Trampoliinilla hyppijän kolme oivallusta: ”Trampalla itseään ei tarvitse ottaa vakavasti”

1. Ryhti auttaa pomppijaa.

Trampoliinihyppyjen pohjana on hyvä ryhti. Jos ilmaan pomppaa etukumarassa tai takakenossa, hyppy kallistuu väärin.

Jokaisessa pompussa, kerässä ja haarataitossa tekevät töitä vähän eri lihakset, mutta keskivartalo on kaikissa korvaamaton. Kesti pitkään älytä, kuinka saan itseni pompautettua ylös trampoliinista, kun makaan sillä selälläni. Yritin ponnistaa jaloilla. Tuntui mahtavalta tajuta, että voima ponnistukseen lähteekin vatsalihaksista.

Ennen kuin aloitin trampoliinivoimistelun, minulla oli toimistotyöläisen ryhti: pää etukenossa ja olkapäät napaa kohti kääntyneinä. Monet luulevat, että pomppiminen käy vain jalkoihin, mutta jatkuva tasapainon hakeminen voimistaa keskivartalon syviä lihaksia. Ryhti pysyy ylväänä.

2. Olen hyvä näin.

Maailma tarvitsisi enemmän trampoliinivoimistelun kaltaisia harrastuksia, joissa jokainen saa olla juuri niin iso, pieni, pitkä tai pätkä kuin on.

Kun osallistuin aikuisten trampoliinivoimistelun intensiivikurssille, ryhmässä pomppi sekaisin miehiä ja naisia, entisiä sirkuskoululaisia ja meitä, jotka emme uskalla tehdä voltteja.

"Joskus mietin, millainen vartalo on riittävä bikineihin. Koskaan en mieti, olenko riittävän hyvä trampalle."

Trampalla jokainen pomppii omalla tasollaan. Keneltäkään ei vaadita minkään asioiden hallitsemista ennen kuin trampoliinille saa nousta. Saan itseluottamusta, kun pystyn pomppimaan ja oppimaan uusia tekniikoita.

Joskus mietin, millainen vartalo on riittävä bikineihin. Koskaan en mieti, olenko riittävän hyvä trampalle. Trampoliini antaa itseluottamusta ja parantaa itsetuntoa. Tulee tunne, että olen hyvä näin.

3. Mokailu kuuluu elämään.

Seurasin viisi vuotta tyttäreni trampoliinivoimistelua. Muistelin, kuinka lapsena oli tuntunut mahtavalta pomppia aina vain korkeammalle.

Vuosi sitten päätin kokeilla, olisiko pomppiminen edelleen hauskaa. Oli se.

"Trampalla saa hetken olla jotain muuta kuin aikuinen."

Trampalla itseään ei tarvitse ottaa vakavasti, siinä saa hetken olla jotain muuta kuin aikuinen. Jos hyppään miten sattuu ja tulen pompusta hassusti alas, voin vain nauraa. Ei se niin vakavaa ole.

Kun tulen trampalta pois, yritän pitää saman fiiliksen. Naurun kautta on helpompi hyväksyä, että aina ei onnistu.

Voin myöntää lapsille, jos äiti teki hölmösti.

Välillä vaatii kanttia sanoa mokansa ääneen. Lapsille on tärkeä oppi huomata, ettei kenenkään, aikuisenkaan, tarvitse olla täydellinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2017.