Kaj Kunnaksen molemmat tytöt asuvat ulkomailla, mutta kesällä he tulivat käymään kotona Karjaalla. Pieninä Sannin (kuvassa keskellä) ja Emmin suosikkileikki isän kanssa oli rosvohippa.
Kaj Kunnaksen molemmat tytöt asuvat ulkomailla, mutta kesällä he tulivat käymään kotona Karjaalla. Pieninä Sannin (kuvassa keskellä) ja Emmin suosikkileikki isän kanssa oli rosvohippa.

Urheiluselostaja Kaj Kunnas oli paljon poissa kotoa, kun lapset olivat pieniä. Nyt tyttäret asuvat ulkomailla, ja yhteisistä hetkistäotetaan kaikki irti.

Kaj

”Tyttöjemme lapsuudessa olin show-mies ja leikkisetä. Kun olin kotona, puuhasimme paljon kaikenlaista. Vaimoni Marianne vastasi tyttöjen arjesta, sillä minä olin paljon työmatkoilla urheiluselostajana.

Tunnen suurta kiitollisuutta vaimoani kohtaan ja ajattelen, että tytöistä on kasvanut hienoja ihmisiä. He ovat erilaisia, mutta heillä on tiivis suhde keskenään.

Olin mukana molemmissa synnytyksissä. Kun ajoin sairaalasta aamuyöllä kotiin esikoisemme Emmin synnyttyä, muistan ajatelleeni, että nyt sitä on sitten isä loppuikänsä. Se tärähti. Titteli seuraisi mukana, tapahtui mitä tahansa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tyttöjen lapsuusaikana olin arvokisoissa ja muilla keikoilla yhteensä viisi tai kuusi vuotta.

Emmin kaksi ensimmäistä vuotta olin kotona, mutta Sannin ensimmäiset vuodet olin todella paljon poissa. Hän syntyi vuonna 1991, ja silloin olivat jääkiekon MM-kisat ja jalkapallon EM-kisat sekä viimeisen kerran sekä kesä- että talviolympialaiset samana vuonna.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tyttöjen lapsuusaikana olin arvokisoissa ja muilla keikoilla yhteensä viisi tai kuusi vuotta. Sen kun lyö pöytään, niin sanattomaksi vetää. Minulla kesti kymmenen vuotta tajuta, miten paljon olin poissa. Ymmärsin sen oikeastaan vasta, kun tytöt alkoivat jo muuttaa pois kotoa. Se tuntui raskaalta oivaltaa.

Vuonna 2016 sain aivoinfarktin. Sen jälkeen olen hahmottanut aikaa eri tavalla kuin ennen. Se on voimakas tunne, jota en pysty sanoilla oikein selittämään. Aiemminkin ajattelin, että ihmisen pitää tarttua hetkeen, mutta sairastuminen vahvisti ajatusta.

Teini-ikä oli esikoisen kanssa vaikea, koska olin itsekin epäkypsä käsittelemään uusia tilanteita. Erityisesti minua ärsytti Emmin puhumattomuus. Välillä raivosin hänelle, että miksi et kerro, minne menet ja mitä teet. Sain vastaukseksi, että eihän se sinulle kuulu. No, tavallaan kuuluu ja tavallaan ei. Jälkeenpäin olen saanut tietää jostain juhlista siellä ja täällä.

Paiskoimme ovia, ja sanaharkkamme olivat välillä kovia. Ne opettivat minua ja Emmiä.

Paiskoimme ovia, ja sanaharkkamme olivat välillä kovia. Ne opettivat minua ja Emmiä, vaikka oppi tulikin jälkijättöisesti.

Teininä lapset ottavat askeleita eroon vanhemmistaan. Se on teiniyden tarkoitus. Yhteenotoissa oli sitä isän pelkoa, että mitä jos jotain ikävää tapahtuu.

Sanni oli pienenä hyvin eläinrakas. Meille ei kuitenkaan voitu ottaa kissaa tai koiraa, koska arjen pyörittäminen olisi ollut entistä hankalampaa. Yllätin Sannin kerran 12-vuotiaana nyyhkimästä sängystä, että enkö voi saada edes hamsteria. Se on hetki, jonka muistan hyvin. Eläinrakas lapsi ei saanut lemmikkiä, koska isä reissaa niin paljon. Se tuntui pahalta. Itselläni oli lapsena eläimiä lemmikkivariksesta dobermanniin.

Mielestäni Sanni kasvoi suoraan aikuiseksi, ilman murrosikää. Teininä hän sairastui diabetekseen. Sekin on häntä kasvattanut.

Välillä tunnen kaipuuta, sillä välimatkan vuoksi tapaamme vain kerran tai kaksi vuodessa.

Olen iloinen, että Emmi ja Sanni ovat löytäneet paikkansa maailmassa ja pärjäävät. Emmi on asunut jo kahdeksan vuotta Kanadassa ja työskentelee pankkialalla sijoitusneuvojana. Hänellä on siellä ihana poikaystävän perhe, joka luo turvaa ja hyvää oloa. Sanni taas opiskeli Saksassa EU:ta ja direktiivejä ja toimii nykyään Brysselissä lobbarina. Hän on ajatteleva ja rauhallinen, vaikka hänen elämänsä on hektistä.

Välillä tunnen kaipuuta, sillä välimatkan vuoksi tapaamme vain kerran tai kaksi vuodessa. Ilo on kuitenkin päällimmäinen ja vahvempi tunne. Kaipuu ankkuroituu hyvään: jos kaipaa, asiat ovat hyvin.

Emmi saa loppuvuonna esikoislapsensa. Olen maistellut isoisän titteliä ja ollut ihan wau-fiiliksissä. Isoisyyden myötä kaipuu kasvaa entistä isommaksi.

Korisvalmentaja Henrik Dettmann on sanonut saadessaan uusia pelaajia, että seuraava sukupolvi on aina parempi. Ajattelen itsekin niin.

Tyttäreni ovat paljon valmiimpia maailmaan ajattelultaan ja kaikilta tiedoiltaan ja taidoiltaan kuin mitä minä olen ollut. Olen kuin varjo heihin verrattuna.

Seuraava sukupolvi on taas varmaan heitäkin parempi. Niin se menee. Tarvitsemme uusia sukupolvia, mutta vanhempiakin pitää arvostaa, koska he elivät omana aikanaan, erilaisessa maailmassa ja olosuhteissa.”

Emmi Kunnas asuu Kanadassa ja Sanni Kunnas Brysselissä.
Emmi Kunnas asuu Kanadassa ja Sanni Kunnas Brysselissä.

Emmi ja Sanni:

Emmi:KorvätarKungen, KajKuckidaj, KarisKaj. Kaj oli leikki-isä, jolle annoimme monta nimeä. Hänen kanssaan oli aina täysi vauhti päällä. Jos oli Kajn vuoro kertoa iltasatu, hän otti hyllystä sanakirjan ja pyysi ehdottamaan kirjainta. Sitten hän sepitti sadun kirjaimen mukaan.

Olin 15-vuotias, kun sain kuulla, että isä on ollut yhteensä yli viisi vuotta lapsuudestamme poissa kotoa. En ollut tajunnut sitä, enkä kokenut sitä mitenkään kielteisenä. Kaj oli kotona ollessaan aina todella voimakkaasti läsnä ja toi iloa elämään.

Vaikka odotimme aina innolla isän kotiinpaluuta, oli siinä stressaavakin puolensa. Äidin kanssa meillä oli eri rutiinit ja elämäntapa. Pari päivää ennen isän tuloa aloimme siivota, koska hän on pedantti siisteysihminen.

Kun isä palasi kisoista, se oli kuin joulu.

Sanni: Isän kotiintulo oli iso juttu, ja siitä puhuttiin päiviä etukäteen. Kun isä palasi kisoista, se oli kuin joulu: ensimmäisenä iltana istuimme pöydän ääreen vastaanottamaan läjäpäin tuliaisia, joissa oli Ylen tai kisojen logo. Minulla on nytkin kaulassani Kajn tuliainen Latviasta jääkiekon MM-kisoista. Olen pitänyt sitä 15 vuotta.

En muista kaivanneeni isää, kun hän oli työmatkoilla, mutta kun äiti oli yhden yön poissa, heti oli ikävä. Äiti pyöritti arkea, ja häneen tukeuduimme.

Kaj on aina ymmärtänyt roolinsa perheessä. Hän ei yrittänyt muuttaa tapoja oltuaan kuukauden poissa. Päinvastoin, hän oli lojaali ja tuki äitiä. Kun yritimme vedättää pyytämällä isältä jotakin, jonka äiti oli kieltänyt, isä sanoi, että kysy äidiltä.

Kärsin Emmin teini-iästä, koska hän ei tullut toimeen vanhempiemme kanssa.

Kärsin Emmin teini-iästä, koska hän ei tullut toimeen vanhempiemme kanssa. Päivällispöydässä oli usein painostava ilmapiiri, ja pelkäsin riitoja. Sekä isä että Emmi provosoivat toisiaan ja saattoivat räjähtää. Itse olen aina ollut rauhallinen, eikä minulla ollut teinikriisiä. Keskityin käsipalloon ja pääsin 15-vuotiaana maajoukkueeseen. Isä oli joukkueenjohtaja ja aina otteluissa mukana.

Emmi: Teini-ikäni oli yhtä vuoristorataa, ja otin Sannia enemmän etäisyyttä perheeseen. Olin aika vihainen ja useimmiten ilman syytä. Pukeuduin goottivaatteisiin ja pitkiin mustiin takkeihin, pidin pipoa sisällä, meikkasin silmäni mustaksi ja värjäsin tukkaani mustia raitoja. Se hämmensi isää, eikä hän osannut käsitellä vihaani. Rauhoituin vasta vaihto-oppilaana Kanadassa. Löysin siellä oman tilani.

Opintojeni jälkeen muutin takaisin ­Quebeciin. Sanni puolestaan lähti Saksaan. Äiti ja isä eivät yrittäneet estellä, vaan ovat olleet aina todella kannustavia.

Kun tulen Suomeen, haluaisin olla joka minuutin yhdessä perheen kanssa.

Vanhempien sairaudet, isän aivoinfarkti ja äidin rintasyöpä, ovat tehneet perheestämme entistä läheisemmän. Kun tulen Suomeen, haluaisin olla joka minuutin yhdessä perheen kanssa. Se on uusi tunne.

Vanhempien sairastaessa ulkomailla asuminen on tuntunut vaikealta ja surulliselta. Olen tuntenut syyllisyyttäkin. Yhdessä vaiheessa olisin halunnut tulla puoleksi vuodeksi kotiin, mutta se ei ollut mahdollista.

Sanni: Isän aivoinfarkti vuonna 2016 oli iso sokki. Tuntui pahalta oivaltaa, että oma elämäni Saksassa meni eteenpäin, vaikka isä melkein kuoli. Kun äiti puoli vuotta myöhemmin kertoi sairastuneensa rintasyöpään, isku oli vielä kovempi. Äidillä on syöpäkontrolleja vieläkin. Perheen tapaamiset ovat nykyään todella intensiivisiä, ja tankkaamme rakkautta.

Emmi: Olemme saaneet joka päivä kuulla miten hyviä, kivoja, fiksuja ja rakkaita olemme. Kaj ei todellakaan ole pidätellyt kehuissaan. Se on antanut itseluottamusta.

Pienenä halusin tulla isäni kaltaiseksi. Olin paljon mukana, kun isä oli urheiluhommissa, ja näin miten itsevarma hän oli. 12-vuotiaaksi asti isä oli idolini ja cooleinta maailmassa.

Isä näkee aina kaikki, eikä hän jätä ketään ulkopuolelle. Yritän toimia samoin. Minulle on sanottu töissä, että olen luotettava ja hyvä tekemään yhteistyötä. Se tulee isältä, samoin kuin iloisuus, positiivisuus ja elämästä nauttiminen.

Sanni: Kaj ei ole moraalinvartija eikä tuomitsija. Hän on opettanut meille samsan-periaatteen. Se tarkoittaa, että on osattava tehdä kompromisseja. Myös kodin keskustelukulttuuri on kasvattanut minua: kyky ilmaista itseäni on vahva puoleni. Se on tärkeä apu myös nykyisessä työssäni lobbarina.

Pidämme isää hyvänä huomioimalla häntä ja hemmottelemme siivoamalla ja sijaamalla sängyt. Materiaa meillä ei juuri anneta: sanat, annettu aika ja rakkauden­osoitukset ovat suurinta hemmottelua perheessämme.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 17/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla