Lipunmyynti HSL-alueen lähijunissa loppui kesäkuussa. Konduktöörejä ei enää osu ihan joka junaan.
Lipunmyynti HSL-alueen lähijunissa loppui kesäkuussa. Konduktöörejä ei enää osu ihan joka junaan.

Tätä mieltä: Hätänumero tai turvakeskuksen yhteystiedot eivät juuri lämmitä mieltä, jos junamatkustaja ei uskalla tarttua puhelimeen, miettii Salla Stotesbury.

”Nyt v****u  paat sen kameran pois! Sanon viimeisen kerran, tai…”

Nostan katseeni puhelimen näytöltä. Niin nostaa myös se lähelläni istuva parikymppinen nainen, jolle lähes kaksimetrinen, harmaantuva mies karjuu lähijunan käytävällä. Jostain syystä mies kuvittelee, että someen keskittynyt kanssamatkustaja on yrittänyt ottaa hänestä kuvia puhelimellaan.

Mies on huudellut jotain samansuuntaista omasta penkistään jo hyvän aikaa, mutta en ole sitä juuri rekisteröinyt. Onhan noita, ölisijöitä joukkoliikenteessä.

Mutta nyt nuorta naista pelottaa. Selkä jäykistyy, silmät kyyneltyvät. Hän yrittää selittää, ettei yhtään tiedä, mistä mies puhuu, mutta tämä kumartuu jo uhkaavasti kohti.  ”Paat sen puhelimen v***uun ja vähän äkkiä!” Nainen laittaa tärisevin käsin kännykän reppuunsa ja puhkeaa itkuun.

Mihin tästä pitäisi ilmoittaa? Kuka tietää?

Me muut matkustajat vilkuilemme toisiamme iltapäivän ruuhkajunassa. Mihin tästä pitää ilmoittaa? Entä jos mies oikeasti käy tytön päälle? Soittaisinko hätänumeroon? Vai johonkin turvapalveluun?

Soittajakin siinä kyllä laittaisi itsensä alttiiksi – kuka tietää, keneen tuon isokokoisen, todellisuudesta vieraantuneen ihmispolon raivo seuraavaksi kohdistuu.

Pohdimme puoliääneen viereisen rouvan kanssa, onko junissa enää lainkaan konduktöörejä, kun lipunmyynti lähijunissa on lopetettu. Kumpikaan ei tiedä. Tuskin konnarikaan pärjäisi miehelle sylipainissa, mutta ainakin hän tietäisi heti, mistä hälyttää apua.

Rouva koputtaa ohjaamon lukittuun oveen. Ketään ei tule.

Kartoitan lähimpiä matkustajia. Muutama roteva mies olisi nyt hyvä olemassa, mutta kaikki sellaiset seisovat selin kauempana käytävällä tai tuijottavat napit korvissa ulos sumunharmaaseen syksyyn. 

Raivostunut mies istuu takaisin paikalleen ja mutisee vielä äänekkäästi itsekseen. ”Kun salaa kuvataan.”

Harkitsen juuri, pitäisikö mennä vähän kauemmaksi soittamaan 112:een, kun tilanne alkaa rauhoittua. Mies istuu takaisin paikalleen ja mutisee vielä äänekkäästi itsekseen. ”Kun salaa kuvataan.”

Juna saapuu asemalle, ja nuori nainen jää pois. ”Mä en yhtään tajua, mistä se mulle suuttui”, hän nyyhkyttää mennessään vanhemmalle naiselle, joka on istunut hänen vieressään. Tämä taputtaa tyttöä lohduttavasti olalle.

”Aikamoinen näyttelijäsuoritus. Ihan Oscarin arvoista kamaa”, mies jatkaa puhinaansa penkissään, ehkä jo hiukan hämmentyneenä. 

Nousen junasta omalla asemallani. Tapaus pyörii mielessä koko loppuillan. Mitenköhän ensi kerralla pitäisi toimia? 

"Lisää asiakkaiden turvallisuuden tunnetta"

Seuraavana aamuna huomaan junan oven vieressä kyltin, jossa on kaksi puhelinnumeroa: 112 ja 0800-132323. Ensimmäisen numeron tunnen, toinen vie kyltin mukaan VR:n turvakeskukseen. Niiden alla on myös vaunun numero, jonka voi ilmoittaa soittaessaan. 

Meidän junamme taisi osua niihin 25 prosenttiin, joissa konnarikaksikkoa ei ollut. Huono tuuri.

Ja ne konduktöörit? Netistä selviää, että kyllä heitä yhä on: Helsingin seudun liikenteen (HSL) mukaan päiväsaikaan noin 75 prosentissa junista. He tarkastavat lippuja pareittain ja siirtyvät seuraavaan junaan, kun yksi on käyty kokonaan läpi. Iltaisin ja öisin konduktööri löytyy joka junasta. 

Senkin opin, että oikeastaan kesäkuisessa lähijunaliikenteen lipunmyyntiuudistuksessa oli kyse palvelun parantamisesta. ”Uuden toimintatavan myötä asiakkaat tapaavat konduktöörimme aiempaa useammin, mikä parantaa henkilökunnan tavoitettavuutta ja lisää asiakkaiden turvallisuuden tunnetta”, totesi VR:n lähiliikennejohtaja Teemu Sipilä uudistuksen yhteydessä.

Meidän iltapäiväjunamme taisi sitten osua niihin 25 prosenttiin, joissa konnarikaksikkoa ei ollut. Huono tuuri. 

Salla - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt1.9.2017

Kun harhainen kanssamatkustaja raivoaa lähijunassa, tulee äkkiä ikävä konduktööriä

Vierailija kirjoitti: En oikein ymmärtänyt kirjoituksen viestiä. Entä jos harhainen matkustaja olisi ollut tämä parikymppinen nainen, joka ulkoisesti vaikuttaa kaikin puolin tavalliselta, tilanteeseen olisi suhtauduttu aivan toisella tavalla ja hänet ohjattaisiin suoraan avun piiriin suurella myötätunnolla. Erittäin ikävää, ettei ihmisten asenteet mt-ongelmaisia kohtaan ole muuttuneet, vaan ajatellaan vain omaan nahkaa ettei "hullut käy päälle". Miksi Kodin Kuvalehti julkaisee tälläisiä...
Lue kommentti
Vierailija

Kun harhainen kanssamatkustaja raivoaa lähijunassa, tulee äkkiä ikävä konduktööriä

Vierailija kirjoitti: En oikein ymmärtänyt kirjoituksen viestiä. Entä jos harhainen matkustaja olisi ollut tämä parikymppinen nainen, joka ulkoisesti vaikuttaa kaikin puolin tavalliselta, tilanteeseen olisi suhtauduttu aivan toisella tavalla ja hänet ohjattaisiin suoraan avun piiriin suurella myötätunnolla. Erittäin ikävää, ettei ihmisten asenteet mt-ongelmaisia kohtaan ole muuttuneet, vaan ajatellaan vain omaan nahkaa ettei "hullut käy päälle". Miksi Kodin Kuvalehti julkaisee tälläisiä...
Lue kommentti
Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.
Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Paina peukaloa ja pikkurilliä tiukasti yhteen – molemmissa käsissä”, lapsi huudahti, kun olin aivastamaisillani. Ehkä säikähdin kimakkaa, yllättävää ääntä, mutta aivastus jäi tulematta. Tai sitten taika oli 8-vuotiaan neuvossa, jonka hän oli saanut mummiltaan.

Opin lapseltani myös kaksi tapaa päästä eroon hikasta. Kun hikka on tuloillaan, tulee toisen pitää käsiään hikottelevan korvilla ikään kuin kuppeina. Sinne menisi hikka. Toisessa tavassa roikutaan sängyltä pää alaspäin ja pidätetään samalla henkeä.

Lapsi on hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole.

Välillä konsti auttaa, useimmiten ei. Lapsi on kuitenkin hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole. Siksi kuuntelen lapseni mummilta saamia neuvoja tarkasti. Yksi toimii erityisen hyvin.

Jos alkaa palella, ratkaisu ei suinkaan ole juoksentelu, hypähtely ja lisävaatetus. Niiden sijaan alamme nostella olkapäitämme ylös rytmikkäästi. Samalla taitamme kämmenselät ranteiden kohdilta ylöspäin. Kyllä alkaa veri kiertää ja vilu ka­toaa. Teho on testattu niin talvella hiihtolenkillä kuin kesällä aamu-uinnin jälkeen.

Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.
Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.

Kun Marika Ahola kuuli puolitutun perheen lapsen kuolemasta, hän tiesi heti, että haluaa auttaa. Seuraavat kuukaudet hän meni sunnuntaisin perheen ovelle ja vei viikoksi ruokaa koko perheelle. ”En pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa.”

Ensimmäisenä sunnuntaina Marika Ahola, 43, seisoi puolitutun perheen oven takana mukanaan tuoreita sämpylöitä ja pullia. Puolitutun perheen teini-ikäinen lapsi oli juuri kuollut, ja Marika mietti, että sen suurempaa surua tuskin voisi olla.

”Emme olleet niin tuttuja, että olisin soitellut perheen äidille, mutta halusin auttaa jotenkin. Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä – sitä, että saisin keskittyä selviytymiseen ja joku auttaisi arjen pakollisten hommien hoitamisessa”, Marika sanoo.

Seuraavana sunnuntaina Marika seisoi perheen ovella taas. Ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana, aina sunnuntaisin melkein koko viime syksyn.

”Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää.”

”Menin ovelle ja annoin ruokakassin tai -kattilan tai molemmat. Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää. Vein kasvissosekeittoa, sitten lihakeittoa, välillä riisipuuroa, isänpäiväksi täytekakun.”

Joskus Marika ja perheen äiti juttelivat ovella jotakin. Muutaman sanan siitä, mistä lapsensa menettänyttä äitiä huvitti jutella: surusta tai siivoamisesta tai vaikka lasten partiosta, jota perheen äiti oli ollut ohjaamassa Marikan lapsille.

Joinakin sunnuntaina Marika vain ojensi kattilan ja ruokakassin ovensuusta ja lähti pois.

”On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Minä en ollut vailla mitään, juttelua tai kiitosta tai viihdyttämistä. On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Joskus sanoin perheen äidille, että tässä on selviytymispakkaus ensi viikoksi. Pyysin, että jos hän tai lapset toivovat jotakin tiettyä ruokaa, minulle voi kertoa, laittaa vaikka viestillä. Sanoin, että en pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa ja haluan auttaa edes niin.”

”Jo tieto siitä, että apua saa, auttaa”

Marikalla itsellään on viisi poikaa, 9–19-vuotiaita. Kymmenen vuotta sitten hänestä tuli maatalon emäntä, kun miehen vanhempien tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos.

Kun pojat olivat pieniä, naapurustossa Toholammilla asuva tuttava sanoi voivansa tulla tarvittaessa poikia hoitamaan. Se tuntui hyvältä.

”Jo se tieto, että saisi apua, jos tarvitsisi, auttoi ja ilahdutti myös silloin.”

Tutuissa on joitakin vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Marika muistaa heidän sanoneen, että ensimmäisistä viikoista ja kuukausista ei muista oikein mitään ja että kaikki voimat menevät tunnista toiseen ja päivästä toiseen selviämiseen.

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää.”

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Heiltä olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää. Jo tieto siitä, että joku ajattelee heitä ja välittää heistä, auttaa, vaikka ei jaksaisi vastata viesteihin mitään. Kun toinen on heikoilla, yhteydenpidon ei voi odottaa olevan vastavuoroista”, Marika sanoo.

Ruokien vieminen perheelle, jonka teini-ikäinen lapsi oli kuollut, loppui joulun tienoilla. Silloin lapsensa menettänyt äiti sanoi, että yrittää saada taas tehtyä ruokia itse. Marika pyysi häntä ilmoittamaan, jos perhe koska vain kaipaisi jotakin ruokaa.

Nyt perheen lapsen kuolemasta on kulunut yli seitsemän kuukautta. Lapsensa menettänyt äiti kertoo, ettei hänellä itsellään ole vielä voimia puhua tapahtuneesta, mutta hän toivoo, että Marikan ystävänteosta kertominen olisi esimerkkinä jollekin toiselle ja joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada yhtä korvaamatonta apua.

Marikan ystävänteosta hän kertoi, jotta joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada joltakin toiselta yhtä korvaamatonta apua.

Marika itse ei ruokien laittamisesta ja viemisestä ole juuri muille puhunut, mutta toivoo nyt, että idea jäisi jollekin mieleen.

”Ehkä joku rohkaistuisi tästä miettimään, tunteeko jonkun, joka kaipaisi apua. Ja alkaisi miettiä, mikä olisi se oma tapa auttaa toisia selviämään vaikeimmista päivistä.”

Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Ystäväperheen isä kuoli Perustimme ringin, ja vuoropäivinä veimme perheelle ruokaa. Näin whatsappiaikana on helppo perustaa ryhmä ja siinä sopia, kuka vie mitäkin ja milloin. Keräsimme myös ryhmän naisia siivoamaan koko kodin ja ikkunat. Sen kummemmin tästä ei olla huudeltu, hiljaista diakoniaa, joka auttaa perhettä selviämään pahimman yli. Hienoja tekoja lähimmäisille tehdään paljonkin. Hyvä, että löytyy tälläistä mieltä.
Lue kommentti
Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Mikä tässä oli leuhkimista? Minusta oli oikein hienoa, että tällainen teko tulee esille. Ei siksi, että tarvitsisi jotain yksittäistä henkilöä ja hänen tekemistään korostaa, vaan siksi, että tästä jutusta saattaa joku toinen saada idean toimia itse samoin vastaavan kaltaisessa tilanteessa.
Lue kommentti