
Juttelu jatkui hämärässä, kun valot oli illalla sammutettu.
Juho nukkui yläsängyssä, sillä hän oli minuutin vanhempi. Tunna oli alapedissä. Veljen hengitys ja ääni kuuluivat, vaikka toista ei nähnyt.
Kuusivuotiaina Juho ja Tunna Milonoff puhuivat kerrossängyssään kaikesta siitä, mikä heitä elämässä askarrutti, ilahdutti ja pelotti.
Pihan isot kovispojat laskivat mäkeä minisuksilla, Juho ja Tunna olivat vielä pulkkajengiä. Ydinsota ei alkaisi huomennakaan. Tietävätköhän äiti ja isä, että päivällä käytiin tornitaloilla asti? Hyvää yötä.
”Kaksosuutemme voima oli siinä, että toinen oli aina jakamassa asiat ja tunteet”, Juho sanoo.
”Meidän ei koskaan tarvinnut pelätä, että jäisimme yksin”, Tunna sanoo.
Munasolusta saakka
51-vuotiaina Juho ja Tunna kertoivat minulle tietämättään saman lapsuusmuiston.
Juttua kirjoittaessani tapasin veljekset aluksi erikseen, ensin Tunnan ja seuraavalla viikolla Juhon. Millainen olit lapsena, kysyin kummaltakin.
Molemmat alkoivat kertoa lapsuudestaan monikossa, me-muodossa. Tämän he muistivat:
Kuusivuotiaina kaksoset kiipesivät naapurikerrostalon katolle katsomaan maailmaa. Katto oli auringon lämmittämä. Alas alkoi kerääntyä hätääntyneitä aikuisia, jotka ihmettelivät, miten lapset olivat päässeet niin korkealle.
”Teimme kaiken yhdessä. Oli meillä muitakin kavereita, mutta toinen oli koko ajan mukana.”
Helposti, Juho ja Tunna muistivat, punttaamalla. Punttaaminen oli sitä, että kun toinen kyykistyi ja ponnisti ylöspäin, toinen auttoi työntämällä takapuolesta. Sillä tavalla pääsi minne vain, esimerkiksi kattotikkaiden alimmalle puolalle.
Kun Juho ja Tunna kertoivat punttausmuistonsa, he käyttivät melkein samoja sanoja, paitsi että Tunna puhui takapuolesta ja Juho puhui perseestä.
"Kaksosuus teki meistä kaksin verroin vahvempia ja rohkeampia. Punttauksen ansiosta olimme myös kaksi kertaa pidempiä kuin olisimme olleet yksin”, Juho sanoo.
”Teimme kaiken yhdessä. Oli meillä muitakin kavereita, mutta toinen oli koko ajan mukana”, Tunna sanoo.
Yhdessä Juho ja Tunna olivat olleet samasta munasolusta saakka.
Helmikuussa 1974 keisarileikkauksessa maailmaan nostettiin ensin poika A, Juho. Minuuttia myöhemmin tuli poika B, Tuomas eli Tunna. Äidin vatsa oli ollut loppuajan niin suuri, että sen päällä pystyi pitämään kahvikuppia pystyssä. Seitsemän kiloa vauvanlihaa, äiti vitsaili.
Ne oudot kloonit
Juhotunna, joku väläytti koulussa. Nimi levisi nopeasti käyttöön.
Milonoffien perhe oli muuttanut Helsingissä Laajasalosta Katajanokalle. Juho ja Tunna olivat aloittaneet uudessa koulussa toisella luokalla.
”Kaikki eivät halunneet nähdä sitä vaivaa, että olisivat opetelleet erottamaan meidät toisistamme. Tajusimme ensimmäistä kertaa, että kaksosuus voi olla negatiivista”, Juho sanoo.
Siihen saakka kaksosuus oli tuntunut enemmän ihmeeltä, lahjalta.
”Aloimme ajatella, että olemme friikkejä, luonnonoikkuja. Olimme muiden silmissä ne uudet tyypit, jotka ovat klooneja”, Tunna sanoo.
”En ollut enää kaksonen, vaan yksi ihminen kuten muutkin. Se oli helpotus.”
Vähitellen Tunna jäi piirtämään graffiteja kotiin, kun Juho lähti ajelemaan mopolla. Juho teki laskettelurinteessä uhkarohkeita temppuja, Tunna ohitti hyppyrin. Juho kasvatti takatukan ja Tunna heittotukan.
”Yritimme osoittaa, että emme ole sama ihminen, vaikka näytämme samalta”, Juho sanoo.
Myöhemmin Juho aloitti Kallion ilmaisutaidon lukion, Tunna meni Ressun lukioon. Uudet koulukaverit eivät tienneet kaksosveljestä, ellei sitä kertonut.
”En ollut enää kaksonen, vaan yksi ihminen, kuten muutkin. Se oli helpotus”, Tunna sanoo.
”Kyllä me yhä juttelimme. Emme hylänneet toisiamme. Irtiotto oli hidas, lempeä ja luonnollinen”, Juho sanoo.
Juho ja Tunna lähentyivät uudelleen vasta melkein viisikymppisinä, kun kumpikin sairastui uupumukseen. Millaista tukea silloin pysyi tarjoamaan veli, joka oli kuitenkin lopulta läheisempi kuin kukaan muu? Lue Juhon ja Tunnan yhteishaastattelu Kodin Kuvalehdestä 9/2025. Tilaajana voi lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.