Suurinta osaa Sanervakodin, muistisairaiden hoivakodin, asukkaista ei käy katsomassa kukaan. Siksi henkilökunta koskettaa heitä ohi mennessään ja antaa voileivän vaikka yöllä, jos on nälkä. ”Jokainen asukas on ollut joskus lapsi, jonkun äidin poika tai tyttö.”
Helsingin Myllypurossa on muistisairaiden hoivakoti, jonka asukkaista useimmilla ei koskaan elämässään ole ollut kaunista kotia, kunnon koulutusta tai suurta läheisten joukkoa, joka ajattelisi lämmöllä ja rakastaisi.
”Asukkaamme ovat muistisairaita, mutta eivät sillä siloisella tavalla kuin muistisairaat useimmiten esitetään puheissa”, sanoo lähihoitaja Susanna Salo.
Uusi asukas saapuu Diakonissalaitoksen Sanervakotiin esimerkiksi näin:
Taksi kaartaa nelikerroksisen talon pihalle ja autosta autetaan ihminen, joka omistaa ainoastaan yllään olevat vaatteet.
Runsas päihteiden käyttö on vaikuttanut hänen muistiinsa ja kognitiivisiin taitoihinsa. Hän tulee ehkä sairaalasta, jonne on joutunut pahoinpitelyn seurauksena. Hänellä on harvoin omaista saattajanaan.
Uusi asukas johdatetaan omaan huoneeseensa. Tämä on kotisi, hänelle sanotaan. Tervetuloa.
Sitten aletaan tutustua, puolin ja toisin.
Ajattelen joka päivä, että teemme tärkeää työtä.
Hoivakodissa asuu 48 muistisairasta. Suurin osa heistä on nuorempia kuin muistisairaat keskimäärin, monet työiässä.
”Välillä saamme kuulla ihmettelyä, miksi kannattaa hoitaa ihmistä, joka on juomalla pilannut koko elämänsä ja läheistensä elämän. Sellaista, joka saattaa olla sairautensa vuoksi yhä väkivaltainen, ilkeä ja ruokoton”, Susanna sanoo.
”Muistan joka päivä, että teemme tärkeää työtä.”
Kovia kokeneet ihmiset saavat edes viimeisiksi vuosiksi arvokkaan elämän. Sellaisen, jossa ei tarvitse olla koko ajan varuillaan ja pelkäämässä nyrkit pystyssä.
”Ei voi ajatella, että he ovat ansainneet kohtalonsa. Me emme tiedä taustoja.”
Jokainen asukas on ollut joskus lapsi, jonkun äidin poika tai tyttö.
Elämässä voi tapahtua mitä tahansa, kenelle tahansa.
Eikä kenenkään tarvitse olla ylenpalttisen kiitollinen tai katuvainen saamansa hoivan vuoksi, Susanna sanoo.
Elämässä voi tapahtua mitä tahansa, kenelle tahansa.
”Minusta tuntuu, että kun asukas käskee yhtäkkiä minun painua helvettiin, hän haluaisi sanoa ehkä jotain muuta, muttei löydä sanoja.”
Kiitos, kenties.
”Me olemme suurimmalle osalle asukkaista tärkeimmät omaiset. Me annamme heille aikaa ja olemme heitä lähellä.”
Valtaosan luona ei koskaan käy ketään.
Mikä sai Sanervakodin asukkaan Railin elämän rauhoittumaan, vaikka hän aikaisemmin sairautensa vuoksi saattoi piilottaa vaippansa puurokattilaan? Miksi Susanna ei aina malta pysyä poissa työpaikaltaan, vaikka olisi vapaapäivä? Lue Sanervakodista Kodin Kuvalehdestä 3/2019. Tilaajana voit lukea jutun myös digilehdestä sekä ilmaisena tähtiartikkelina.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
