Tuusulassa sijaitseva rintamamiestalo on rakennettu 1945. Anne muutti sinne 1991.
Tuusulassa sijaitseva rintamamiestalo on rakennettu 1945. Anne muutti sinne 1991.

Tuusulassa sijaitsevan vanhan rintamamiestalon pihalla on itketty, naurettu ja pelätty kranaatteja.

"Kevään tullen raparperin punaiset nuput pilkistävät mustasta maasta. Ihan pian ne hujahtavat pitkiksi varsiksi. Mansikanlehdet ovat jo vihreitä, ja kas, yksivuotinen persiljakin säilyi talven yli. Kasvimaan laidalla kukkivat kymmenet oranssit tulppaanit.

Kärrään kasvimaalle kärryllisen mustaa kompostia. Möyhin lapiolla maata ja mietin, että vasta nyt, kahdenkymmenen vuoden jälkeen, sitkeä savimaa alkaa olla kelvollista.

Tämä on kahdeskymmenes kevääni Kuunlaaksossa, ja kuitenkin se tuntuu yhtä suurelta ihmeeltä kuin se ensimmäinen, jolloin muutin mieheni ja kahden pienen lapsemme kanssa vanhaan rintamamiestaloon. Puutarhalle oli ­jo nimikin valmiina. Nimesimme sen Jack Londonin kirjan mukaan.

Tarina nuorenparin pitkästä matkasta kohti onnenlaaksoaan inspiroi meitä samalla tavalla kuin se oli antanut toivoa ja uskoa mieheni vanhemmille. Kirja kulki mieheni ­venäjänsuomalaisen isän rintataskussa rintamalla, jossa tämä taisteli saksalaisia vastaan. Parikymppinen Andrei kirjoitti rintamalta Olgalleen: ”Jos et ole lukenut Jack Londonin Kuunlaaksoa, niin lue se. Jos olet lukenut, lue uudestaan!” 

Sodan jälkeen Olga ja Andrei avioituivat ja rakensivat pesänsä yhteisasuntoon, jossa asui muutama muukin perhe. Vuosia myöhemmin he onnistuivat saamaan maatilkun Laatokan lähistöltä ja rakensivat sinne kesämökkinsä. Olga rakasti puutarhaansa, joka oli pian varsinainen Eden hedelmäpuineen, marjapensaineen ja kasvimaineen. 

Paratiisi koitui kuitenkin Olgan kohtaloksi. Heinäkuussa 1961 mökkiin iski pallosalama, joka kulki suoraan hänen lävitseen. Mieheni oli vain kuusivuotias, kun hänen äitinsä kuoli. 

Vuosia myöhemmin Andrein ja Olgan poika, Andrei hänkin, työskenteli opintojensa ohella matkaoppaana. Työmatkallaan Jaltalla hän huomasi turistien joukossa nuoren naisen, joka halusi nähdä Anton Tšehovin kotitalon. Se olin minä.

Neuvostoliittolaisen matkaoppaan ja turistitytön välinen rakkaus oli ehdottomasti kielletty, mutta me uhmasimme sääntöä. Kaksi vuotta myöhemmin menimme naimisiin. 

Suuren omenapuun alla imetin kuopusta ja kuuntelin timpurin vasaran nakutusta.

Ensimmäinen kotimme oli kerrostalokolmio, jossa haaveilin omasta kasvimaasta, puutarhasta ja talosta.  Keväällä 1991 kiertelimme myynnissä olevia taloja. Suurin osa oli meille liian kalliita, mutta sitten löysimme pikku­ilmoituksen ”remontoitavasta vanhasta puutalosta”. Riensimme paikalle ja ihastuimme oitis suureen tonttiin, jolla kukkivat sadat narsissit, helmililjat ja lemmikit. 

Talon katto oli notkolla ja seinien vihreä maali lohkeili rumasti, mutta rakastuimme paikkaan siltä seisomalta. ­Varasimme talon käymättä edes sisällä.

"Jos vain näkisitte sen puutarhan", sanoin lukuisille epäilijöille, jotka miettivät, miten me kaksi kerrostaloasukkia selviäisimme huonokuntoisessa rintamamiestalossa.

Onneksi minulla on savolaista sisua ja mies pistää paremmaksi: kaksi vuotta armeijaa Siperiassa kouli kestämään vaikeuksia. Emme lannistuneet, vaikka remontti koetteli hermojen lisäksi kukkaroa.

Kun kuopuksemme oli puolivuotias, istuin suuren omenapuun alla imettämässä. Talosta kuului timpurin vasaran rytmikäs nakutus. Olin väsymyksestä turta mutta silti maailman onnellisin: tässä minulla on kaikki, mitä elämältä haluan. Kaksi suloista lasta, rakas kumppani ja ikioma puutarha!

Anne rakastaa ruukkukukkia. Niinpä niitä on pihalla vähän kaikkialla.

 

Kun talo oli asuttavassa kunnossa, ryhdyimme kunnostamaan 2 500 neliön suuruista pihapiiriä. Talon entinen emäntä oli vaalinut puutarhaansa rakkaudella liki 90-vuotiaaksi asti. Hänen istuttamansa pionit, syysasterit, narsissit ja sinivuokot kukkivat edelleen, vaikka hänen kuolemastaan on jo yli 20 vuotta.

Eniten edeltäjäni arvosti silti hyötykasveja: hedelmäpuille, marja­tarhalle ja kasvimaalle oli varattu suurin osa tontista. Kasvimaa oli kuitenkin ehtinyt muuttua nurmikoksi. ­Savisen maan muokkaaminen viljelykuntoon vaati kompostia ja taimikaupan luomumultaa, jota emme raaskineet ostaa riittävästi. Kasvu oli kituliasta, mutta olimme ylpeitä jokaisesta avomaankurkusta ja perunasta, jonka kannoimme keittiöön.

Luimme kasapäin luonnonmukaista puutarhaviljelyä käsitteleviä oppaita. Intoa oli enemmän kuin taitoa, ja joskus huomasin naapurinrouvan pyörittelevän päätään ­kokeiluilleni.
Kerran poltin kaikki puutarhan risut ja syyslehdet nuotiossa ja levitin jäähtyneen tuhkan kasvimaalle ja pensaiden alle. Vasta myöhemmin kuulin, että tulentekoon olisi pitänyt hakea lupa pelastuslaitokselta.

Kateviljely innosti, mutta oikean katteen saaminen oli hankalaa, koska ruohosilppua ei ollut riittävästi. Siispä päätin käyttää hyödyksi rikkaruohona levinneet, rehevät vuohenputket, jotka viihtyvät pitkän orapihlaja-aidan alla. Leikkasin viikatteella monta kottikärryllistä vuohenputkea. Kasvisilpun alle asettelin sanomalehtiä, koska olin jo oppinut tuntemaan sitkeät ja ovelasti leviävät rikkaruohot. Ensimmäinen kunnon tuuli vei kuitenkin mennessään suurimman osan tästä ”katteesta”. Kiltisti nypin koko kesän rikkaruohoja sormin. 

Mansikantaimet älysimme suojata heti mansikkamuovilla. Taimet kasvoivat reheviksi ja saimme nauttia mansikoista pian juhannuksen jälkeen. 

 

Kun muutimme taloon, tyttäremme oli touhukas ja kaikesta kiinnostunut kuusivuotias, joka löysi ihmeellisiä ötököitä kukkapenkkejä reunustavien kivien alta ja keräili ­niitä lasipurkkiin. Isä ja tytär sieppasivat perhosia ilokseni verannalle, missä ne viihtyivät hetken pitsiverhoissa ­kiipeillen. Perhoshaaviin saattoi joutua myös vikkelä sisilisko, joka sai kyydin itse tehtyyn tarhaan. 

Maakellarin kupeessa kasvavasta koivusta tuli tyttäreni elämän kiintopiste. Sinne hän kapusi Aku Ankkojensa kanssa, asettui pötköttelemään kolmen oksan varaan ja ­luki lehden kannesta kanteen. Jos sisällä tuli kinaa, tyttö pinkaisi turvaan koivuunsa.

Pian koivusta tuli tärkeä myös naapuruston lapsille. Kaverukset kokoontuivat tukeville oksille pitämään omaa salaseuraansa.

Puolivuotiaana vauvana taloon muuttanut pullea poika­vauvamme nautti köllöttelystä peiton päällä nurmikolla. Aina kun silmä vältti, hän riipi ruohoa suuhunsa. 

Vuodet kuluivat. Tytär lähti koulutielle, ja elämänpiiri laajeni kotipihaa kauemmas. Poju sai kavereita naapureiden samanikäisistä pojista. Näen yhä silmissäni, kuinka kolme pientä muskettisoturia vilistää puumiekat tanassa kohti uusia seikkailuja. Mansikat ja vadelmat katosivat marjamaalta alta aikayksikön. 

"Taas jäi vattuhillo haaveeksi", isoäitini sanoi ja huokasi.

Iän karttuessa pojat ryhtyivät pelaamaan jalkapalloa.  Minä huusin ikkunasta, että älkää potkiko kohti tulppaaneja, yleensä liian myöhään. 

 

Huimaus oli kolmas lapsi, joka ilmoitti yllättäen tulostaan.

 

Yhtenä keväänä päätin, että pihassa pitää olla soliseva lähde. Mies ei innostunut kaivamaan vesialtaalle kuoppaa, ­joten tartuin itse lapioon. Ryhdyin lapioimaan rivakasti, kunnes työn pysäytti omituinen huimaus. Mies teki työn loppuun, ja minä asetuin huilaamaan verkkokeinuun.

Huimaus oli kolmas lapsi, joka ilmoitti yllättäen tulostaan.

Seuraavat kuukaudet olivat hankalia, koska raskaus ei sujunut toivotusti. Supistukset alkoivat jo puoli vuotta ennen laskettua ­aikaa, eikä vauvalla näyttänyt olevan kaikki kunnossa. Ultraäänikuvissa näkyi munuaisvika, ja vauva varauduttiin kiidättämään pian syntymänsä jälkeen tarkempiin tutkimuksiin. 

Samaan aikaan tyttären allergia pahentui niin, että hän joutui luopumaan rakkaasta koirastaan. Keskimmäisen koulusta saapui opettajan huolestuneita viestejä: lapsi ­pitäisi viedä kiireesti koulupsykologin tutkittavaksi.

Andrei tarttuu usein kitaraan ja laulaa nuorena Pietarissa oppimiaan lauluja.

Minä kyykistyin suuren mahani kanssa istuttamaan kukkasipuleita ja itkin. En minä tätä tilannut! Miksi helkkarissa elämä on näin epäreilua!

Kultatukkainen pieni poika syntyi kädet ristissä. Lääkärit ja hoitajat ihmettelivät näkyä ääneen.

Talvinen yö Lastenklinikan osasto 5:llä on syöpynyt muistiini. Nukun leikkihuoneen sohvalla, koska muualla ei ole ­tilaa. Tähystystutkimusta odottava vauva nukkuu omassa pienessä sängyssään vierelläni. En saa nukuttua: kuuntelen, kuinka helmikuun tuuli vinkuu ja viskoo lunta. Yritän ­olla itkemättä.

Pakotan itseni ajattelemaan ­jotain muuta. Alan miettiä, mitä kaikkea voisin istuttaa tulevana keväänä kasvimaalle. Vauvan isoveli rakastaa herneitä. Niitä pitää kylvää ainakin penkillinen. Hänestä on myös hauskaa kiskoa juureksia kasvimaalta, siispä porkkanoita ja ­punajuuria…

Kuunlaaksossa opin rakastamaan tummaa multaa, elämän lähdettä.

 

Helmikuu ei ole koskaan ollut minulle helppo kuukausi, koska silloin menetin äitini. Hän kuoli vain 49-vuotiaana. Meni useita vuosia, joina halusin paeta helmikuussa kotoa, mutta pian Kuunlaaksoon muuttamisen jälkeen suru alkoi helpottaa. Pysyin kotona ja aloin selata siemenluetteloita.

Äidin hautajaisissa kammoksuin mustaa maata, jonka uumeniin hänet peitettiin. Kuunlaaksossa opin rakastamaan tummaa multaa, elämän lähdettä. Luonnon kiertokulun seuraaminen omassa pihapiirissä tuntui lohdulliselta. Lehtien putoaminen syksyllä ei tarkoittanut puiden kuolemaa, vaan ne selviytyivät seuraavaankin kevääseen. Lukemattomat kukkasipulit, joita istutin puiden alle, selviytyivät myös ja toivat keväällä mahtavan kukkaloiston.

Maalis- ja huhtikuussa kylvämäni tomaatit, kaalit, kurpitsat, avomaankurkut ja köynnöskukat kasvoivat tomeriksi taimiksi, joita koulin omiin ruukkuihinsa. Kevään lämmetessä siirsin kymmenet pikkuruukut verannalle, ja lopulta kasvimaalle harson alle. Alkukesällä väri-iloa oli ympäri puutarhaa. Puutarha opetti, että voin ja saan olla yhtä aikaa surullinen ja onnellinen.

Perustin äidilleni ihan oman ruusupenkin, jonne istutan hänen jokaisena syntymäpäivänään, lokakuun kymmenentenä, muutaman uuden kukkasipulin. Äidin penkkiin limittyy mieheni äidille Olgalle nimetty alue, jolla viihtyvät hänen rakastamansa syysleimut. Keväällä veimme hänen haudalleen Pietarin Serafimuksen hautausmaalle helmililjoja. Toimme tervehdyksen Kuunlaaksostamme.

Anne tekee kesäjuomaa herukanlehdistä, fariinisokerista ja sitruunasta.

Nokkoset viihtyivät saunarakennuksen seinustalla, kunnes eräänä kevätpäivänä päätin päästä niistä lopullisesti eroon. Otin kuokkani ja kiskoin juuria, kunnes kuokka kilahti johonkin teräksiseen. Otin paljastuneen metallipötkylän käteeni. Mieheni totesi rauhallisesti, että se on ilmatorjuntakranaatti ja jatkoi saunan lämmittämistä.

Minä kipaisin pötikkä kädessäni soittamaan poliisille. ”Tästä kuuluu jotain kilinääkin”, sanoin poliisille, joka hätääntyi ja huusi, että lakkaisin helisyttelemästä sodan aikaista kranaattia. Muutaman minuutin kuluttua poliisiauto oli paikalla, konstaapeli tutki löytöäni ja totesi, että huonolla tuurilla se olisi voinut räjähtää.

Samana kesänä keskimmäiseni tuli eräänä iltana liiteristä ja ilmoitti, ettemme saisi koskea hänen löytöihinsä: kahteen kranaattiin ja yhteen panssarimiinaan. Sillä kertaa piti kutsua paikalle erikoisauto Santahaminasta. Naapuruston pojat olivat todistamassa, kun pommiauto saapui ja tie suljettiin räjähdysvaaran takia. Panssarimiina kylläkin osoittautui hiomakiveksi. 

"Olisit ollut aika kallisarvoista lannoiteta kasvimaalle", totesi veljeni pojalleni ja lisäsi, ettei tule lapsineen tontillemme, ennen kuin se on käyty läpi miinaharavalla.

 Hilloakin arvokkaampia ovat nämä pienet kesäiset hetket.

Nyt tytär kiipeää samaan koivuun, jonne hän kapusi ensimmäisen kerran 21 vuotta sitten. Aku Ankan sijasta hän ryhtyy lukemaan Kirsikkapuistoa alkuperäiskielellä. Koivu on kasvanut yhdessä tyttäreni kanssa, joten hänen jäsenensä asettuvat yhä mukavasti vanhaan tuttuun lukupaikkaan.

Olga-Maria kiipeää yhä lapsuutensa pihapuuhun lukemaan. Aku vain on vaihtunut venäläisklassikkoon.

Tytär haluaa tulla kotiin muutaman kerran kesässä ottamaan aurinkoa ja auttamaan sadonkorjuussa. Keskimmäinen suostuu ajamaan nurmikon pientä korvausta vastaan. Mikä ilo on nähdä hänet osallistumassa töihin! Hänen tiensä on ollut vaikein. Oli aikoja, jolloin pelkäsimme, ettei hän selviä hengissä kokeiluistaan.

Nuorimmainen on taas kavereineen vadelmapensaissa. Hetken säälin marjojani mutta sitten ymmärrän, että ­hilloakin arvokkaampia ovat nämä pienet kesäiset hetket. Kaikkea ei kannata säilöä purkkiin. Joskus on parasta nauttia elämästä tässä ja nyt: napsia marjoja pensaasta suoraan suuhun."

 

Kuusi viihtyy viileällä kuistilla ja tekee valaistuna kodista tavallistakin kutsuvamman. Luonnonläheiset, vihreät kranssit syntyvät männyn, kuusen ja tuijan oksista sekä mustikanvarvuista.
Kuusi viihtyy viileällä kuistilla ja tekee valaistuna kodista tavallistakin kutsuvamman. Luonnonläheiset, vihreät kranssit syntyvät männyn, kuusen ja tuijan oksista sekä mustikanvarvuista.

Lämmin joulutunnelma syntyy helposti: tarvitset vain havuja, sammalta, käpyjä ja herkkiä joulukukkia.

Luonnonmateriaaleja voit kerätä metsästä ja pihasta jo hyvissä ajoin ennen joulua, mutta muista jokamiehenoikeudet. Kävyt, terhot ja lakastuvat kasvinosat ovat sallittua riistaa. Oksat, varvut ja sammal on sen sijaan parasta kerätä omasta pihasta tai vain maanomistajan luvalla. Älä kerää yhtä kohtaa tyhjäksi, jotta luonto paikkaa jäljet nopeammin. Havuja ja sammalta voit ostaa myös kukkakaupasta.

Istuta pesuvatiin minimetsä. Suihkaus valkoista spraymaalia saa aikaan huurteisen tunnelman. Tuijan oksista, sulista ja hamppunarusta syntyy helppo jouluköynnös.
Istuta pesuvatiin minimetsä. Suihkaus valkoista spraymaalia saa aikaan huurteisen tunnelman. Tuijan oksista, sulista ja hamppunarusta syntyy helppo jouluköynnös.

Kiedo lahjapaketit pakkauspaperiin, tai silkki- ja vahapaperiin ja sido hamppunarulla. Koristeeksi sopivat havunoksa, lehtikuusen käpynippu tai sulat.
Kiedo lahjapaketit pakkauspaperiin, tai silkki- ja vahapaperiin ja sido hamppunarulla. Koristeeksi sopivat havunoksa, lehtikuusen käpynippu tai sulat.

Kuusi tuo kotiin ihanan metsäisen tuoksun. Joulukuusiperinne tuli Suomeen Keski-Euroopasta ja alkoi jo reilut sata vuotta sitten kartanoista ja pappiloista. Pienen tilan joulupuuksi sopii myös ruukussa kasvava sypressi tai seetri.

Monet kukka-asetelmien pikkuhavut ovat puutarhasta tuttuja puu- ja pensaslajikkeita. Siksi ne voi säilyttää talven yli viileässä ja istuttaa keväällä puutarhaan.

Libanoninsetri on harottavine oksineen siro ja trendikäs joulutunnelman tuoja. Istuta taimi ämpäriin ja kastele ja sumuttele kasvia sisätiloissa ahkerasti. Kiedo tyvelle valoköynnös ja koristele.
Libanoninsetri on harottavine oksineen siro ja trendikäs joulutunnelman tuoja. Istuta taimi ämpäriin ja kastele ja sumuttele kasvia sisätiloissa ahkerasti. Kiedo tyvelle valoköynnös ja koristele.

Kielo sopii upeasti metsäisiin kukka-asetelmiin. Kansalliskukan vieno tuoksu valloitti joulukoteja 1900-luvun alussa, mutta sittemmin sen edelle suosiossa kiilasivat helpommin viljeltävät lajit. Nykyisin kieloa saa joulun alla ilahduttavan hyvin.

Kieloja saa nykyisin kaupoista joulun alla hyvin.
Kieloja saa nykyisin kaupoista joulun alla hyvin.

Hyasintti on niin edullinen ja kestävä, että sen suosio on taattu. Tuoksuherkälle sen läsnäolo voi kuitenkin olla suorastaan tyrmäävä. Helppohoitoisia ovat muutkin sipulikukat kuten tasetti ja amaryllis. Sipuli on ladattu niin täyteen voimaa, että mullan voi ravistella pois ja laittaa sipulikukat lasimaljaan, josta niiden kauniit juuret näkyvät.

Ritarinkukka eli amaryllis on kaunis sekä ruukussa että leikkokukkana. Sido kukka niininauhalla yhteen vaikkapa lehtikuusen oksan kanssa. Kieputa narua myös varren tyveen, jotta sen reunat eivät rullaudu.
Ritarinkukka eli amaryllis on kaunis sekä ruukussa että leikkokukkana. Sido kukka niininauhalla yhteen vaikkapa lehtikuusen oksan kanssa. Kieputa narua myös varren tyveen, jotta sen reunat eivät rullaudu.

Jouluruusu on herkkä kaunotar ja monivuotinen perenna, joka voi Etelä-Suomessa leutoina talvina puhjeta kukkaan puutarhassa joulun tietämillä. Useimmin sen kukinta ajoittuu kuitenkin keväälle. Voit säilyttää jouluruusuruukun kevääseen asti viileässä. Kastele ja sumuttele ruusua välillä. Älä säikähdä, jos lehdet nuupahtavat tai kellastuvat, sillä juurakossa voi olla vielä elinvoimaa. Istuta jouluruusu keväällä puutarhaan, jossa se ilahduttaa vuodesta toiseen.

Herkkä jouluruusu on parhaimmillaan yksinkertaisessa istutuksessa. Peitä astian multapinta sammalella ja kiedo kimallukseksi kukkasidonnassa käytettävää spiraalilankaa.
Herkkä jouluruusu on parhaimmillaan yksinkertaisessa istutuksessa. Peitä astian multapinta sammalella ja kiedo kimallukseksi kukkasidonnassa käytettävää spiraalilankaa.

Keskiajalla jouluruusuja istutettiin karkottamaan noitia, ja kasvista tehtiin rohtoja mielisairauksiin. Sittemmin laji on todettu myrkylliseksi.
Keskiajalla jouluruusuja istutettiin karkottamaan noitia, ja kasvista tehtiin rohtoja mielisairauksiin. Sittemmin laji on todettu myrkylliseksi.


Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2016.

Talvikaudellakin tekisi mieli saada ruokaan tuoretta ja vihreää, mutta usein yrtit tahtovat sisällä nuupahtaa ennen aikojaan. Kokeile avuksi tyhjää lasipurkkia!

Kotiisi kertyy varmasti tyhjiä lasipurkkeja milloin mistäkin: pastakastikkeista, hilloista ja muista säilykkeistä. Niiden ylälaidassa on pieni syvennys, joka on juuri sopiva narun pyörittelyyn. Narun avulla purkista syntyy helposti yrttiamppeli.

Yrtit kukoistavat, kun ne saavat purkissa vettä sopivasti mutta eivät liikaa. Ikkunalle ripustettuna myös kaikki mahdollinen valo osuu kasveihin.

Näillä ohjeilla saat kaupan yrttiruukut kukoistamaan ja pidennät niiden käyttöaikaa.

Tee näin:

  1. Pese sopivan kokoinen purkki ja liota siitä etiketti pois.
  2. Kaada purkin pohjalle hiukan soraa salaojaksi. Lisää pohjalle multaa.
  3. Laita yrtti ilman suojaruukkua purkkiin. Lisää multaa siten, että ruukku on melkein täynnä. Painele multa kaikkiin koloihin.
  4. Kastele istutus hyvin.
  5. Sido purkin reunaan naru ja ripusta yrttiamppeli keittiön ikkunalle.
  6. Kastele kasveja ahkerasti parin päivän välein. Muista myös suihkuttaa!

Yrtit sopivat leivän päälle tuomaan raikkaan säväyksen. Lisää yrtit ruokaan kypsennyksen loppu­vaiheessa tai vasta valmiin ruuan pinnalle. Versot, kuten kuvan herneenverso, syödään aina raakoina.