Olen päättänyt olla silittämättä mieheni kauluspaitoja. Olen myös vetäytynyt arkikokkaamisesta ja imuroimisesta. Miten voi parisuhde?

Kun vierailin ensimmäistä kertaa mieheni asunnossa noin kuusitoista vuotta sitten, seurustelusuhde oli aluillaan ja mikron tarina lopuillaan. Sen verran mahdotonta oli poikamiesboksin mikron sisään räjähtäneiden einesten puhdistaminen.

En olisi voinut tuolloin kuvitella, että nyt, vuosia myöhemmin, sama mikrontöhrijämies hoitaa perheemme päivittäisen ruokarumban ostoslistojen suunnittelusta hankintoihin ja kokkaamiseen. Jopa täydellinen kaalilaatikko luonnistuu.

American Journal of Epidemiology -lehdessä julkaistusta tutkimuksesta selvisi, että yli 40 vuotta naimisissa olleilla miehillä ja naisilla oli noin 50 prosenttia pienempi riski sairastua vakavasti kuin niillä, jotka olivat olleet naimisissa alle 20 vuotta. Pitkä parisuhde näyttäisi siis pitävän terveenä ja tasapainossa.

Mutta tuo pitkä parisuhde edellyttää tasapainoa myös kotitöissä. Ei ole naisten tai miesten töitä (vaikka mieheni mielestä auton huoltamiset näyttävätkin aina epäilyttävästi olevan VAIN miesten töitä).

"Kotityöt voi jakaa myös mieltymysten mukaan."

”Elänkö mielestäsi itsekkäästi”, kysyin mieheltäni, kun taas saavuin pitkän päivän jälkeen valmiiseen pöytään ja puhtaaseen kotiin. Keskustelun jälkeen tulimme tulokseen, että kun sallimme toisille myös itsensä toteuttamista, parisuhde voi hyvin ja samalla koko perhe on kriisittömämpi (ja äiti stressittömämpi).

Rouva imuroi, herra silittää. Kotityöt voi jakaa myös mieltymysten mukaan. Ja lopettaa niistä nalkuttamisen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2016.

Näin miesten ja naisten työt on jaettu Kai Lehtisen taloudessa

On kummallinen ajatus, että eletty elämä ei saisi näkyä ihmisestä. Yhtä kummallista olisi, jos joku kävisi ruiskumaalaamassa syksyisiä pihapuitaan vihreällä, kirjoittaa Anna Krogerus.

Esikoisen uusi luokkakaveri pyöräili ohitsemme, kun kävelimme kylänraittia päiväkodille päin. Minä könkkäsin kyynärsauvoineni jalka kipsissä. Esikoinen oli mukana vain avustajana, hänen oli määrä työntää kuopus rattaissa kotiin.

”Onks toi sun mummo?”

”No eiku äiti.”

Siinä vaiheessa oli pakko puuttua puheeseen:

”Ai, luulitko mua mummoksi, kun mulla on nää kepit?”

”No ei, kun sun tukka on tollanen.”

”Ai harmaa, vai?”

”Niin.”

Poika jatkoi iloisesti keulien matkaansa aavistamatta lainkaan, että erään keski-ikäisen äidin mummoneitsyys oli juuri mennyt. Wikipedia ei tunne käsitettä, mutta tarkoitan hetkeä, jona naista ensimmäisen kerran luullaan jonkun mummoksi. Laskeskelin nopeasti, että ollakseni esikoiseni ikäisen lapsen mummo minun olisi pitänyt saada lapsi 17-vuotiaana ja hänen taas saada lapsi samassa iässä.

Mutta totta. Harmaita on, enkä välitä värjätä niitä piiloon. Huomasin ensimmäiset harmaat hiukseni jotakuinkin kolmevitosena, kun vanhempi tyttäreni oli vastasyntynyt. Se tuntui kuin merkiltä. Nuorempana olin kyllä värjännyt tukkaani ihan vain vaihtelunhalusta ja ehkä myös siksi, että ohut tukka näytti hetken komeammalta värjättynä. Olin saanut tyttären, en siis ollut enää tyttönen. Ajattelin, että harmaat hiukset ovat elämänkokemukseni kruunu, jota en halua piilotella.

En myöskään halua opettaa lapsilleni, että naisen vanheneminen on jotenkin hävettävä, peiteltävä asia. Harva myöntää, että olisi. Silti botoxia ja pakkelia kuluu rutkasti sen kätkemiseen, että vuodet vierivät. Ikinuorekkaan olemuksen vaaliminen on kova homma. Ja iso bisnes.

Poikkeuksellisen kauniilla tai komealla ulkomuodolla saa paljon huomiota ja muutakin hyvää aivan ilmaiseksi. On ymmärrettävää, että siihen takertuu. Toisaalta tunnen kuvankauniita ihmisiä, joille kauneus on aina ollut vankila. Kaunottarella voi olla vahva kokemus siitä, ettei hänen sisintään ole koskaan nähty. Silloin vanheneminen voi olla helpottavaakin.

"Kuopuksemme täyttää pian kaksi ja aion lopettaa imetyksen. Koska olen kymmenen viime vuotta ollut lähes katkotta joko raskaana tai imettänyt, siirtymä on minulle merkityksellinen."

On kummallinen ajatus, että eletty elämä ei saisi näkyä ihmisestä. Yhtä kummallista olisi, jos joku kävisi ruiskumaalaamassa syksyisiä pihapuitaan vihreällä. Aivopestäänkö meitä ikuisen nuoruuden ihanteeseen, jotta kauneusbisnes kannattaisi? Kertooko se kulttuurimme kyvyttömyydestä käsitellä kuolemaa?

Suunnittelen parhaillaan juhlia. Kuopuksemme täyttää pian kaksi ja aion lopettaa imetyksen. Koska olen kymmenen viime vuotta ollut lähes katkotta joko raskaana tai imettänyt, siirtymä on minulle merkityksellinen. Tunnen tarvitsevani jonkinlaisen rituaalin päästäkseni tästä elämänvaiheesta eteenpäin.

Kutsun juhlaa ”Kuutamojuhlaksi”. Sen on tapahduttava täydenkuun yönä, koska astun naisen elämäni jälkipuoliskolle. Kuu on täyttynyt, samoin syli. Nyt alkaa kuun vähenemisen aika, salaperäinen ja viisas vanhenevan naisen elämä.

En halua romantisoida vanhuuden vaivalloisia puolia. Muistan, miten äitini kummitäti kerran puuskahti kremppoihinsa kypsyneenä: ”Mä olen niin kyllästynyt olemaan vanha!”

Jokaisessa elämänvaiheessa on rikkautensa ja raskaat puolensa. Yksi siirtymäriitin tärkeä merkitys onkin kääntää vääjäämätön haluttavaksi. Suhteessa vanhenemiseen meidän on opittava se taito uudelleen.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/17.

45 v.

Anna Krogerus: Hyvästi, mummoneitsyys! En halua värjätä harmaitani piiloon

No kukin tekee tyylillään ja onneksi jokainen voi valita mitä tekee. Itse olen 45 v. ja nuorin lapsi on juuri tullut täysi-ikäiseksi. En tunne itseäni mummoksi enkä näytä mummolta. Harmaita hiuksia puskee muutamia, mutta onneksi värit on keksitty. Myös äitini ja anoppini värjäävät hiuksiaan vaikka ovat yli 70 v. Jos kaksivuotiaan äiti päästää itsensä mummon näköiseksi, niin pitkä "vanhuus" on edessä :-)
Lue kommentti

TÄTÄ MIELTÄ: Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa ahdistelija, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Onneksi #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat, miettii Salla Stotesbury.

Kun ultraaja kertoi kolmannessa raskaudessani, että pojalta täällä vahvasti näyttää, hätkähdin hiukan, sitten hymyilin. Kahden tytön jälkeen ajatus poikalapsesta oli vähän yllättävä. Onnellinen olen tietysti kaikista lapsistani, ja aivan yhtä onnellinen olisin ollut kolmannesta tytöstäkin. Hätkähdys liittyi enemmänkin siihen, mitä minä osaisin pojalleni opettaa. Omaa kokemusta poikana olemisesta kun ei ole.

Todellisuudessa ensimmäisten parin vuoden aikana ei ole ollut eroa siinä, miten lapsen kanssa ollaan, ei ainakaan sukupuoleen liittyviä. On luettu samoja kirjoja kuin siskojen kanssa, leikitty samoilla palapeleillä, muovieläimillä, Duploilla ja barbeilla. Ihailtu samoja autoja ja Korkeasaaren asukkeja.

Ehkä erot tulevat eteen myöhemmin – viimeistään siinä vaiheessa, kun isosiskot joutuvat pohtimaan, uskaltaako tulla yöbussilla kotiin tai minkä hetken valitsisi kesätyöpaikalla kahvipaussille, ettei joudu jäämään pomon kanssa kahden taukohuoneeseen. Tai mitä tehdä, kun keskellä kirkasta päivää pankkiautomaatilla tuntematon käsi kouraisee äkkiä takapuolesta (minä potkaisin). Poikien kanssa näistä tuskin keskustellaan. Mutta ehkä nimenomaan pitäisi.

Kenenkään ihmisarvoa ei saa viedä 

Tämän viikon #MeToo-ahdistelukeskustelussa on kuulunut myös ääniä, joissa äidit kiittävät onneaan, että heillä on vain poikia – eipä tarvitse murehtia ahdisteluongelmia, kun lapset kasvavat.

Minä päinvastoin murehdin tuplasti. Eivät pojatkaan ole koskemattomia seksuaalisen häirinnän suhteen. He kohtaavat sitä myös, sekä miesten että naisten taholta, vaikka todennäköisesti paljon harvemmin kuin tytöt.

Miten tehdään pojalle selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä? Kummallisen moni ei tunnu sitä eroa hahmottavan.

Ja sitten on tämä toinen puoli: entä, jos poikani olisikin se, joka ahdistelee?

Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa kusipää, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Miten saisin poikani jo pienestä pitäen ymmärtämään sen itsestään selvän asian, että jokaisella on oikeus koskemattomuuteen ja ihmisarvoon – riippumatta esimerkiksi sukupuolesta, ammatista, kellonajasta, sivukujan pimeyden asteesta tai hameenhelman pituudesta?

Halaa, rutista, ota kainaloon – kerro, että hän on tärkeä

Onneksi on Jari Sinkkonen. Kokenut lastenpsykiatri antoi Helsingin Sanomissa poikalasten(kin) vanhemmille viisaita vinkkejä.

Sinkkosen mukaan seksuaalisen ahdistelun ytimessä on pojan tai miehen ajatus omasta riittämättömyydestään. Siihen taas auttaa, kun kasvattaa pojan arvostamaan muiden lisäksi itseään.

Halaa, rutista, ota kainaloon, kerro, että hän on tärkeä. Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita, neuvoi Sinkkonen HS:ssä.

Tämän ehkä osaan. Kunpa vain muistaisin tehdä sitä koko poikani lapsuuden ajan – silloinkin, kun taaperosta kasvaa koululainen ja myöhemmin pitkäsäärinen teini.

"Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita."

Eikä se tietenkään yksin minun asiani ole. Sinkkosen mukaan ratkaiseva rooli on silläkin, miten poikalapsen isä osoittaa rakkauttaan: mielellään mahdollisimman konkreettisesti sanoin ja teoin. Meillä sekään ei toistaiseksi ole ollut ongelma.

Aika piankin tulee aika jutella pojan kanssa siitä, miten ilmaista ihastumisensa niin, ettei toinen tunne oloaan epämukavaksi. Tehdä selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä; kummallisen moni ei tunnu sitä hahmottavan. Kertoa hänelle, että kosketuksen ja läheisyyden rajat piirtää jokainen ihan itse, ja että niistä rajoista on jokaisella myös oikeus muuttaa mieltään.

Siis aivan samat asiat, jotka käymme läpi pojan isosiskojen kanssa.

Ehkä tästä vielä selvitään. Ainakin #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat.

Vierailija

Miten kasvattaisin pojastani miehen, joka osaa kunnioittaa myös naista?

Myös lapsiperhe voi joutua ahtaalle, jos joutuu pelätä että lapsi itkee tai kiukuttelee, ja semmoinen tahaton häiritsee muita, on varmasti stressaavaa vanhemmille, mutta kun ilkeyttään huudetaan jengin kanssa ja aina yritetään keksiä tapoja, joilla voitaisiin naapurin kotirauha rikkoa, ostetasn kaikki mikä eniten meteliä aiheuttaa, ja tahallisesti ilkeys ja laiskuus voimavarana tehdään asiasta koko kylän yhteinen juttu
Lue kommentti