Tätä mieltä: Hätänumero tai turvakeskuksen yhteystiedot eivät juuri lämmitä mieltä, jos junamatkustaja ei uskalla tarttua puhelimeen, miettii Salla Stotesbury.
”Nyt v****u paat sen kameran pois! Sanon viimeisen kerran, tai…”
Nostan katseeni puhelimen näytöltä. Niin nostaa myös se lähelläni istuva parikymppinen nainen, jolle lähes kaksimetrinen, harmaantuva mies karjuu lähijunan käytävällä. Jostain syystä mies kuvittelee, että someen keskittynyt kanssamatkustaja on yrittänyt ottaa hänestä kuvia puhelimellaan.
Mies on huudellut jotain samansuuntaista omasta penkistään jo hyvän aikaa, mutta en ole sitä juuri rekisteröinyt. Onhan noita, ölisijöitä joukkoliikenteessä.
Mutta nyt nuorta naista pelottaa. Selkä jäykistyy, silmät kyyneltyvät. Hän yrittää selittää, ettei yhtään tiedä, mistä mies puhuu, mutta tämä kumartuu jo uhkaavasti kohti. ”Paat sen puhelimen v***uun ja vähän äkkiä!” Nainen laittaa tärisevin käsin kännykän reppuunsa ja puhkeaa itkuun.
Mihin tästä pitäisi ilmoittaa? Kuka tietää?
Me muut matkustajat vilkuilemme toisiamme iltapäivän ruuhkajunassa. Mihin tästä pitää ilmoittaa? Entä jos mies oikeasti käy tytön päälle? Soittaisinko hätänumeroon? Vai johonkin turvapalveluun?
Soittajakin siinä kyllä laittaisi itsensä alttiiksi – kuka tietää, keneen tuon isokokoisen, todellisuudesta vieraantuneen ihmispolon raivo seuraavaksi kohdistuu.
Pohdimme puoliääneen viereisen rouvan kanssa, onko junissa enää lainkaan konduktöörejä, kun lipunmyynti lähijunissa on lopetettu. Kumpikaan ei tiedä. Tuskin konnarikaan pärjäisi miehelle sylipainissa, mutta ainakin hän tietäisi heti, mistä hälyttää apua.
Rouva koputtaa ohjaamon lukittuun oveen. Ketään ei tule.
Kartoitan lähimpiä matkustajia. Muutama roteva mies olisi nyt hyvä olemassa, mutta kaikki sellaiset seisovat selin kauempana käytävällä tai tuijottavat napit korvissa ulos sumunharmaaseen syksyyn.
Raivostunut mies istuu takaisin paikalleen ja mutisee vielä äänekkäästi itsekseen. ”Kun salaa kuvataan.”
Harkitsen juuri, pitäisikö mennä vähän kauemmaksi soittamaan 112:een, kun tilanne alkaa rauhoittua. Mies istuu takaisin paikalleen ja mutisee vielä äänekkäästi itsekseen. ”Kun salaa kuvataan.”
Juna saapuu asemalle, ja nuori nainen jää pois. ”Mä en yhtään tajua, mistä se mulle suuttui”, hän nyyhkyttää mennessään vanhemmalle naiselle, joka on istunut hänen vieressään. Tämä taputtaa tyttöä lohduttavasti olalle.
”Aikamoinen näyttelijäsuoritus. Ihan Oscarin arvoista kamaa”, mies jatkaa puhinaansa penkissään, ehkä jo hiukan hämmentyneenä.
Nousen junasta omalla asemallani. Tapaus pyörii mielessä koko loppuillan. Mitenköhän ensi kerralla pitäisi toimia?
"Lisää asiakkaiden turvallisuuden tunnetta"
Seuraavana aamuna huomaan junan oven vieressä kyltin, jossa on kaksi puhelinnumeroa: 112 ja 0800-132323. Ensimmäisen numeron tunnen, toinen vie kyltin mukaan VR:n turvakeskukseen. Niiden alla on myös vaunun numero, jonka voi ilmoittaa soittaessaan.
Meidän junamme taisi osua niihin 25 prosenttiin, joissa konnarikaksikkoa ei ollut. Huono tuuri.
Ja ne konduktöörit? Netistä selviää, että kyllä heitä yhä on: Helsingin seudun liikenteen (HSL) mukaan päiväsaikaan noin 75 prosentissa junista. He tarkastavat lippuja pareittain ja siirtyvät seuraavaan junaan, kun yksi on käyty kokonaan läpi. Iltaisin ja öisin konduktööri löytyy joka junasta.
Senkin opin, että oikeastaan kesäkuisessa lähijunaliikenteen lipunmyyntiuudistuksessa oli kyse palvelun parantamisesta. ”Uuden toimintatavan myötä asiakkaat tapaavat konduktöörimme aiempaa useammin, mikä parantaa henkilökunnan tavoitettavuutta ja lisää asiakkaiden turvallisuuden tunnetta”, totesi VR:n lähiliikennejohtaja Teemu Sipilä uudistuksen yhteydessä.
Meidän iltapäiväjunamme taisi sitten osua niihin 25 prosenttiin, joissa konnarikaksikkoa ei ollut. Huono tuuri.
