Lea Lottonen, 51, asuu Lappeenrannassa miehensä Akin ja kahden kissansa kanssa. Molempien harrastus on lenkkeily. Lealla on kuusi lasta.
Lea Lottonen, 51, asuu Lappeenrannassa miehensä Akin ja kahden kissansa kanssa. Molempien harrastus on lenkkeily. Lealla on kuusi lasta.

Lea Lottonen näytteli pärjäävää, vaikka joi elämänsä pilalle. Kun hän lopulta sai kierrettyä korkin kiinni, rinnalle löytyi saman kokenut ihminen.

"OPIN HUMALAJUOMISEN nuorena. 13-vuotiaana olin kännissä viikonloppu toisensa perään. En edes pitänyt viinistä, joten hain kioskilta salmiakkia, jonka avulla sain viinin alas.

Join, koska humala tuntui hauskalta. Se antoi rohkeutta sanoa ja tehdä asioita, joita en olisi muuten uskaltanut.

Olin tavallinen kiltti tyttö, mutta humalaan juominen oli siihen aikaan teinien harrastus ainakin Lappeenrannassa. Menin joukon mukana.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Muista minut erotti se, että vietin veljeni kanssa pitkiä aikoja mummolassa. Äiti oli 16-vuotias, kun synnyin, isäni nipin napin parikymppinen. Äiti rakasti minua, mutta olin hänelle kuin nukke, jonka hän puki röyhelöihin. Kun nukke alkoi itkeä, äiti oli avuton. Mummo sai hoitaa sekä itkevää äitiä että itkevää vauvaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vanhempani erosivat, kun olin nelivuotias. Isäni muutti Ruotsiin. Hänelle maistui viina jo nuorena, ja iän myötä juominen paheni. Isäni kuoli alkoholisoituneena 52-vuotiaana.

JO TEININÄ TIESIN, että haluan kuusi lasta. Haluni kumpusi varmasti lapsuudestani. vaikka sain mummolta ja papalta rakkautta, koin ulkopuolisuutta. Kaverit puhuivat äidistä ja isästä, minä mummosta ja papasta.

Olin 16, kun tapasin tulevan mieheni, ja 18, kun menimme naimisiin vuonna 1983. Seuraavana vuonna syntyivät kaksostyttäret. Oli ihanaa tulla äidiksi ja saada perhe. Lapsia syntyi lisää: tyttö vuonna 1991 ja sitten kahden vuoden välein poika, tyttö ja poika.

Kaksosten syntymän jälkeen asuimme Kouvolassa, mutta talon rakensimme Valkealaan, koska sieltä sai halpoja tontteja. Minä tein konttoritöitä pienellä palkalla, mieheni työskenteli kameramiehenä Yleisradion filmiryhmässä.

Töiden jälkeen join muutaman kaljan ennen kuin tulin kotiin.

VAIKEUDET ALKOIVAT 1990-luvun lopulla. Mieheni joutui jättämään työnsä, kun hänen työpaikkansa siirtyi Jyväskylään. Siitä alkoi työttömyys: kameramiehelle ei löytynyt töitä. Minä ansaitsin verkostomarkkinoinnissa vain vähän. Kuusilapsisessa perheessä oli paljon kuluja.

Jouduimme myymään talon, jotta saimme osan veloista maksettua. Luottotiedotkin menivät.

Minä käytin alkoholia samalla tavalla kuin teininä: join itseni aina humalaan. Raskaana ja imettäessäni en käyttänyt alkoholia, mutta kuopuksen imettämisen jälkeen juominen riistäytyi käsistä.

Lähdin usein töiden jälkeen työkaverin kanssa baariin 'yhdelle'. Käytännössä aina ilta venyi yöksi. Lapsista huolehtivat mieheni tai naapurin rouva.

Baareissa sain ylistystä miehiltä. Miten upea olinkaan! Humalahuuruissa tuntui hyvältä, että olin heidän silmissään muutakin kuin äiti.

Mieheni ja äitini soittelivat perääni. Suutuin, kun asioihini puututtiin.

Jos menimme mökille, minulla oli pullo mukana. Jos ystäviä tuli kylään, minä olin aina se, joka ei osannut lopettaa. Join niin kauan kuin viinaa riitti.

Töiden jälkeen ostin usein muutaman kaljan ja join ne jossakin piilossa ennen kuin tulin kotiin.

Minähän olin se reipas ja hymyilevä Lea!

JUOMISELLA PEITTELIN pahaa oloani. Asiat olivat yhtenä kuristavana vyyhtenä: lapsuus, isän kuolema, omasta kodista luopuminen, jatkuvat rahavaikeudet, väsymys, onneton avioliitto.

Olimme mieheni kanssa hyvin erilaisia. En ollut ehtinyt tutustua häneen kunnolla ennen naimisiin menoa. Minulla oli ollut niin kova hinku saada oma perhe.

Rinnan takana painoi möykky. Se oli ollut siellä jo vuosia ja tuntui yhä raskaammalta. Ulospäin olin silti aina iloinen. En halunnut näyttää pahaa oloani, koska minut oli opetettu olemaan kiltti. Minähän olin se reipas ja hymyilevä Lea!

Elämämme oli jatkuvaa kitkuttelua rahan ja vuokrarästien kanssa. Sosiaalitoimisto ei halunnut myöntää meille toimeentulotukea, koska miehelläni olisi ollut työpaikka Jyväskylässä. Jälkeenpäin lapset ovat muistelleet, että meillä syötiin aina keitettyä makaronia tai keitettyä makaronia.

Juomiseen minulla ei mennyt paljon rahaa. Kyllähän naisihminen aina maksajan löysi.

En voinut pahoittaa terveydenhoitajan mieltä.

AHDISTUKSENI KASVOI pakahduttavaksi. Eräänä syysaamuna vuonna 2001 havahduin ensimmäistä kertaa siihen, että tarvitsen apua.

Menin tutun neuvolaterveydenhoitajan luokse. Hän ilahtui näkemisestäni niin, etten voinut pahoittaa hänen mieltään ja kertoa ahdistuksestani. Näytin iloista naamaa ja valitin kipeää varvasta.

Sinä iltana join muutaman kaljan ja sulkeuduin vessaan.

Kirjoitin lattialla kädet täristen jäähyväiskirjeen. Pyysin anteeksi, etten jaksa. Lähetin erityisterveiset sosiaalityöntekijälle, joka oli evännyt toimeentulotukemme.

En ajatellut mitään, en edes lapsia.

Näin vain pienen mustan pisteen.

Sitten söin kaikki lääkkeet, mitkä löysin.

Uskalsin vihdoin puhua möykystä rinnassa ja siitä, etten jaksa.

HERÄSIN SAIRAALASSA. Kun tapahtumat palautuivat mieleeni, häpesin ja itkin. En missään nimessä halunnut kuolla. Minua hoidettiin: sain mielialalääkityksen ja aloitin terapian. Meille myönnettiin myös kotiapua.

Kotona tapahtumia hyssyteltiin. Lapsille sanottiin, että äiti on kipeä. Möykky rinnassani ei kuitenkaan kadonnut.

Otin uudestaan yliannostuksen lääkkeitä ja soitin heti perään tutulle palopäällikölle. Määrä ei olisi riittänyt tappamaan. Se oli hätähuuto.

Sen jälkeen vietin viikon psykiatrisella osastolla. Kun nuori lääkäri kysyi, miltä minusta tuntuu, jotain tapahtui. Uskalsin vihdoin puhua möykystä rinnassa, juomisesta ja siitä, että en jaksa.

Menin A-kiltaan palopäällikön mieliksi.

MYÖNSIN, ETTÄ MINULLA oli alkoholiongelma. Palopäällikkö, jolle olin soittanut, kannusti minua A-klinikalle. Ajattelin, että kyllä minä ongelmani hallitsen, mutta menin hänen mielikseen.

Osallistuin saman tien aamuryhmään, jossa oli lisäkseni kolme miestä. Päädyin vuodattamaan elämääni ja juomistani 45 minuuttia.

Parhaalta tuntui kuitenkin A-killan toiminta. Kun menin sinne ensimmäistä kertaa, makkarat paistuivat grillissä ja ihmiset pelasivat pihalla mölkkyä. Toiminta sopi minulle, sillä en olisi jaksanut vain istua ja puhua juomisesta.

Join yhä, mutta harvemmin kuin ennen. En koskaan ajatellut, että minun pitäisi lopettaa kokonaan.

Kopautin miestäni kengänkannalla korvaan.

LÄHDIN OTTAMAAN PARI kaljaa työkaverin kanssa heinäkuisena perjantaina lähdin työkaverin kanssa ottamaan pari kaljaa. Jatkoin juomista koko viikonlopun.

Sunnuntaina mieheni tuli etsimään minua Kouvolasta. Riitelimme torin laidalla kovaäänisesti, ja kopautin miestäni kengänkannalla korvaan. Poliisit tulivat paikalle.

Poliisi otti minut puhutteluun ja ripitti minua siitä, että pienten lasten äiti voi olla tuollaisessa kunnossa. Sisuunnuin ja päätin, etten lähtisi kotiin.

Seuraavana aamuna heräsin vieraassa asunnossa. Oli 8. heinäkuuta ja kello oli 7.45. Kukkamekkoni oli vinksallaan, vyötäröltä puuttui pari nappia, peilistä katsoi reissussa rähjääntynyt Lea. Pöydällä oli konjakkipullo, josta otin huikan.

Sitten sanoin itselleni: 'Lea, nyt lopeta.'

En vielä tiennyt, että se oli viimeinen ryyppyni.

ISTUIN ETUPENKILLÄ kuskin vieressä. Olimme matkalla porukalla A-kiltojen kesäpäiville, ja juttelin koko matkan autoa ajavan Lottosen Akin kanssa. Aki tuntui tutulta ja turvalliselta.

Viikonloppu oli täynnä kilpailuja, uimista ja saunomista. Oli ihmeellistä, että kaikilla olin niin hauskaa selvin päin.

Päätöslounaalla minua alkoi itkettää. En halunnut leirin loppuvan.

Olin miettinyt avioeroa jo pitkään. Elokuussa lopulta ilmoitin, että muutan pois kotoa ja että kuopus muuttaa kanssani.

Eihän kahden juopon liitto voi onnistua.

AKI TULI ELÄMÄÄNI nopeasti ja luontevasti. Hän oli lopettanut juomisen pari kuukautta ennen minua ja ymmärsi kohtalotoverina taustani. Lähdimme eteenpäin, vaikka monet sanoivat, ettei kahden juopon liitto voi onnistua.

Meidät vihittiin A-kiltojen liiton kesäpäivillä Turun saaristossa kesällä 2003. Moni raavas mies pyyhki silmäkulmaansa.

Raitistuminen on usein täynnä rankkoja kamppailuja. Me olemme päässeet Akin kanssa melko helpolla, eikä repsahduksia ole sattunut.

Kerran alkuaikoina kyläpaikassa oli kaljaa tarjolla. Minulle tuli viinanhimo ja halusin pois. Kun kerroin siitä Akille, hän vetäisi käden kädestäni. Kotona sanoin Akille, että jos vielä ikinä käy noin, älä jätä minua yksin.

Nyt ajattelen, että saan olla juomatta.

ALUSSA RAITTIUS oli pelottavaa. Sitten se muuttui ajatukseksi, että saan olla juomatta.

Olemme puhuneet asiat lasten kanssa läpi. Olen pyytänyt anteeksi, että join. Join, koska olin sairas.

Olen pyytänyt anteeksi sitä, että perhe hajosi. Erosin, koska minun oli ajateltava hyvinvointiani.

Äidinkin kanssa olen selvittänyt menneet. En ole hänelle katkera – hänhän oli vielä itsekin lapsi minut saadessaan.

Möykky rinnassani oli alkanut murentua, kun se nuori lääkäri kysyi, miltä minusta tuntuu. Kun sitten muutimme Lappeenrantaan Akin työn perässä vuonna 2003, en enää tarvinnut terapiaa.

Olen onnellisimmillani koko ajan.

Olin pitkään töissä A-killassa ja opiskelin päihdetyöntekijäksi. Mummoni sairastuttua kiinnostuin vanhustyöstä, ja nyt opiskelen lähihoitajaksi. Olen myös yhä vapaaehtoisena A-killassa.

Nuorin lapsistani kirjoittaa keväällä ylioppilaaksi, ja lastenlapsiakin minulla on jo neljä. Ihan parasta on, kun lapsenlapsi suukottaa ja sanoo, että mami, minulla on ollut sinua niin ikävä.

RAITTIUS ON TUONUT elämääni kyvyn nauttia pienistä asioista. Viime keväänä hurahdin hölkkään ja syksyllä juoksin puolimaratonin.

Joskus on käytävä kova koulu, jotta pääsee tasapainoon.

Se Lea, joka joi, ei tykännyt itsestään. Se vain mennä porskutti eteenpäin hymy huulilla ja näytteli, että ei tässä mitään.

Vuosien myötä olen oppinut olemaan oma itseni, näyttämään myös kielteiset tunteet ja sanomaan, että nyt en jaksa. Tykkään itsestäni kaikkine makkaroineni. Olen onnellisimmillani koko ajan."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2015.

Sisältö jatkuu mainoksen alla