Ahmad Muhkaar Jaraf, Zahra Sultani ja 2-vuotias Sousan lähtivät Kabulista kesäkuisena yönä. Matka Suomeen kesti melkein viisi kuukautta. Nyt he syövät aamupalaa vastaanottokeskuksessa Porvoossa.
Ahmad Muhkaar Jaraf, Zahra Sultani ja 2-vuotias Sousan lähtivät Kabulista kesäkuisena yönä. Matka Suomeen kesti melkein viisi kuukautta. Nyt he syövät aamupalaa vastaanottokeskuksessa Porvoossa.

Toimittaja Tarja Hirvasnoro vietti päivän vapaaehtoistyöntekijänä vastaanottokeskuksessa. Siellä lapset kotoutuvat, minkä kerkiävät, vaikka kukaan ei tiedä, saako jäädä.

Haidar kulta, Haidar kulta, herää jo. Kellojasi soita.”

Sousania ei ujostuta, ei sitten yhtään. Jos häntä kuvailisi yhdellä suomen kielen sanalla, se olisi linssilude.

Niin vaikeaa sanaa kaksivuotias afganistanilaistyttö ei sentään osaa, mutta pää olkapää peppu -laulu irtoaa milloin tahansa – ja sen ohessa säteilevä hymy kameralle. Jaakko kullan Sousan on sanoittanut uudestaan veljelleen Haidarille.

Kuusivuotias Haidar onkin vielä nukkumassa mummon ja tädin huomassa. Isä Ahmad Mukhaar Jafar, 38, ja äiti Zahra Sultani, 23, istuvat ruokasalissa ja koettavat saada Sousania kiinnostumaan vähemmän esiintymisestä ja enemmän sämpylästä.

Kello on puoli yhdeksän. Johannisbergin vastaanottokeskus Porvoossa heräilee aamiaiselle.

Television luona toinen afganistanilainen isä ripottelee kaksi- ja kolmivuotiaiden poikiensa paahtoleivälle sokeria. Uniset pojat katselevat kuvaruudussa vilisevää lastenanimaatiota.

Irakilainen isä on ostanut tytöilleen paketin maissihiutaleita. Syyrialaiset nuori mies ja nainen kattavat tarjoilupöydälle pahvilautasia ja muovihaarukoita.

Minä revin irti kansia ruokaämpäreistä. Yhden sisällä on maustamatonta jogurttia. Toisen kannen alta tuprahtaa tukeva keitetyn kananmunan tuoksu. Munat on kuorittu keskuskeittiössä valmiiksi.

Meitä suomalaisia punaliivisiä on paikalla neljä. Pikkuisen jännittää. Aikomukseni on tehdä päivän verran vapaaehtoistöitä turvapaikanhakijoiden parissa: ihmisten, joista kerrotaan jokaisissa iltauutisissa.

Ohjaaja Reeta Saastamoinen on Sousanin hyviä kavereita.
Ohjaaja Reeta Saastamoinen on Sousanin hyviä kavereita.

Huivi päässä lenkille?

Alun perin Johannisbergissä, aivan Porvoon keskustan tuntumassa, oli vanhainkoti. Huoneet olivat kuitenkin ahtaita ja epäkäytännöllisiä, joten vanhukset muutettiin kaksi vuotta sitten toisiin tiloihin.

Kun rakennukseen alettiin viime syksynä suunnitella vastaanottokeskusta, jotkut seudun asukkaista epäilivät.

"Pitääkö suomalaistenkin naisten kulkea jatkossa huivi päässä, kun he lähtevät lenkille?" he kysyivät infotilaisuudessa.

Toiset tarttuivat toimeen. Lokakuussa parikymmentä vapaaehtoista jynssäsi Johannisbergin vessat, luuttusi lattiat ja kantoi sisään lahjoituksina tulleet kalusteet.

Kun ensimmäinen bussillinen perheitä tuli Torniosta lokakuun puolivälissä, iso joukko porvoolaisia oli jo ilmoittautunut auttamaan.

Nyt Johannisbergissä on noin 120 asukasta, heistä noin 50 lapsia.

Täällä huomaa, että tarvitaan

Vapaaehtoisista pitää kirjaa Veli-Matti Salo, tai Masa, niin kuin kaikki täällä häntä kutsuvat. Tavoite on, että aamu- ja päivävuorossa olisi viisi vapaaehtoista, iltavuorossa kolme.

"Otamme turvapaikanhakijoita koko ajan lisää touhuihin mukaan. Kunhan kaikki saavat tulokset terveystarkastuksesta, he ottavat vastuun ruuanjakelustakin", Masa kertoo.

Johannisberg on Punaisen Ristin ylläpitämä paikka, ja Masa on ollut 30 vuotta Punaisen Ristin vapaaehtoisena, muun muassa ensiapuryhmässä ja osaston puheenjohtajana.

Tämä työ on erilaista. Tekemistä on koko ajan: ruuan kuskaamista, paikkojen huoltoa, opastamista. Työ palkitseekin eri tavalla.

”Ovathan ne hyviä hetkiä, kun muksut tykkäävät ja asukkaat alkavat tervehtiä suomeksi. Täällä huomaa, että meikäläistä tarvitaan.”

Pää, olkapää, peppu

Paljonko tässä huoneessa oikein on lapsia? Sekoan laskuista viidennentoista kohdalla, kun eivät ne ipanat pysy paikoillaan. Kokoa huoneella on suurin piirtein neljä askelta poikittain ja viisi pitkittäin.

Olen ottanut uuden tehtävän. Keksin lapsille tekemistä sillä välin, kun vanhemmat opiskelevat toisessa huoneessa suomea. Nippu tusseja ja korillinen piirustuspaperia toimii onneksi aina. Minun hommakseni jää jakaa tusseja ja papereita tasapuolisesti.

”Yksi kynä”, muistutan tussin noutajalle.

”Yksi kynä”, poika vastaa, nappaa kaksi ja jää katsomaan minua silmiin leveästi hymyillen.

Hitsi, kaveri heitti juuri vitsin suomeksi!

Yksi isoista pojista piirtää kuusi eriväristä ninjaa ja luettelee minulle niiden nimet. Pieni tyttö piirtää paperin täyteen pääjalkaisia. Vielä pienempi poika piirtää pöytään heti, kun silmä välttää.

Masa tulee huoneeseen ja alkaa taitella paperiarkeista lentokoneita. Luikahdan ruokasaliin katsomaan, tarvittaisiinko minua aikuisten oppitunnilla.

Sousan, Haidar, Matin ja Navid testaavat Masan rakentamia lentokoneita.
Sousan, Haidar, Matin ja Navid testaavat Masan rakentamia lentokoneita.

Marja Sainio on jäänyt eläkkeelle luokanopettajan työstä, mutta hänen suhahduksessaan on edelleen auktoriteettia. Pulisevat aikuiset hiljenevät heti.

Työn alla ovat ruumiinosat. Marja näyttää ne isolta vauvanukelta ja lukee edeltä. Oppilaat toistavat kuorossa. Sitten yksi miehistä saa kuulustella.

”Missa sinulla on silma? Korva?” hän lukee paperista.

Muut näyttävät vastauksen omasta kropastaan. Rinta ja takapuoli naurattavat.

Seuraavaksi Marja komentaa porukan ylös.

Totta kai! Salillinen aikuisia alkaa laulaa ja leikkiä tottuneesti: Pää, olkapää, peppu, polvet varpaat, polvet varpaat. Täältäköhän Sousankin on laulun oppinut?

Että saisi tehdä jotain rakentavaa

Marja on opettanut asukkaille vapaaehtoisena suomea kolme kertaa viikossa kahden kuukauden ajan, mutta nyt Johannisbergiin palkataan kaksi kielenopettajaa. Samalla perustetaan päiväkoti. Asukkaat ryhtyvät päivähoitajiksi.

Se on laissa. Jotta turvapaikanhakija saisi vastaanottorahan, hänellä on velvollisuus osallistua kielen opetukseen ja työhön keskuksessa tai vapaaehtoistyöhön keskuksen ulkopuolella.

Johannisbergin apulaisjohtaja Martina Lindroos on kertonut, että juuri sitä asukkaat toivovat: että saisivat odottaessaan tehdä jotain hyvää ja rakentavaa.

Hakuprosessi kestää, eikä kukaan Johannisbergissä vielä tiedä, saako hänen perheensä turvapaikan.

Miten isä ja isän äiti olisivat pärjänneet?

Täällä vastaanottokeskuksessa se tulee taas mieleen: mitä isälle ja mummolle olisi tapahtunut, jos Suomen viime sodissa olisi käynyt toisin?

Joulun alla 1939 kotikylääni Pohjois-Karjalassa tuli käsky, että naisten ja lasten pitää lähteä evakkoon. Evakot kokoontuivat yöksi yhteen kylän taloista.

Siellä oli niin ahdasta, että kaksi 12-vuotiasta poikaa päätti nukkua reessä vällyjen alla.

”Mahetaanko myö ennee kotia nähä”, sanoi toinen, josta sittemmin tuli isäni.

”Ka minkä tautta ei nähtäs?” vastasi toinen, tuleva kummisetäni.

Kummisetä oli oikeassa. Isä ja isän äiti asuivat talvisodan ajan Lapualla, jota he lopun ikäänsä kehuivat hyvien ihmisten kyläksi.

Kesällä he pääsivät takaisin kotiin, ja jatkosodan aikaan heidän luonaan asui inkeriläisperhe. Se oli siirretty Neuvostoliitosta Suomeen pois sodan jaloista.

Jos Neuvostoliitto olisi valloittanut Suomen, olisivatko isä ja mummo yrittäneet Lapualta pakolaisiksi Ruotsiin? Olisiko Ruotsi ottanut heidät vastaan?

Miten ihmeessä he olisivat pärjänneet, ummikot ja kouluja käymättömät?

Ahmad Mukhaar Jafar ja Zahra Soultani toivovat, että Sousan ja Haidar unohtaisivat rankan matkan Afganistanista Suomeen.
Ahmad Mukhaar Jafar ja Zahra Soultani toivovat, että Sousan ja Haidar unohtaisivat rankan matkan Afganistanista Suomeen.

48 ihmistä veneessä

Ahmadin, Zahran ja lasten huoneessa on parisänky vanhemmille ja kerrossänky lapsille. Haidar-pojan paikka on yläsängyssä, mutta nyt sinne kapuaa Sousan. Haidar keikkuu ikkunalaudalla.

Mummo minussa huolestuu heti. Olkaa nyt, hyvät lapset, varovaisia.

Muutama komero oviseinustalla. Metrin päässä sängyn jalkopäästä liukuovi, jonka takana vessa ja verholla eristetty suihku.

Minä ja kuvaaja saamme vieraina huoneen ainoat tuolit. Ahmad istuu lattialle, Zahra sängylle, jonka peitot on raivattu päiväksi komeroon.

Meillä on hatarasti yhteistä kieltä. Aikuiset osaavat muutaman sanan englantia. Niistä muodostuu perheen tarina.

Kuusi kuukautta sitten, kello kaksi yöllä he seisoivat Kabulin lentokentällä: Ahmad, Zahra, lapset, Ahmadin 65-vuotias äiti Adla ja Ahmadin syntymästään sokea pikkusisko Mahdia, 16.

Ensin he lensivät Iraniin, jatkoivat sieltä autolla ja jalkaisin Turkkiin. Iranilaiset sotilaat tähtäsivät heitä aseillaan koko matkan Turkin rajan yli. Turkista jatkettiin kuusimetrisellä veneellä, johon sulloutui 48 ihmistä.

Ahmad kertoo matkasta sana ja hidas lause kerrallaan.

”Matka kesti kuusi tuntia. Välillä moottori pysähtyi. Sousan itki ja itki. Tulimme Kreikkaan. Sousanin huulet olivat aivan mustat. Luulimme, että Sousan oli kuollut.”

"Toivon että he unohtavat"

Kabulissa perheellä oli kolmikerroksinen talo ja televisio joka huoneessa. Ahmadilla oli maata ja oma autokorjaamo. Mutta:

”Setäni on mujahedin, islamilainen taistelija. Hän surmasi isäni ja vei veljeni. Hän halusi taloni ja maani. Sedän miehet tulivat kotiimme”, Ahmad kertoo.

Matka maksoi. Salakuljettajat vaativat Sousanin matkasta 2 000 Yhdysvaltain dollaria. Muista piti maksaa vielä enemmän.

”Lasten kanssa en puhu matkasta enkä Afganistanista. Toivon, että he unohtavat”, Ahmad sanoo.

Suomessa lapset saavat leikkiä ulkona. Ahmad on onnellinen, kun hän näkee heidän ilonsa. Kabulissa naisten ja lasten piti pysyä sisällä.

Ahmadin äitikin osaa vain kiittää. Kiitos, suomalaiset. Kiitos, kun olette niin hyviä. Kiitos ruuasta. Kiitos, Jumala, kun lapset eivät kuolleet.

Zahralla on vaikeampaa. Hän suree Afganistaniin jääneitä vanhempiaan ja sisariaan, pelkää terroristien pommi-iskuja Kabulissa.

Myös Ahmad säpsähtelee hereille öisin, valvoo kauan, kuuntelee yön ääniä.

Kenet ottaisit mukaan?

Jos minun pitäisi paeta Suomesta, ottaisinko mukaan 80-vuotiaan äitini? Vai jättäisinkö hänet kotiin pärjäämään miten parhaiten taitaa?

Jos tyttären perhe pakenisi, ottaisiko se mukaan minut?

Millainen hätä minulla pitäisi olla, että nostaisin kolme- ja yksivuotiaat lapsenlapseni ylilastattuun veneeseen ja päästäisin heidät pimeälle merelle?

Mahdanko valvoa ensi yönä ja miettiä näitä?

"Te ette ole yksilöitä"

Viikkoa aiemmin vierailin Evitskogin vastaanottokeskuksessa. Se sijaitsee Kirkkonummella keskellä hiljaista, talvipimeää maaseutua ja sinne on majoitettu pelkästään yksin tulleita miehiä.

Vanhan opiston sali on verhoiltu 1970-luvun tummilla tiilillä. Ilmakin tuoksuu 1970-luvulta.

Salin keskellä seisoo vaalea poliisinainen virkahameessaan, virka-ase vyöllään ja puhuu. Salillinen tummia miehiä kuuntelee. Ylikonstaapeli Nina Pelkonen pitää turvapaikanhakijoille tiedotustilaisuutta.

"Tällä hetkellä teillä ei ole sellaista luksusta, että teitä kohdeltaisiin yksilöinä. Mitä enemmän jotkut toimivat sääntöjen vastaisesti, sitä enemmän tulee vaikeuksia myös normaalisti käyttäytyville", Nina kertoo äänellä, joka on yhtä aikaa rauhallinen, tiukka ja kuuluva.

Kuulijat eivät hievahda.

Ennen tilaisuutta Nina on muistuttanut tulkkia, ettei tämä saa sievistellä hänen sanojaan. Nina puhuisi suoraan ja aiheista, joista suomalaisetkin puhuvat.

"Ennalta ehkäisevä ohje: ketään naista, joka näyttää alle kolmekymppiseltä, ei pidä lähestyä kadulla eikä paikoissa, joissa ei ole muita ihmisiä", Nina sanoo.

"Jos nainen ryhtyy juttusille tai jopa flirttailee, se ei ole viesti yhtään mistään. Suomessa naiselta kysytään lupa. Aina."

Viisaampi väistää, kun vastaan tulee humalainen

Nina näyttää tulkin kanssa, miten pitkä on suomalaisen sosiaalinen raja: kukaan ei kiusaannu, kun pysyttelee käsivarrenmitan päässä.

Jos on asiaa, on parempi tulla kertomaan se yksin eikä kymmenen miehen parvena.

Ja jos vastaan tulee humalainen suomalaismies, kannattaa lähteä toiseen suuntaan. Viisaampi väistää.

"Pyynnöstä kerron vielä, että Suomessa koira on perheenjäsen. Meillä koiran potkiminen on vihonviimeinen temppu, jolla saa varmasti naapuruston vihat ylleen", Nina päättää puheensa kolme varttia myöhemmin.

Salillinen miehiä taputtaa.

"On erittäin hyvä, että meille kerrotaan laeista ja tavoista ja siitä, mitkä säännöt ovat naiselle ja miehelle. Meillä ne ovat erilaisia", irakilainen Haidar sanoo tilaisuuden jälkeen.

"Vaikka ei minua mikään yllättänyt. Olen ihan sivistynyt ihminen, ja minulla on sukulaisia, jotka asuvat Euroopassa"

Kenen joukoissa poikani taistelisi?

Jos Syyrian tapahtumat sijoittaisi Suomeen, jotenkin näin se ehkä menisi:

Nykyhallinnon vastustajat järjestäisivät mielenosoituksia eri puolilla Suomea. Sauli Niinistö komentaisi sotilaat kadulle ja antaisi käskyn ampua kovilla. Osa sotilaista kieltäytyisi, karkaisi ja perustaisi epämääräisen Vapaan Suomen armeijan.

Hallinnon vastustajat jakautuisivat jyrkkään ja maltilliseen siipeen, jotka alkaisivat tappaa toisiaan. Soppaan liittyisi ääriaatteellinen porukka, joka tappaisi kaikkia. Venäjä tukisi Suomen hallituksen joukkoja ilmaiskuin.

Missähän joukoissa oma poika taistelisi? Hän on vannonut sotilasvalan Suomen armeijalle. Pätisikö se siinäkin tapauksessa, että ylipäällikkö sekoaisi tai ryhtyisi diktaattoriksi?

Vai pakkaisinko pojan reppuun ruisleivän, älypuhelimen ja niin ison tukun euroja kuin saisimme sukulaisten kesken kerätyksi? Neuvoisin, että yritä ulos maasta. Pelasta edes oma nahkasi.

Suomen tunnilla. Afganistanilainen Adla opastaa sokeaa 16-vuotiasta tytärtään Mahdiaa. Mahdian unelmana on opiskella sokeiden opettajaksi.
Suomen tunnilla. Afganistanilainen Adla opastaa sokeaa 16-vuotiasta tytärtään Mahdiaa. Mahdian unelmana on opiskella sokeiden opettajaksi.

Mitä taloon tarvitaan?

”Rakennetaan talo, mitä siinä tarvitaan? Tarvitaan katto...”

Lapset tekevät käsivarsillaan katon.

”... seinät.”

Lapset nostavat kädet pystyyn seiniksi. He ovat ihan ihmeellisiä, kotoutuvat minkä kerkiävät. Kansanmuusikko ja kielitieteilijä Sanne Tschirpke on käynyt Johannisbergissä kuusi kertaa laulattamassa ja leikittämässä lapsia, ja nyt he jo osaavat laulujen sanat.

Se on tarkoituskin. Sanne on kehittänyt kielimuskarin, joka opettaa lapsille suomea heidän huomaamattaan. Lauluista suurin osa on Sannen omia.

Ruokasalissa alkavat olla varmaan kaikki Johannisbergin viisikymmentä lasta. Sousan-tyttö pomppii tuolla, ja kaksi vauvaakin on paikalla. Toinen istuu äidin sylissä, toisen on teini-ikäinen isoveli istuttanut pöydälle.

Lattialla yksi kolmevuotias ja yksi nelivuotias poika törmäävät toisiinsa. Punaliivinen ohjaaja ehtii erottamaan heidät, ennen kuin vahinko muuttuu tappeluksi.

Ovella pistäytyy vanhempia. Heitä naurattaa. Mustahuivinen äiti ottaa kännykällä videokuvaa pojastaan.

Muskarin lopuksi Sanne nostaa esiin muovikassin, joka on täynnä nokkahuiluja, tamburiineja, triangeleita ja helistimiä. Tätä lapset ovat odottaneet. Kohta jokainen puhaltaa, hakkaa tai helistää sydämensä kyllyydestä.

Vanhemmat pakenevat huoneesta korviaan pidellen.

200 nuorta miestä keskellä Saharaa

Kotimatkalla tuntuu, että olen saanut ääntä ja sosiaalisuutta viikon tarpeiksi. Lapset olivat ihanan mutkattomia, aikuiset helposti lähestyttäviä, vaikka yhteistä kieltä ei ollut. Mutta se mekastus, joka pitkin rappuja ja käytäviä leikkivästä lapsilaumasta lähtee! 

Ja se yksityisyyden puute.

Jos me suomalaiset joskus joudumme turvapaikanhakijoiksi, miten me selviämme? 20 lapsiperhettä yhden huoneen asunnoissa ja yhteiskeittiössä? 200 nuorta miestä pikkukylässä keskellä Saharaa?

Luulenpa, että tänä iltana iltauutiset näyttävät erilaisilta.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2016.

Hyvä, lämmin ja hellä oli mieli jokaisen, kun Helsingin Sanomatalon Mediatorilla vietettiin monen hyvän asian merkeissä Joulu jokaiselle -tapahtumaa.

Kodin Kuvalehti oli mukana järjestämässä kaikille avointa Joulu jokaiselle -tapahtumaa, jolla tarjottiin tilaisuus antamiseen ja saamiseen monella tavalla. HelsinkiMissio oli kertomassa tavoistaan vähentää ikäihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyyttä, Hope ry vastaanottamassa tavaraa, jota tuotiin joululahjoiksi vähävaraisiin lapsiperheisiin.

Hyvien tekojen lisäksi kuultiin upeaa joulumusiikkia, jota esittivät Mikko Harju, Ilta, Sibelius-lukion Tyttökuoro sekä tuore Tähdet, tähdet -kilpailun voittaja Elias Kaskinen.

Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.
Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.

Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!
Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!

Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.
Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.

Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.
Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.

Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.
Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.

Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.
Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.

Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.
Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.

Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.
Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.