Kodin Kuvalehden kolumnisti Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.
Kodin Kuvalehden kolumnisti Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.

Kun tarkemmin katsoo, tapahtuu paljonkin. Koti esimerkiksi tyhjenee, Kodin Kuvalehden kolumnisti Kai Lehtinen kirjoittaa.

KUN AJATTELEN KULUNUTTA VUOTTANI, mieleeni tulee muutama vuosi sitten julkaistu Mike Leighin elokuva Vuosi elämästä. Se kertoo kymmeniä vuosia yhdessä olleesta pariskunnasta, joka viettää näennäisen tasaista ja rauhallista elämää omakotitalossaan. He käyvät töissä ja hoitavat puutarhaa. Vuodenajat vaihtuvat. Mitään räiskyvää toimintaa ei ole.

Sellaistahan elämä usein on. Ihan tavallisen tylsää, vaikka huomaamatta saattaa tapahtua paljonkin.

OLEMME KAIKETI MELKO tavallinen perhe. Vanhemmat ovat olleet nuoruudesta lähtien yhdessä ja tehneet liudan lapsia. Istumme keittiössä ja syömme lämmitettyä eilen tehtyä ruokaa. Puhumme päivän tapahtumista. Sanattomat ja sanallisetkin viestit tulkitaan välillä monin eri tavoin.

”Huumori ja viime kädessä yhteen hiileen puhkuminen ovat olleet koko perheen yhteinen keino selvitä vaikeistakin tilanteista.”

Elämä on näennäisen seesteistä. Kaikenlaisia toilailuja ja myllerryksiä on vuosien varrella sattunut, mutta huumori ja viime kädessä yhteen hiileen puhkuminen ovat olleet koko perheen yhteinen keino selvitä vaikeistakin tilanteista, ihan niin kuin monessa muussakin perheessä.

KESKIMMÄINEN TYTTÄREMME palaa pian vuoden Amerikan-reissultaan. Olen miettinyt kohtaamistamme. Mitä meille on tapahtunut vuodessa? Jatkuuko kaikki siitä, mihin vuosi sitten jäimme? Miten tytär sopeutuu tavalliseen arkeemme? Hänelle on tapahtunut isoja asioita. Hän on nähnyt valtavasti erilaisia paikkoja, tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut läheisiä ystäviä. Meille kotona ei ole vuodessa tapahtunut mitään uutta. Vai onko?

Aluksi ajattelin, että kulunut vuosi on mennyt samalla tavalla kuin aiemmatkin. Mutta kun tarkemmin mietin, asiat eivät kuitenkaan toistu täsmälleen samalla tavalla. Harvemmin sitä kahta samanlaista päivääkään on. Kaiketi me kaikki tässä perheessä olemme jonkin verran muuttuneet.

”Ystäviä on yritetty kuunnella ja auttaa elämän erilaisissa kolhuissa.”

Lapsista kaksi on ahkeroinut ja viettää valmistujaisiaan keväällä. Yksi aloitti syksyllä opiskelut ja muutti yhteen tyttöystävänsä kanssa. Yksi muutti kissojensa kanssa kotoa ja vaihtoi työpaikkaa. Koti on jatkanut tyhjenemistään.

Tulipalossa tuhoutuneen rakennuksemme tilalle on vuoden aikana noussut uusi. Lähisuvusta on yksi ihminen kuollut, ja haikeus on muistuttanut elämän rajallisuudesta. Ystäviä on yritetty kuunnella ja auttaa elämän erilaisissa kolhuissa.

NIIN ELOKUVISSA KUIN OIKEASSA ELÄMÄSSÄKIN epävarmuus on läsnä koko ajan. Siksi pitäisi osata elää hetkessä. Silti huomaan ajattelevani ja odottavani jo aikaa, kun tytär palaa ja antaa oman räiskyvän panoksensa päällisin puolin yksinkertaiseen elämäämme.

Yläkerrassa ei jatkossa ole hiljaista, siisteydestä puhumattakaan. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, tylsää ei ainakaan tule olemaan.

Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.
Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.

Kun Marika Ahola kuuli puolitutun perheen lapsen kuolemasta, hän tiesi heti, että haluaa auttaa. Seuraavat kuukaudet hän meni sunnuntaisin perheen ovelle ja vei viikoksi ruokaa koko perheelle. ”En pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa.”

Ensimmäisenä sunnuntaina Marika Ahola, 43, seisoi puolitutun perheen oven takana mukanaan tuoreita sämpylöitä ja pullia. Puolitutun perheen teini-ikäinen lapsi oli juuri kuollut, ja Marika mietti, että sen suurempaa surua tuskin voisi olla.

”Emme olleet niin tuttuja, että olisin soitellut perheen äidille, mutta halusin auttaa jotenkin. Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä – sitä, että saisin keskittyä selviytymiseen ja joku auttaisi arjen pakollisten hommien hoitamisessa”, Marika sanoo.

Seuraavana sunnuntaina Marika seisoi perheen ovella taas. Ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana, aina sunnuntaisin melkein koko viime syksyn.

”Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää.”

”Menin ovelle ja annoin ruokakassin tai -kattilan tai molemmat. Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää. Vein kasvissosekeittoa, sitten lihakeittoa, välillä riisipuuroa, isänpäiväksi täytekakun.”

Joskus Marika ja perheen äiti juttelivat ovella jotakin. Muutaman sanan siitä, mistä lapsensa menettänyttä äitiä huvitti jutella: surusta tai siivoamisesta tai vaikka lasten partiosta, jota perheen äiti oli ollut ohjaamassa Marikan lapsille.

Joinakin sunnuntaina Marika vain ojensi kattilan ja ruokakassin ovensuusta ja lähti pois.

”On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Minä en ollut vailla mitään, juttelua tai kiitosta tai viihdyttämistä. On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Joskus sanoin perheen äidille, että tässä on selviytymispakkaus ensi viikoksi. Pyysin, että jos hän tai lapset toivovat jotakin tiettyä ruokaa, minulle voi kertoa, laittaa vaikka viestillä. Sanoin, että en pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa ja haluan auttaa edes niin.”

”Jo tieto siitä, että apua saa, auttaa”

Marikalla itsellään on viisi poikaa, 9–19-vuotiaita. Kymmenen vuotta sitten hänestä tuli maatalon emäntä, kun miehen vanhempien tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos.

Kun pojat olivat pieniä, naapurustossa Toholammilla asuva tuttava sanoi voivansa tulla tarvittaessa poikia hoitamaan. Se tuntui hyvältä.

”Jo se tieto, että saisi apua, jos tarvitsisi, auttoi ja ilahdutti myös silloin.”

Tutuissa on joitakin vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Marika muistaa heidän sanoneen, että ensimmäisistä viikoista ja kuukausista ei muista oikein mitään ja että kaikki voimat menevät tunnista toiseen ja päivästä toiseen selviämiseen.

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää.”

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Heiltä olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää. Jo tieto siitä, että joku ajattelee heitä ja välittää heistä, auttaa, vaikka ei jaksaisi vastata viesteihin mitään. Kun toinen on heikoilla, yhteydenpidon ei voi odottaa olevan vastavuoroista”, Marika sanoo.

Ruokien vieminen perheelle, jonka teini-ikäinen lapsi oli kuollut, loppui joulun tienoilla. Silloin lapsensa menettänyt äiti sanoi, että yrittää saada taas tehtyä ruokia itse. Marika pyysi häntä ilmoittamaan, jos perhe koska vain kaipaisi jotakin ruokaa.

Nyt perheen lapsen kuolemasta on kulunut yli seitsemän kuukautta. Lapsensa menettänyt äiti kertoo, ettei hänellä itsellään ole vielä voimia puhua tapahtuneesta, mutta hän toivoo, että Marikan ystävänteosta kertominen olisi esimerkkinä jollekin toiselle ja joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada yhtä korvaamatonta apua.

Marikan ystävänteosta hän kertoi, jotta joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada joltakin toiselta yhtä korvaamatonta apua.

Marika itse ei ruokien laittamisesta ja viemisestä ole juuri muille puhunut, mutta toivoo nyt, että idea jäisi jollekin mieleen.

”Ehkä joku rohkaistuisi tästä miettimään, tunteeko jonkun, joka kaipaisi apua. Ja alkaisi miettiä, mikä olisi se oma tapa auttaa toisia selviämään vaikeimmista päivistä.”

Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Ystäväperheen isä kuoli Perustimme ringin, ja vuoropäivinä veimme perheelle ruokaa. Näin whatsappiaikana on helppo perustaa ryhmä ja siinä sopia, kuka vie mitäkin ja milloin. Keräsimme myös ryhmän naisia siivoamaan koko kodin ja ikkunat. Sen kummemmin tästä ei olla huudeltu, hiljaista diakoniaa, joka auttaa perhettä selviämään pahimman yli. Hienoja tekoja lähimmäisille tehdään paljonkin. Hyvä, että löytyy tälläistä mieltä.
Lue kommentti
Nämä ruuat saanut äiti

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Itse asiassa tämä juttukin oli auttamista. Olemme saaneet ainakin viideltä taholta haastattelupyyntöjä tyttären kuoleman jälkeen. Kun kodin kuvalehti tarjosi näin hyvän näkökulman asiaan, sovimme Marikan kanssa, että hän antaa haastattelun. Jospa me saisimme sen jälkeen rauhassa keskittyä toipumiseen.
Lue kommentti
Mitä olisi äitienpäivä ilman valkovuokkoja? Tai no, tarkemmin ajatellen, kyllä se on ihana myös siellä, missä vuokot eivät kasva.
Mitä olisi äitienpäivä ilman valkovuokkoja? Tai no, tarkemmin ajatellen, kyllä se on ihana myös siellä, missä vuokot eivät kasva.

Hyvää äitienpäivää, kaikki äidit – ja mummot!

Kun olin pieni, äitienpäivä oli minusta maailman kivoin juhla. Totta kai äitiä piti juhlia! Hänhän oli maailman paras äiti, vaikka vähän kursaili, kun sen hänelle kerroin.

Juhlan puitteet syntyivät käden käänteessä. Isä osti äidille purkkiruusun – meillä päin ei kasvanut valkovuokkoja – ja minä vein hänelle aamukahvin vuoteeseen. Lusikoin kuppiin aina reilusti sokeria. Ajattelin, että äidin pitää saada herkutella omana päivänään, vaikka hän muuten joi kahvin sellaisenaan.

En samaistunut yhtään äideistä parhain -juttuihin.

Kun itse sain lapsia, äitienpäivä tuntui yhtä aikaa ihanalta ja nololta. En samaistunut yhtään äideistä parhain -juttuihin, mutta juhliminen oli onneksi yhtä mutkatonta kuin ennenkin. Tuntui suloiselta saada kaksi pienten nyrkkien nuhjaamaa valkovuokkokimppua, ja aamukahvikin maistui. Mustana, niin kuin aina.

”Älkää suotta tuoko sitä minulle sänkyyn, poltatte vain itsenne”, sanoin lapsille.

Nyt minulla on jo kolmas rooli jokavuotisessa äitienpäivänäytelmässä. Se on hienoin kaikista. Oma tytär saa nyt olla aamun päätähti, minä tulen kuvaan myöhemmin päivällä.

Istun valmiiseen kahvipöytään, jonka ympärille kerääntyy neljä sukupolvea. Kahvien jälkeen lapsenlapset livahtavat lähimetsään poimimaan kaksi nyrkillistä valkovuokkoja. Tulevat, halaavat ja sanovat, että maailman paras mummo. Ei nolota yhtään.