”Jäin yksin vastasyntyneen kanssa ilman kotia ja läheisteni tukea. Ensikoti pelasti meidät”, lukijamme kirjoittaa.
Minun menneisyyteeni kuuluu vaihe, jolloin pelkäsin, etten selviytyisi. Olin nuori äiti ja juuri synnyttänyt pienen keskosvauvan. Minulla ei ollut kuitenkaan tarjota vauvalleni heti omaa kotia, sillä olin jäänyt hänen kanssaan yksin.
Tunsin olevani turvaton. Siksi minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin anoa pääsyä ensikotiin. Syksyn pimenevänä päivänä muutimme tähän taloon, jossa meidät otettiin lämpimästi vastaan. Minulla ei ollut ketään muuta, joka olisi antanut tukeaan meille. Ensikodin henkilökuntaan pystyin luottamaan, ja meillä oli hyvä olla siellä. Siellä annettiin eväät elämään, mistä olen aina kiitollinen.
Kaipasin vanhempiani ja läheisiäni, jotka jäivät etäisiksi. He eivät hyväksyneet, että sain vauvan ilman ”oikeanlaista perhettä”. Juuri silloin, kun olisin tarvinnut heitä, en saanut tuntea heidän rakkauttaan.
Mediassa on aika vähän juttuja ensikodeista ja siitä, miten ne toimivat nykyisin. Toivoisinkin muilta saman vaiheen eläneiltä naisilta kokemuksia siitä, miten elämä on heitä vienyt.
Kiitos, ensikoti, ensimmäinen kotimme!
Nuori äiti
Mitä ajatuksia sinussa heräsi? Osallistu keskusteluun tai kerro oma tarinasi alla olevassa kommenttikentässä! Voit lähettää myös sähköpostia osoitteeseen: ihmisten.kesken@sanoma.com
