Muusikko Jussi Rainiolle tärkeintä on olla hyvä isä, omaansa parempi. Rikkonainen lapsuus jätti Jussiin jäljet, joista selviäminen vie vielä loppuelämän. ”Neon2:n suosio oli ihan liikaa ihmiselle, jonka DNA:han on iskostettu, että hän on mitätön.”
Jussi Rainion yllä on punainen nahkatakki, päässä aurinkolasit. Mersuaan ajaessaan hän näyttää rokkitähdeltä, vaikka Neon2:n huippuvuosista on pian 30 vuotta.
”Tiedoksi, että tänään me eksytään”, Jussi ilmoittaa.
”Mulla ei nimittäin ole suuntavaistoa. Olen Skandinavian huonoin suunnistaja. Bändimme rumpali on vielä huonompi, hän on maailman huonoin suunnistaja. Kerran eksyimme kahdestaan ajomatkalla Helsingistä Turkuun.”
Jussi nauraa. Mistään ei arvaa, että tässä nauraa kroonisesti masentunut mies, sukulaisten kesken ”mörkö”.
Hiuksia Jussilla ei enää ole, vatsasta löytynyt syöpäkasvain vei ne kolme vuotta sitten. Aikoinaan hän oli maankuulu pitkästä tukastaan. Jussi oli bändinsä pitkätukkaisista pojista se tumma, Rami Alanko se vaalea.
Mistään ei arvaa, että tässä nauraa kroonisesti masentunut mies.
Jussi ajaa kohti Helsingin keskustaa. Hän on luvannut esitellä kaksi lapsuuskotiaan, ja ensimmäinen niistä sijaitsee Tehtaankadulla.
Nykyisin tämän kadun korttelit ovat Helsingin kalleimpia, mutta 1970-luvulla kerrostaloihin sijoitettiin myös köyhiä perheitä, sellaisia kuin Rainiot.
Jussin äiti oli kotiäiti. Isä oli taksikuski ja alkoholisti.
Tällä kadulla Jussi asui, kun äiti lähti.
Hiljainen kuin huonekasvi
Sinä päivänä kun äiti lähti, Jussi Rainio kuoli.
Kuulostaa liioittelulta, mutta siltä Jussista tuntui. Ainakin hän lakkasi elämästä.
Jussi oli tuolloin kuusivuotias. Hän oli aina ollut äidin poika. Ei sellaisella söpöllä tavalla kuin äidin pojat yleensä vaan paniikinomaisesti. Jos äidin piti mennä kauppaan, Jussi itki eikä suostunut lopettamaan. Lähetteen psykiatrisiin tutkimuksiin hän sai ensimmäisen kerran alle kouluikäisenä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/jussirainio3.jpg?itok=cARuYXKW)
Jussi ei tiedä, minkä diagnoosin tuolloin sai. Lapsuusmuistot ovat täynnä aukkoja.
”Sen muistan, että olin jo lapsena syrjäänvetäytyvä ja hiljainen kuin huonekasvi. Ilman äitiä en ollut olemassa. Roikuin äidissä kiinni, olin kuin hänen kolmas jalkansa.”
Isä oli aloittanut suhteen äidin pikkusiskon kanssa. Siksi äiti lähti.
Lapsiaan äiti ei hyvästellyt. Jussi ja kolme sisarusta jäivät asumaan isän ja äidin pikkusiskon kanssa.
Isä oli aloittanut suhteen äidin pikkusiskon kanssa. Siksi äiti lähti.
”Minulle sanottiin, että äiti on kuollut.”
Muut sisarukset eivät muista, että niin olisi sanottu. Jussi tietää, että saattaa muistaa väärin, mutta hänen muistikuvaansa se ei haalenna.
”Luulin oikeasti, että äiti on kuollut. Ei kai hän muuten katoaisi sanomatta mitään. Vaikka itsehän minä siinä tavallaan kuolin.”
Oli Jussilla toinenkin teoria. Se meni näin: Äiti häipyi, koska olin niin huono lapsi.
Se ajatus sattui vielä enemmän, joten Jussi päätti uskoa, että äiti on kuollut.
Neljään vuoteen Jussi ei nähnyt äitiä. Paitsi kerran. Siitä kerrasta hän ei muista mitään, mutta näin hänelle on kerrottu.
Jussi ja sisarukset olivat leikkimässä Sepänpuistossa, kun äiti ilmestyi sinne sosiaaliviranomaisten kanssa. Jussi huusi ja tarrasi äitiin. Kun itkevä äiti vietiin pois, isoveli Timo joutui pitelemään Jussista kiinni, jotta tämä ei olisi juossut perään.
Tuuliviiri nahka- ja toppatakissa
”Otin valokuvausta varten mukaan kolme eri vaatesettiä. En pystynyt päättämään, mitä puen”, Jussi sanoo pysäköidessään autoa Tehtaankadulle.
”Jotta pystyisi kehittämään mielipiteen, pitäisi arvostaa itseään ja ajatuksiaan, enkä mä arvosta.”
”Lapsuuteni oli niin rikkinäinen, että mulla ei vieläkään ole minkäänlaista identiteettiä. Olen tällainen tuuliviiri, omia mielipiteitä mulla ei ole lainkaan. Jotta pystyisi kehittämään mielipiteen, pitäisi arvostaa itseään ja ajatuksiaan, enkä mä arvosta. En luota omaan makuuni yhtään. Ei mulla edes ole makua.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/jussirainio2.jpg?itok=aFmPrYKP)
Onhan sulla vaatemaku, nytkin tuo hieno punainen takki päällä, sanon.
”No takki on mutta makua ei. Yritän koko ajan onkia muiden mielipiteitä pukeutumisenikin suhteen. Jos valitsen vaatteeni itse, alan heti miettiä, olisiko pitänyt valita joku toinen.”
Oma musiikkimaku sulla varmasti on?
”Ei ole. Musiikkimakuni on aina ollut sama kuin isoveljeni Timpan. En ole ostanut yhtään omaa levyä. Kaikki levyni ovat Timpan vanhoja.”
Miten se on mahdollista?
”Olen kai ajatellut, että minun kuuluu kuunnella samoja kuin Timppa. On tuntunut jotenkin turvalliselta kuunnella samoja. En tajua itseäni itsekään! Ei auta, että olen rampannut terapiassa vuosia. Mennäänkö katsomaan missä asuin?”
Tuntitolkulla rappukäytävässä
Jussi väittää muistiaan surkeaksi, mutta kun hän kävelee pitkin Tehtaankatua, ei kuulosta ihan siltä.
Lippakioskin kohdalla hän muistaa isot nallenpäätikkarit.
”Kävin tässä ikkunan takana mielessäni nuolemassa niitä.”
Seuraavasta korttelista hän muistaa polkupyöräliikkeen.
”Kävin siellä haistelemassa uusien polkupyörien tuoksua.”
Omaa pyörää Jussi ei saanut, mutta tuoksu oli ihana.
Jussi astuu entisen kotitalonsa rappukäytävään. Tähän käytävään isä hänet kotoa ajoi, jos oli humalassa ja vihainen.
Jussi istuu portaille.
Vaikka Jussi oli pieni ja arka, isän mielestä hän oli usein niin paha ja hankala. että piti lyödä remmillä.
”Tässä mä pienenä istuin. Tuntitolkulla.”
Vaikka Jussi oli pieni ja arka, isän mielestä hän oli usein niin paha ja hankala. että piti lyödä remmillä.
Silloin eteen syöksyi isoveli Timo.
”Timppa otti puolestani iskut vastaan. Hän oli suojelijani, isähahmoni, ylin esikuvani. Itse en kiukutellut isää vastaan. Minulla ei ollut sellaista asemaa, että olisin voinut kiukutella. Mikään siinä kodissa ei kuulunut minulle, ei edes oma kiukkuni.”
Äidin lähdettyä Jussi ei tuntenut mitään, suruakaan.
”Hajosin ja käperryin sisäänpäin. Kuin pieni nyrkki.”
Passaaja-Rainio
Tärkeintä Jussille on olla isä. Hyvä isä, omaansa parempi.
Lapsia on kaksi: 35-vuotias tytär ja 15-vuotias poika. Esikoisen syntyessä Jussi oli 19 ja viiletti baareissa. Nyt hän on ollut 18 vuotta raitis ja omistautuu pojalleen.
”Haluan antaa lapsilleni kaiken sen turvan ja hoivan, mitä itse en saanut. Isänä olen kanaemo, passaaja-Rainio. Ihan häpeämättömästi passaan.”
Passaaminen on jokapäiväistä ja sujuu näin:
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/jussirainio4.jpg?itok=lqb614VH)
Aamuisin Jussi herättää 15-vuotiaan poikansa. Sitten hän kattaa tälle valmiiksi aamupalan, pari ruisleipää tai kauratyynyä ja lasin maitoa.
Toiselle lautaselle hän annostelee D-vitamiinin, C-vitamiinin ja omegakapselin.
”Sitten kannan vitamiinilautasen pojalle sohvanreunalle.”
Kun poika tulee koulusta, Jussi tekee hänelle välipalan.
”Haluan antaa lapsilleni kaiken sen turvan ja hoivan, mitä itse en saanut.”
Viideksi hän tekee ruuan.
”Petaan myös pojan sängyn pari kertaa päivässä, kun hän löhöilee siellä.”
Touhuaminen ei johdu pelkästä hoivavietistä, vaan myös siitä, että Jussi ei kestä epäjärjestystä.
Jos päiväpeite on rypyssä, Jussin on pakko suoristaa se. Jos lattialla on roska, hänen on pakko nostaa se.
”Korvieni välissä kaikki on kaaosta, mutta siivoamalla saan hetkeksi hallinnan tunteen.”
Kotona on tiskikone, mutta Jussi tiskaa käsin. Se tuntuu hänestä paremmalta. Siltä, että tässä minä nyt luon maailmaan järjestystä lautanen kerrallaan.
”Korvieni välissä kaikki on kaaosta, mutta siivoamalla saan hetkeksi hallinnan tunteen. Tuntuu luontevalta tehdä asioita muita kuin itseä varten. Eihän mua oikeastaan ole edes olemassa”, Jussi sanoo.
”Sitä paitsi kotihommat oppii halutessaan sekunnissa. En usko, että poika traumatisoituu kauheasti, kun hän muuttaa omaan boksiin ja joutuu tekemään yhtäkkiä kaiken itse. Passaamalla yritän ehkä pitää hyvänä myös omaa sisäistä, petettyä lastani. Poika toimii stunttinani siinä.”
Muiden hemmoteltavaksi Jussi ei osaa heittäytyä. Hän antaa mielellään muille yllätyslahjoja mutta ei halua saada niitä itse. Elämässä on ollut liikaa yllätyksiä, hän ei tarvitse enää ainuttakaan.
Ulkovessa merinäköalalla
Toisin kuin Jussi haastattelun alussa epäili, hänen suuntavaistonsa ei ole vielä pettänyt. Löydämme perille hänen toiseenkin lapsuuskotiinsa, huvila Villa Furunäsiin.
Se on rakennettu vuonna 1893 ja sijaitsee Meilahdessa meren tuntumassa, 500 metrin päässä presidentin virka-asunnosta Mäntyniemestä. Kyllä, se näyttää juuri niin idylliseltä kuin kuulostaa.
”Ei näyttänyt 1970-luvulla”, Jussi sanoo ja kiroilee taas hiukan.
Huvila on remontoitu uuteen loistoon. Kun Jussin perhe asui täällä, talon muissa huoneissa asui köyhiä taiteilijaperheitä eikä sisälle tullut juoksevaa vettä.
Tässä huvilassa Jussi yhdeksänvuotiaana paleli ja oli nälissään, tuolta laiturilta hän hyppäsi sisarusten kanssa uimaan ja tunsi olonsa huolettomaksi, kunnes piti taas palata kotiin.
”Kastelin sänkyni joka yö vielä yhdeksänvuotiaana. Aamuisin faija totesi, että joko taas, kusiluntti.”
Takapihalta lähtee polku mäelle.
”Esittelen meidän ulkovessan”, Jussi sanoo ja harppoo ylös.
”Ai se on purettu. Mutta tsekkaapas näköala.”
Näköala on suoraan merelle. Vessapaperia tässä huussissa ei Jussin lapsuudessa ikinä ollut, sanomalehteä vain, mutta näköalasta ei voi valittaa.
Tässä kodissa Jussi asui isoveljen, isosiskon, pikkuveljen, isän ja äidin pikkusiskon kanssa. Isä ja äidin pikkusisko saivat lopulta myös yhteisen lapsen.
Huoneita perheellä oli kaksi. Isän uusi perhe asui lämpimässä huoneessa, äidin lapset keskenään kylmässä.
”Kastelin sänkyni joka yö vielä yhdeksänvuotiaana. Aamuisin faija totesi, että joko taas, kusiluntti. Koulussa haisin niin, että muut lapset alkoivat lahjoittaa minulle vanhoja vaatteitaan. Olin siitä pelkästään iloinen! En hävennyt yhtään. Tunsin kai olevani häpeän tunteen alapuolella.”
Oli myös onnellisia päiviä. Sellaisina Jussi seikkaili veljien kanssa Seurasaaren poluilla, istui iltaa ystävällisten puliukkojen metsään kyhätyssä spurgumajassa, tasapainotteli meren aalloilla kahden yhteen sidotun tukin päällä ja tunsi olonsa kevyeksi, lähes painottomaksi.
Onnellinen oli myös se aamu, jolloin isä tarjosi aamupalaksi teetä ja ranskanleipää.
Mannapuuroa ja mansikkaa
Sää on kylmä ja lapsuuskodit nähty.
”Jatketaanko autossa? Ajellaan ympäriinsä ja jutellaan”, Jussi ehdottaa.
Palataan vuoteen 1975. Silloin Jussi oli kymmenen ja tapahtui ihme.
”Äiti heräsi kuolleista ja sai huoltajuuden. Muutimme hänen ja uuden isäpuolen luokse Uuteenkaupunkiin.”
Jussi ei tiedä, miksi huoltajuus äidiltä vietiin ja palautettiin. Hän ei ole kysynyt. Hän pääsi takaisin äidin luo, se riitti.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/jussirainio5.jpg?itok=UIXOrClD)
Äiti oli saanut työpaikan Saabin tehtaalta, ja tähänkin perheeseen oli syntynyt uusi pikkuveli. Kerrostalokodissa oli sisävessa ja kylpyamme, vesi tuli hanasta. Jääkaapissa oli ruokaa, joskus sai herkkuja.
”Herkkuna oli mannapuuroa ja mansikkaa.”
Äidin luona Jussi uskalsi taas itkeä. Kaksi seuraavaa vuotta olivat hyviä.
Sitten äiti ja isäpuoli erosivat. Sen jälkeen jääkaappi oli taas useimmiten tyhjä.
Jussi ei tiedä, miksi huoltajuus äidiltä vietiin ja palautettiin. Hän pääsi takaisin äidin luo, se riitti.
13-vuotiaana Jussi alkoi seurustella. Kotona alkoi olla niin levotonta, että 15-vuotiaana hän muutti tyttöystävänsä vanhempien luo. Se oli Jussin kodeista ensimmäinen, jossa oli lankapuhelin, auto, aina ruokaa eikä ikinä pelottavaa.
19-vuotiaana Jussista tuli isä. Teini-iässä alkanut suhde päättyi lopulta yhteisymmärryksessä, sillä joskus rakkauskin kuolee itsestään, kuten Jussi Polku-kappaleessaan ensirakkauttaan muisteli.
Peruskoulun jälkeen Jussi valmistui hitsariksi ja meni tehtaaseen töihin. Timo-veli harrasti musiikkia ja harjoitteli samassa talossa kuin Rami Alanko. Yhtenä päivänä Rami kysyi, suostuisiko Timo hänen uuden popbändinsä laulajaksi.
”En”, Timo vastasi, koska oli hevimies.
”Mutta pikkuveljeni suostuu.”
Jussi ei muista suostuneensa. Eihän hän edes tiennyt, osasiko laulaa. Neon2:n laulaja hänestä kuitenkin tuli.
Ihan liikaa huomiota
Pitkät tukat on hyvät, ne pidetään, levy-yhtiöstä sanottiin.
Toinen on tumma ja toinen vaalea, sekin toimii. Kontrastia voisi vielä korostaa.
”Ramin käskettiin värjätä tukka vielä vähän vaaleammaksi ja minun tummemmaksi. Ja me värjättiin.”
Vuonna 1992 Neon2 tuli Syksyn sävel -kilpailussa toiseksi ja ilmestyi albumi Polku. Se myi tuplaplatinaa.
Yhtäkkiä Jussi oli tähti.
Tytöt pakkautuivat lavan eteen. Tytöt juoksivat perässä. Tyttöjä oli siellä täällä ja kaikkialla, ja aina kun Jussi huomioi yhtä, toinen pahastui.
Ensimmäistä kertaa Jussi sai huomiota, jota oli kaivannut koko elämänsä.
”Oli käsittämätön vahinko, että minusta tuli sellainen kansansuosikki. Se oli ihan liikaa ihmiselle, jonka DNA:han on lapsesta asti iskostettu, että hän on mitätön.”
Muiden hyväksyntä tuntui väärältä ja vieraalta. Jussi kesti sitä viinan voimalla.
Vain humalassa hän osasi olla tähti eli marssia jonojen ohi, juoda ravintolapäälliköiden tarjoamia ilmaisia viinoja, naurattaa naisia, lähteä niiden kanssa jatkoille.
”Selvin päin olin nöyrä, huomaavainen ja arka. Kännissä miehittelin ja pidin älämölöä. Jos nyt näkisin jossain semmoisen kaverin kuin olin silloin päissäni, ottaisin sitä idioottia korvasta kiinni ja taluttaisin sen pois. Sikahan mä silloin olin, tytöillekin. En uskaltanut lähestyä niitä selvin päin. Olisi ujostuttanut. Aivan helvetisti.”
”Oli käsittämätön vahinko, että minusta tuli sellainen kansansuosikki.”
Humalassa nousi myös itsetuhoisuus. Jussi juoksenteli talojen katoilla, roikkui parvekkeilta, hyppi liikkuvista autoista. Rami juoksi perässä, kirosi ja pelasteli.
Vuonna 1996 Neon2:n suosio hiipui. Jussi tunsi olevansa taas arvoton. Ei kukaan. Se tuntui kaiken lopulta.
Jussi sulkeutui kylpyhuoneeseen, laittoi Neon2:n musiikin soimaan ja kynttilät palamaan. Ei hän kuolla halunnut, hän ei vain jaksanut elää.
Avovaimo hälytti ambulanssin viime tingassa.
Mörkö skarppaa
”Arvaas mitä. Nyt me ollaan eksytty. En tiedä yhtään mihin suuntaan nyt ajan. Pitäjänmäkeenhän olen sua heittämässä?”
Joo.
”Näitkö tuon kyltin? Siinä luki Kerava. Ei jumaleissön oikeesti. Me tultiinkin Keravalle. Morjens!”
Jussia naurattaa.
Hänellä on diagnosoitu vaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Mielialalääkkeitä hän on syönyt 25 vuotta. Haastattelua varten hän on ottanut myös adhd-lääkkeen.
”Lääkkeen avulla olen iloinen ja puhelias, melkein kuin normaali ihminen. Adhd-diagnoosia en ole saanut, mutta enhän mä mihinkään pysty keskittymään. Paitsi laulamiseen.”
Kun tähteys loppui ja toimeentulo romahti, apuun tuli taas Timo. Veljekset perustivat Rainio Bros -yhtyeen ja lähtivät keikoille. Kymmenen vuotta Jussi sai pysyä piilossa rumpujen takana, sitä hän rakasti.
”Pahimmillaan saatan maata sängyssä iltayhdeksään.”
Vaikka masennusjaksot ovat tehneet työnteosta vaikeaa, Jussi on pystynyt elättämään itsensä muusikkona.
”Kotona olen helvetinmoinen mörkö. Pahimmillaan saatan maata sängyssä iltayhdeksään. Mutta pojan takia haluan skarpata ja koettaa elää.”
Siksi Jussi käy kuntosalilla kolme kertaa viikossa, vaikka ei pidä siitä, ja juoksulenkillä, vaikka ei pidä siitäkään.
Mutta ajasta, jonka poikansa kanssa viettää, Jussi pitää aina.
Täksi illaksi Jussi aikoo vielä ajaa Turkuun. Tarkoitus on soitella kitaraa Ramin kanssa, tapailla uusia biisejä. Niitä pyörii Jussin päässä yhä.
Haastattelun alkamisesta on pian viisi tuntia.
”Kuinka sä jakselet? Puhun niin hirveästi. Syöpäs välillä tota pullaa. Sulla on verensokerit varmaan jo ihan alhaalla.”
Passaaja-Rainio pitää huolta.
Yhä eksynyt
”Me ollaan muuten taas eksytty. Sano kun pitää kääntyä.”
Nyt. Nyt seuraavasta oikealle, sanon.
”Sun oikealle vai mun oikealle?”
Eikös meillä ole sama oikea?
”On kai, olen vain tottunut tarkistamaan. Mulla on pari kaveria, joiden on vaikea erottaa oikeaa vasemmasta. He ovat ikään kuin oikea-vasensokeita.”
Jussi kääntyy risteyksestä oikealle.
”Tiedätkö, miksi epäröin niin pitkään tämän haastattelun antamista? Koska lehtijutuissa on useimmiten onnellinen loppu. Minusta ei sellaista pysty kirjoittamaan. Masennukseni ei parane, elän sen kanssa niin kauan kuin jaksan elää. Minun tarinallani ei ole onnellista loppua.”
Ei tähän tarvitse tehdä onnellista loppua. Jussin tarina jatkuu vielä, ei tehdä tähän juttuun loppua ollenkaan.
Henkilöjuttu Jussi Rainiosta on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 15/2020.
