Emmi Nuorgam jäi kiinni rasistisista teksteistä, joita oli kirjoittanut parikymppisenä blogiinsa. Aluksi tuli häpeä siitä, mitä on tehnyt ja millainen on ollut. Sitten Emmi pyysi anteeksi ja toivoi, etteivät omat ihmiset hylkäisi.
Häpeä levisi raskaana koko kehoon. Emmi Nuorgam, 36, tuijotti häkeltyneenä kännykkänsä näytöllä näkyvää tekstiä, jossa ivaillaan tummaihoisille.
”Olenko minä todella kirjoittanut tällaista, jotain näin hirveää? Sitä minä mietin, kun luin niitä vanhoja blogitekstejäni. Tuntui, ettei tämä voi olla totta”, Emmi sanoo.
Oli kesäkuinen helteinen perjantai tänä vuonna. Emmi oli Helsingissä juhlimassa Suomen suurinta ihmisoikeustapahtumaa Pridea.
Nykyinen ihmisoikeusaktivisti luki kännykältään rasistisia huomioita tummaihoisista, vitsejä romaneista ja pohdintoja siitä, etteivät vähemmistöt ansaitse erityiskohtelua.
Ne oli kirjoittanut viisitoista vuotta nuorempi Emmi.
”Muistan, että olin silloin koko ajan vihainen. Ajattelin, ettei täällä voi luottaa keneenkään.”
Vanhat blogitekstit levisivät iltapäivälehtiin ja nettipalstoille keskustelufoorumin kautta. Emmi on sosiaalisen median vaikuttaja, joka on puhunut esimerkiksi naisten oikeuksista, lähisuhdeväkivallasta ja arkipäivän rasismista. Suorat sanat ovat tuoneet myös kärkkäitä vastustajia.
Kun tekstit alkoivat levitä, Emmi poisti bloginsa ja toivoi hetken, että asia vain jotenkin katoaisi. Pian hän ymmärsi, ettei se katoa. Emmi ymmärsi myös, ettei halua olla ihminen, joka ei osaa pyytää anteeksi virheitään.
”Se, että tapahtuneesta on viisitoista vuotta ja ajat ovat muuttuneet, ei tee niitä kirjoituksia yhtään hyväksyttävämmiksi. En voi mitenkään puolustella tekojani. Häpeän syvästi kirjoituksiani ja olen pyytänyt niitä anteeksi.”
Tuon kesäpäivän jälkeen Emmi on miettinyt, millainen oli se nuori Emmi, joka nyt tuntuu niin vieraalta.
”Muistan, että olin silloin koko ajan vihainen. Ajattelin, ettei täällä voi luottaa keneenkään.”
Minä pelastan teidät
Emmi kasvoi Ylöjärvellä opettajaäidin ja ravintolassa tarjoilijana työskentelevän isän esikoisena. Pikkusisko Miisa syntyi neljä vuotta Emmin jälkeen. Perheen nuorin tytär Sunná on lähes kymmenen vuotta Emmiä nuorempi.
Perhe eli keskiluokkaista elämää omakotitalossa. Kun Emmi 2000-luvun alussa oli yläasteella, vanhemmat erosivat ja Emmi rakastui.
Seiskaluokan ensimmäisenä aamuna Emmi käveli koulun portaat ylös betonitasanteelle ja näki vanhempia poikia istumassa puupenkillä. Emmi näki kauniit silmät ja tummanruskean tukan geelillä edestä hyppyriksi kammattuna. Pojan kaulassa olivat trendikkäät puuhelmet.
Tästä tulee vuosisadan rakkaustarina, 13-vuotias Emmi ajatteli. Kaunissilmäisestä tuli Emmin poikaystävä koko yläasteen ajaksi.
Emmi alkoi kulkea porukoissa, joissa osalla oli sukupolvelta toiselle kierineitä ongelmia. Hän vietti aikaansa huoneissa, joissa juotiin alkoholia ja käytettiin huumeita.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/emmi_nuorgam_kotonaan.jpg?itok=Y7SaRV2c)
”Aina välillä soitin poliisit joidenkin kavereideni perään, jos he olivat ryöstäneet Siwan tai käyttäytyneet aggressiivisesti”, Emmi kertoo.
”Opin, että on asuinalueita, joille poliisit eivät joka soitosta tule, koska saisivat muuten olla siellä jatkuvasti.”
Vanhempien eron jälkeen tytöt jäivät asumaan äidin luokse ja näkivät isää silloin tällöin. Emmin äiti oli mukana kuntapolitiikassa ja monessa muussa. Emmin mielestä äiti ei ehtinyt huomata, millaisissa ympyröissä esikoinen kulki.
”Luulen, että onnistuin aika hyvin pitämään tämän puolen elämästäni salassa. Kyllä äiti on varmaan jotain tiennyt, mutta ei kaikkea.”
Osa kavereista oli käynyt kymppiluokan, ja jos he eivät sen jälkeen päässeet mihinkään opiskelemaan, he jäivät ajelehtimaan, Emmi kertoo.
Kun porukasta ensimmäinen teki itsemurhan, 15-vuotias Emmi pakotti kavereitaan perheneuvolaan psykologille juttelemaan.
”Monilla oli huonoja kokemuksia viranomaisista, joten oli kauhea työ saada heitä sinne perheneuvolaan juttelemaan. Minusta kuitenkin tuntui, ettei sitä psykologiakaan kauheasti kiinnostanut auttaa. Tuli olo, että hän ajatteli, että itsepä ovat tällaisen elämän valinneet. Oikeasti heitä olisi pitänyt auttaa jo tosi paljon aiemmin.”
Emmin silloisesta kaveriporukasta moni kuoli päihteisiin tai oman käden kautta.
Emmi suri, mutta alkoi samalla kovettua.
”Olin tosi pettynyt siihen, miten täysin he kaikki tippuivat yhteiskunnan turvaverkoista läpi.”
”Minulla ei ollut taitoja käsitellä niitä asioita ja tunteita, enkä sitten käsitellyt niitä ollenkaan. Olin tosi pettynyt siihen, miten täysin he kaikki tippuivat yhteiskunnan turvaverkoista läpi.”
Kipeät kokemukset eivät tehneet Emmistä ihmistä, joka yrittäisi auttaa muita. Päinvastoin.
Emmi ajatteli, että koska apua ei kuitenkaan saa, ei sitä tarvitse itsekään olla jakamassa.
”Keräsin ihan hirveän vihan itseeni ja aloin ajatella, että kaikenlainen empatia on heikkoutta.”
Mitkä asiat saivat Emmin luopumaan vihastaan? Mitä hän pelkäsi kaikista eniten, kun vanhat tekstit levisivät julkisuuteen? Mitä Emmi nyt tekee, kun hän huomaa, että haluaisi kirjoittaa ilkeyksiä Instagramiin? Miksi Emmi haluaisi muuttaa Utsjoelle? Perheenäitinä Emmi kaipasi lisää omaa aikaa – miten hän asian ratkaisi? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 23/2024. Tilaajana voit lukea kaikki lehdet täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
