Liisa Tavi lauloi, kunnes 18 vuotta sitten lakkasi laulamasta. Välivuosiin mahtui taloudellisia huolia ja mielenterveyden järkkymistä, mutta nyt Liisa on valmis palaamaan lauluihin ja muistoihin. Niihin kipeisiinkin.
Jos on kuullut nuoren Liisa Tavin helisevää ääntä, sen muistaa aina.
1970-luvulla Liisa seisoi Agit Prop -lauluyhtyeen riveissä laulamassa poliittisia lauluja. 1980- ja 1990-luvulla laulut vaihtuivat muuten vain kantaa ottaviin ja ihmisyyttä puolustaviin. Elämälle kiitos. Jäähyväiset aseille. Lasta ei saa tukuttaa.
Vielä vähän aikaa sitten Liisa oli varma siitä, että vanhoja lauluja hän ei enää lähde kaivelemaan.
”Ne herättävät niin voimakkaita tunnemuistoja, ovat vähän sellaista elämänkertaa”, Liisa, 64, kertoo.
Niissä lauluissa on kaikki.
Niissä lauluissa on kaikki. Niissä soivat nuoren Liisan rauhanmarssit, suosiota osoittava yleisö ja lapsiperheen vilinä. Vähän myöhemmin kipeä ero, työttömyys ja mielenterveyden järkkyminen.
Läheskään kaikkiin muistoihin Liisa ei ole ollut valmis palaamaan.
”Sitten kuitenkin palasin. Tapahtumista oli varmaan kulunut sopivasti aikaa.”
Ero kuin kuolema
Elämälle kiitos.
Sain siltä paljon,
kun sain siltä naurun,
sen vierelle itkun.
23-vuotiaan Liisa Tavin ääni kuulostaa äänitteellä siltä kuin enkeli laulaisi.
64-vuotiasta Liisa Tavia hymyilyttää.
”Siinä laulaa rakastunut tyttö. Ei hän kauhean paljon vielä elämästä ymmärrä.”
Senkin laulun sovituksesta vastasi Pekka Tegelman. Ensimmäinen yhteinen levy ilmestyi 1970-luvun lopulla, kaksi yhteistä lasta syntyivät 1980-luvulla.
Kun avioliitto päättyi eroon vuonna 1990, Liisasta tuntui kuolemalta.
”Ei ero yllätyksenä tullut, mutta tunneside ja riippuvuus olivat syviä. Yhteisiä hyviä muistoja oli paljon, ja tarvitsin Pekan ammattitaitoa. Hän osasi kaikkea sitä, mitä minä en osannut.”
Eron jälkeen Liisalla oli kaksi pientä lasta huollettavanaan ja töitä vain satunnaisesti. Omien vanhempien apu oli niin tarpeen, että Liisa muutti Helsingistä takaisin Joensuuhun heidän lähelleen.
Siellä kaksisuuntainen mielialahäiriö alkoi oirehtia ensimmäisen kerran. Nyt jälkeenpäin Liisa ajattelee, että avioero vauhditti mielen epätasapainoa.
Vauhti päättyi vasta sairaalahoidossa.
Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kuuluvat maanisen yliaktiiviset jaksot, tasaiset kaudet ja masennus. Jotkut käyttävät maniavaiheessa holtittomasti rahaa tai ottavat muuten vain harkitsemattomia riskejä. Liisalla mania oli ennen kaikkea hätää, joka vyöryi yli kaikkien äyräiden. Hän teki töitä huolen ja stressin synnyttämällä vimmalla, ja juuri huolta ja stressiä kaksisuuntaisen ihmisen pitäisi välttää.
Sillä kertaa vauhti päättyi vasta sairaalahoidossa. Niin se on päättynyt monta kertaa myöhemminkin.
Sairaala pakottaa pysähtymään, kun ei itse pysty.
Sairaalan jälkeen syyllisyys
Kun ihminen on hoidossa psykiatrisessa sairaalassa, hän enimmäkseen on.
Sen jälkeen hän on vähän lisää.
Niin Liisa vastaa kysymykseen, mitä sairaalahoidossa tapahtuu.
Lääkitys siellä hoidetaan kohdalleen, totta kai. On säännöllinen ruokarytmi ja valmiit ruuat. Voi kutoa, askarrella ja kuunnella musiikkia. Välillä voi käydä ulkona kävelemässä tai paistaa makkaraa oman osaston kanssa.
”Ei se mitään kauheaa ole, ainakaan minun kokemukseni mukaan. Rankimmalta sairaalassa tuntuu se, kun näkee, millaisia vaivoja muilla on.”
Pahinta on syyllisyys.
Sairaalajakson jälkeen on vaikeaa palata arkeen, Liisa ajattelee. Sairaalan ulkopuolella odottaa elämä samanlaisena, millaiseksi se manian alkaessa jäi. Vain laskujen pino on kasvanut.
Pahinta on silti syyllisyys.
Vastassa on laskujen lisäksi hajanaisia muistikuvia siitä, mitä kaikkea on taas tullut sairauden kourissa tehtyä.
Mitä oikein menin sanomaan läheisilleni? Äksyilin ja syytin heitä, kun en taaskaan osannut myöntää, että itse olen avun tarpeessa.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/liisa_tavi002.jpg?itok=08MloGst)
Uudelleen laulamaan
2000-luvun alussa Liisa lopetti keikkailun, koska keikkoja ei enää tullut.
Vuonna 2008 Liisalle myönnettiin taiteilijaeläke. Silloin molemmat lapset olivat jo lähteneet omaan elämään.
Liisa palasi Joensuuhun. Siellä hän on saanut sairautensa niin hyvään tasapainoon, että se ei haittaa arkea. Nyt hänen päivärutiineihinsa kuuluvat pitkästä aikaa myös laulutreenit.
Iltapäivällä Liisa käynnistää tallenteen, jolla pianoa soittaa hänen pitkäaikainen säestäjänsä Arto Piispanen. Sitten hän laulaa läpi kaikki 21 laulua, jotka hän esittää tulevissa konserteissaan.
Kyllä, konserteissa, jos korona suo.
Kun vanhat laulut alkoivat houkutella puoleensa melkein kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen, Liisa matkusti Tampereelle Arto Piispasen luo.
”Lähdin sillä mielellä, että kokeillaan, miltä laulut nyt tuntuvat. Se oli käsittämätön kohtaaminen. Arto muisti biisit ulkoa, ja minulta ne tulivat kuin takaraivosta. Laulut tuntuivat niin ajankohtaisiltakin. Tuli olo, että näistä tulee konsertti.”
Tuli niistä. Konsertin nimi on Rakkaudesta elämään, lauluja nuoruudestani ja se toteutuu toivottavasti syksyllä. Tilaisuuksia on jouduttu perumaan koronatilanteen takia niin monta kertaa, ettei Liisa halua niitä sen tarkemmin mainostaa.
"Minulle on sanottu, että ihmiset haluavat kuulla ääntäni"
Mutta kun konsertit toteutuvat, Liisa uskaltaa odottaa niihin yleisöäkin. Hän arvaa, että kuulijat ovat nuoruutensa 1970- ja 1980-luvuilla eläneitä.
”Olen tavis eikä minussa ole mediaseksikkyyttä, mutta minulle on sanottu, että ihmiset haluavat kuulla ääntäni.”
Se tuntuu ihmeen hyvältä.
Lue Liisa Tavin koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 6/2021. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä.
