Saara puolusti blogissaan sukupuolineutraalia avioliittolakia, se keräsi parisataa kommenttia, ja humanitaarista maahanmuuttoa puolustava kirjoitus melkein viisisataa.

Suuria tunteita ovat nostaneet tekstit, joissa Saara kirjoittaa naisten asemasta internetissä. Siitä hän tietää paljon. Hän on pyörinyt netissä lapsesta lähtien.

”Olin varmaan 10-vuotias, kun aloitin jollain foorumilla keskustelun aiheesta ’onko ihmisille olemassa vain yksi oikea’. Ihmettelin, kun muut vastasivat, ettei kysymyksessä ole mitään järkeä”, Saara sanoo ja nauraa pulppuavaa naurua.

Vähän vanhempana Saara alkoi viihtyä kuvalaudoilla. Ne ovat nettisivustoja, joilla jaetaan pääasiassa kuvallisia viestejä. Saaraa se miellytti, samoin kuin se, että kaikki keskustelu käytiin nimettömänä. Viestit olivat suorasukaisia ja keskustelu luokatonta, mutta Saara oli tottunut nettipuheeseen. Vähitellen naiskeskustelijoiden kohtelu alkoi kuitenkin ärsyttää.

”Kävi kivuliaan selväksi, ettei minua otettu vakavasti, jos paljastin olevani nainen. Yhdelläkin foorumilla ylläpidon edustaja ilmoitti, että ’naiset ovat huoria’ on heidän keskusteluissaan sallittu yleistys”, Saara kertoo.

Hänen äänensä voimistuu koko ajan.

Elämä koneella

”Kiusaaja lopettaa, kun et reagoi. Annat vain olla.”

Saara on kuullut neuvon joltain aikuiselta. Eletään vuotta 2007. Saara istuu savonlinnalaisen yläasteen käytävällä ja koettaa soveltaa neuvoa käytäntöön. Hän on keskittyvinään kännykkäänsä, Nokian halkoon, ja teeskentelee, ettei kuule koulukaverin räkytystä.

Ei toimi. Kun välitunti loppuu ja Saara kävelee pois, kaveri jää huutamaan hänen peräänsä: ”Ooksä joku kuuro?”

Saara on muuttanut Savonlinnaan alle­ kouluikäisenä yhdessä äidin, isosiskon ja äidin miehen kanssa. Perhe on sittemmin kasvanut pikkusiskolla ja -veljellä. Toinen koti on edelleen Jyväskylässä isän ja hänen vaimonsa luona.

Kiusaaminen alkaa ala-asteella. Kun Saara kulkee rinnakkaisluokkalaisten tyttöjen ohi, nämä vaimentavat ääntään, kuiskivat toistensa korvaan ja hihittävät. Välituntileikkeihin Saara ei mahdu. Koulu puuttuu asiaan pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla oma ja rinnakkaisluokan opettaja kokoavat kiusaajat ja Saaran samaan huoneeseen ja panevat heidät pyytämään toisiltaan anteeksi.­

"Minulle on opetettu, ettei kiusaaminen ole koskaan kiusatun vika, mutta olen minä varmaan aina ollut vähän outo.­"

Kiusaaminen jatkuu yläasteella. Se on niin älyvapaata, etteivät Saaran harvat kaverit ota uskoakseen, että sitä tapahtuu. Sellaista, että kun Saara sulkeutuu koulun vessaan tyrehdyttämään nenäverenvuotoa, kiusaajat tulevat ovelle rynkyttämään: ”Ulos sieltä, on pakko päästä pissalle!”

Sitten yksi kiusaajista potkaisee Saaraa, koska tämän naama ärsyttää. Sillä kertaa Saara kertoo äidille. Alkaa tapahtua. Äiti kutsuu paikalle Saaran isän Jyväskylästä,­ ja yhdessä vanhemmat kertovat opettajalle, rehtorille, kiusaajalle ja kiusaajan äidille, että pahoinpitelystä tulee poliisiasia, jos kiusaaminen jatkuu. Se loppuu.

”Minulle on opetettu, ettei kiusaaminen ole koskaan kiusatun vika, mutta olen minä varmaan aina ollut vähän outo.­ En osaa olla hiljaa, jos minun pitää puolustaa mielipidettäni. Äiti on samanlainen. Hän oli nuorena nahkaliivinen punkkari ja sai turpaan sen takia”, Saara kertoo.

Vuosia jatkunut haukkuminen, eristäminen ja selän takana naureskelu ovat jättäneet jälkensä. Saaran on vaikea luottaa siihen, että ihmiset haluavat tutustua­ häneen muutenkin kuin pilkatakseen. Lukiossa Saara jää välitunneiksi istumaan yksin luokkaan ja selailee kännykkäänsä. Vapaa-ajalla hän käy yksin­ kaikissa paikoissa, jonne samanikäiset menevät parvina: elokuvissa, kahviloissa, shoppailemassa.

Tärkeintä on tietokone. Saaran kotona niitä on yksi, iso littananäyttöinen olohuoneen pöydällä. Saara ja pikkuveli käyvät äänekkäitä riitoja siitä, kumman vuoro sitä on käyttää ja miten pitkään kerrallaan.

Aika usein Saara voittaa. Hänellä on paljon pelissä. Siinä laatikossa on hänen tärkein sosiaalinen elämänsä.

Saaralla on blogissaan mainoksia, joista hän saa hiukan tuloja. Se hykerryttää: ”Aina, kun joku jakaa kirjoituksiani haukkuakseen minua, tililleni kilahtaa mainosrahaa.”

Tunteeton selviää

Netissä sanotaan suoraan ja rumasti. Saara hyväksyy sen. Hän oppii vastaamaan herjaajille tavalla, joka ärsyttää heitä eniten: äärimmäisen asiallisesti.

”Jos haluan, pystyn menemään jäätävän rauhalliseen, tunteettomaan tilaan. Se on koulukiusaamisen opettama selviytymiskeino. Kun otin ylimielisen asenteen, nousin kiusaajien yläpuolelle ja selvisin. Vaihtoehto oli, että uskoi, mitä­ he sanoivat, ja mureni”, Saara sanoo.­

Saara huomaa, että netissä on helpompaa olla eri mieltä kuin kasvotusten. Siellä ei tarvitse pelätä, että joku sanoo kaveruuden irti, jos hänen kanssaan alkaa­ riidellä. Eihän tämä alkuaankaan ollut kaveri vaan nettituttavuus.

Sitä Saara ei oivalla, miten varovainen keskustelijan pitää olla henkilöllisyytensä kanssa. Muut oppivat nopeasti tunnistamaan Saaran tyylin ja aiheet, joista hän mielellään kirjoittaa. Jossain vaiheessa joku vuotaa julkisuuteen Saaran nimen, joku tosielämän tuttu.

Saaralla ei ole enää mitään salattavaa. Hän ryhtyy kirjoittamaan avoimesti omana itsenään. Siitä lähtien haukutkin tulevat nimellä, mutta toisaalta kirjoitukset alkavat saada huomiota. Se tuntuu hyvältä.

Sitä Saara ei ymmärrä, miksi juuri feminismi­ saa nettiraivon riehahtamaan. Moni näyttää käsittävän sen väärin miesvihaksi.

”Tuntuu myös, että jotkut ovat aidosti ahdistuneita naisten ihmisoikeuksista ja siitä, etteivät he enää voisikaan tehdä typeriä yleistyksiä sukupuolista. Netti on heille viimeinen paikka, jonne feminismi ei muka ole päässyt. Siellä he yrittävät taistella oikeudestaan huoritella naisia.”

”Toi pitäis raiskata”

Joskus Saara miettii, mahtoivatko hänen kouluaikaiset kiusaajansa edes tajuta kiusaavansa.

”Luulen, että he vain pitivät hauskaa. Ainakaan he eivät osanneet ajatella, että­ he vaikuttaisivat elämääni vielä vuosia koulun jälkeen”, Saara arvelee.

Hän uskoo, että nettikiusaaminenkin on hauskanpitoa.

"Jos haluan käydä julkista keskustelua, ei ratkaisu voi olla se, että katoan­ maan alle häiriköiden pelossa.”

Voisi kuvitella, että nettikiusaamista on helppo käsitellä, sillä se on näkyvää. Loukkaavaan ilmeilyyn ja eristämiseen koulun pihalla on vaikea tarttua, mutta kun kunnianloukkaus on kirjattu keskusteluketjuun kaikkien luettavaksi, se todella on julkinen. Siihen ehkä pystyy vaikuttamaan.

”Ei välttämättä. Näytin yhden solvausketjun poliisille. Sieltä sanottiin, että­ onhan tässä selkeästi rikos tapahtunut, mutta ei heillä ole resursseja tehdä mitään.”

Poliisi neuvoi Saaraa salaamaan Instagram-profiilinsa, ettei hänen kuviaan pääsisi jatkossa jakamaan luvatta. Hän teki niin.

”Mutta jos haluan käydä julkista keskustelua, ei ratkaisu voi olla se, että katoan­ maan alle häiriköiden pelossa.”

Pelottavaa nettikiusaamisessa on se, että kiusaajat jäävät kasvottomiksi. Se tekee epäluuloiseksi. Olisi helppoa ajatella, että kiusaajat ovat tuhmista sanoista kiihottuvia teinejä, mutta on siellä vanhempaakin väkeä.

”Vastaan on tullut internet-keskusteluja, joissa joku kertoo nähneensä minut yliopistolla. Joku on sanonut asuvansa samassa talossa kuin minä.”

Entä jos naapuri on juuri se tyyppi, joka­ kirjoitti, että Saara pitäisi raiskata? 

Saara ei usko, että kirjoittelijat oikeasti käyttäisivät väkivaltaa, mutta moneen ilkeyteen he pystyvät. Kun Saara erosi poikaystävästään, joku lähetti hänelle heti tietoa tämän uusista suhdeviritelmistä. Yhdessä ketjussa keskustelijat kehittivät­ keinoja, joilla he voisivat estää­ Saaraa saamasta töitä.

”He pohtivat, miten saisivat minusta Googleen ikäviä hakutuloksia. Kun nimeni­ googlaa, sieltä nouseekin ihan uskomatonta sontaa.”

Älä usko, mitä luet

Vaikka Saaran äidillä on kokemusta kiusaamisesta, hän ei ole osannut neuvoa, miten nettiherjaajien kanssa pitäisi toimia. Ei Saara ole siitä kauheasti puhunutkaan. Kiusatuksi joutuminen hävettää, vaikka järki sanoo, että tekijöiden pitäisi hävetä.
Hyviä neuvojakin on vähän. Saara keksii kolme.

Ensimmäinen: yritä olla lukematta sinusta­ käytäviä keskusteluja.

Kun se ei onnistu, toinen neuvo: älä usko, mitä keskustelijat sinusta sanovat.

”Olen yrittänyt olla lukematta ja uskomatta,­ mutta kyllä kommentit painostani syövät itsetuntoa. Etenkin, kun tiedän lihoneeni. Joskus huonoina päivinä mielessä kolkuttaa, että ne ovat oikeassa.­ Minä olen hillittömän ruma läski, jota kukaan ei halua.”

Kolmas neuvo: Tee jotain muuta, jotta saisit ahdistavat ajatukset pois mielestä. Katso leffaa, kuuntele musiikkia ja selaa­ netistä jotain kivaa, kaikkea yhtä aikaa.­ Niin Saara tekee, kun tuntuu pahimmalta.­

Nettikiusaajat itse ovat antaneet neljännen neuvon: ”Jos kukaan ei tietäisi sinua, ei kukaan kirjoittelisikaan sinusta. Älä pidä itsestäsi mitään ääntä, ja pikkuhiljaa kaikki unohtavat sinut.”

Sitä Saara ei aio noudattaa. Päinvastoin, hän miettii politiikkaan lähtemistä. Edellytykset ovat kohdallaan: vahvat mielipiteet, uskallus puhua niistä ja kokemus siitä, mitä puhumisesta voi seurata.

”Minulla on oikeus sananvapauteen. Minua ei vaienneta pelottelulla. Ennemmin­ menköön mielenterveys”, Saara sanoo.

Nyt hän melkein huutaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2015.

 

Ylilaudan kommentti juttuun:

Me Ylilauta-keskustelufoorumin ylläpidossa­ olisimme mielellämme antaneet Saara Huttusta käsittelevään­ juttuun omat kommenttimme.  Julkaisimme Saara Huttusen ja ylläpidon­ keskustelun, jotta jokainen voi vetää tapauksesta johtopäätöksensä. Koska olemme kaikki ihmisiä – niin ylläpitäjät, käyttäjät kuin muutkin sivuston kanssa tekemisiin joutuneet – emme mekään siedä aggressiivissävytteisiä viestejä, vaan jätämme ne suosiolla huomiotta. Mitään lakivelvoitettahan meillä ei ole poistaa kuvia luonnollisista henkilöistä ilman käräjäoikeuden lainvoimaista päätöstä, vaan teemme näin ihan hyvää hyvyyttämme­ silloin, kun asianomainen tätä meiltä pyytää – ilman aggressiivisuutta. Ylilaudan ylläpito

 

Saara Huttunen

23-vuotias filosofian opiskelija asuu jyväskyläläisessä opiskelijakylässä ja suunnittelee tulevaisuutta opettajana. Hän viettää paljon aikaa netissä ja on löytänyt sieltä samanhenkistä seuraa, etenkin feministiryhmistä. Kesällä hän istuskelee Jyväskylän rannoilla tai Kirkkopuistossa ja lukee tenttikirjoja.

MH

Saara on netin vihatuin nainen: "Minua ei vaienneta pelottelulla"

Lukemalla itse jutun, Ylilaudan vastineen sekä jaetut linkit keskustelusta, saa seuraavanlaisen käsityksen tapahtumien kulusta: 1. Ylilaudalla on jaettu kuvia ja tietoja keskusteluun täysin liittymättömästä henkilöstä, koska tämä on yhden osallistujan läheinen 2. Ylläpito ei ymmärrä poistaa näitä oma-aloitteisesti 3. Ylläpito kieltäytyy poistamasta niitä pyydettäessä, koska pitää pyytäjää liian ärsyttävänä henkilönä 4. Ylläpito loukkaantuu ja lehtijutusta jossa todetaan em. asiat tapahtuneiksi...
Lue kommentti

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.