Niki Strbian ottaa perhekuvia, joissa näkyy rakkaus

Yksi kuva Niki Strbianilta on puuttunut aina.

Kotona Espoossa jääkaapin ovessa ovat magneetteina lasten koulukuvat joka vuodelta. Tietokoneeseen teipattuna on oman perheen uusin perhekuva.

Isosiskosta ei ole yhtään kuvaa.

Olohuoneen seinällä on valokuvasuurennokset lapsista. Karla on nyt 11- vuotias ja David yhdeksän, mutta kuvissa he ovat kolme- ja viisivuotiaita, nauravat ja antavat toisilleen suukon.

On myös kuvia Tšekistä, Nikin entisestä kotimaasta. Jääkaapin oven kuvissa vanhemmat ja pikkusiskon perhe näyttävät hauskoilta ja iloisilta.

Isosiskosta ei ole yhtään kuvaa.

Niki kuvaa perheitä mieluiten heidän kotonaan, nyt Freddyä ja vanhempia, Ninaa ja Briania.

Kurja, paha länsi

Viisi kilometriä oli ratkaiseva matka 1980-luvulla Chebin kaupungissa. Sen verran Nikin kotikaupungista Tšekkosloviasta oli matkaa Länsi-Saksan puolelle, jossa kaikki oli toisin.

Huonommin, Niki uskoi lapsena.

"Länsi oli paha asia. Mikä vain länsi. Länsiautot ja -ihmiset ja -politiikka."

Pahan lännen vuoksi Niki ja muut kolmasluokkalaiset heittivät liikuntatunnilla leikkikranaatteja. Se oli harjoitus, kuka heittää pisimmälle.

Kranaatinheitto ja kaasunaamarin laitto olisivat tärkeitä taitoja, jos länsi-ihmiset tulevat.

Kaasunaamarien laitossa oli nopeuskilpailu.

Kranaatinheitto ja kaasunaamarin laitto olisivat tärkeitä taitoja, jos länsi-ihmiset tulevat. Ja he saattoivat tulla, koska heillä oli niin kurjat olot.

Tšekkoslaviassa elämä sen sijaan oli ihanaa, niin lapsille opetettiin. Aika mukavaa se Nikistä yleensä olikin.

"Lapsella on hyvä olla, kun on ihan hyvä perhe ja kavereita. Kaupoissa oli aina ruokaa. Talot olivat rapistuneita ja kadut huonossa kunnossa, mutta emme osanneet verrata muuhun, koska emme päässeet ulkomaille. Meille opetettiin, että omaa maatamme parempi paikka on vain Neuvostoliitto, joka oli maailman paras paikka."

Koulussa opiskeltiin vieraana kielenä venäjää. Koulukirjoissa kerrottiin upeista, venäläisistä keksinnöistä.

"Hehkulamppua ei ollut keksinyt Thomas Edison vaan joku venäläinen tyyppi."

"Koulun historiankirjoissa hehkulamppua ei ollut keksinyt Thomas Edison vaan joku venäläinen tyyppi. Auton keksijä oli myös venäläinen, koska kaikki isot keksinnöt olivat venäläisiä. Se oli vaihdettua historiaa."

Joskus Nikiä ihmetytti. Lähellä rajaa asuessa Länsi-Saksan tv-kanavat näkyivät välillä, ja Niki ja kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Jana eivät saaneet silmiään irti länsisaksalaisista tv-mainoksista. Niiden perusteella länsi ei vaikuttanut ollenkaan niin surkealta paikalta kuin kerrottiin.

"Mutta ei lapsi sellaista jää miettimään. Vanhemmat taas eivät asiasta puhuneet, koska oli turvallisempaa olla puhumatta. Ei voinut olla varma, olisiko oman perheen sisälläkin joku, joka ilmiantaisi."

Kunpa muistaisin

Nikin perheen mökille oli kotoa kerrostalosta 25 kilometriä. Sinne ajettiin Wartburgilla joka viikonloppu.

Pihoissa pidettiin kaneja ja kanoja, niistä sai lihaa ja munia. Monilla oli sika.

"Meilläkin oli sika aina jouluun asti, ja minulla oli kani. Ensin kanille annettiin nimi, sitten sen kanssa leikittiin ja sitten se syötiin", Niki sanoo ja nauraa.

"Ei se ollut mitenkään kamalaa vaan ihan luonnollista."

Sosialismin aikana sukulaissuhteet ja muut sosiaaliset verkot piti pitää kunnossa, sillä vaihtokauppa oli tärkeää.

Nikin perhe sai isoisän mehiläistarhasta hunajaa leivän päälle levitettäväksi. Mökillä ollessa isoisä saattoi lähteä illalla metsälle, ja aamulla peura roikkui pihassa.

"Menin sisään mökkiin ja kysyin, onko minulla ollut isosisko."

Isovanhempien mökillä Niki oli sinäkin kesäpäivänä, kun ulkona leikkiessä joku naapurimökkien lapsista sanoi noin kahdeksanvuotiaalle Nikille jotakin älytöntä: että hänellä oli ollut isosisko, joka kuoli. Eikä ole ollut, Niki vastasi. Onpas ollut, kaveri väitti. Eipäs ole, Niki sanoi.

"Menin sisään mökkiin ja kysyin, onko minulla ollut isosisko. Äiti lähti huoneesta. Isoäiti sanoi, että kyllä, sinulla oli sisko. Mutta älä puhu tästä, se on äidille niin vaikeaa."

Niki totteli. Hän ei puhunut isosiskosta eikä kukaan kertonut, ei yli 20 vuoteen. Vasta omien lapsien synnyttyä Niki kysyi. Isä kertoi jotakin.

Isosiskon nimi oli Barbora. Hänellä oli ollut pieni sydänvika, sellainen, jonka nykyään saisi korjattua helposti. Silloin ei. Sisko oli mennyt nelivuotiaana leikkaukseen ja kuollut siihen.

Siskon kuoleman jälkeen kotoa oli hävitetty kaikki hänestä muistuttava.

"Olin kaksivuotias, kun siskoni kuoli. Olemme olleet yhdessä sisaruksina, mutta olin juuri sen verran pieni, että en muista häntä", Niki sanoo.

Siskon kuoleman jälkeen kotoa oli hävitetty kaikki hänestä muistuttava. Siskosta ei puhuttu Nikille koskaan.

Yhden kerran Niki näki isoäidin luona kuvan sisarestaan.

"Muistan, että näin kuvan – mutta en muista, miltä isosiskoni näytti. Toivoisin, että muistaisin."

Vaikeneminen on ollut tapa selvitä.

Niki ymmärtää vanhempiaan. Siskosta puhuminen on ollut liian vaikeaa ja vaikeneminen on ollut tapa selvitä esikoisen menetyksestä, Niki arvelee. Hän tahtoo kunnioittaa sitä.

Niki itse on tehnyt toisin. Vaikka elämässä tulisi suruja, Niki tahtoo perheiden muistavan aina hyvän. Siksi hän on nyt tässä, kameralaukku olkapäällä.

Joskus vanhemmat itkevät, kun näkevät kuvat lapsistaan. "He rakastavat lapsiaan niin paljon."

Moi kulta pieni

Säkkituolilla on viisi peitettä. Vauva niiden päällä on viisi päivää vanha.

"Moi kulta pieni", Niki sanoo suomeksi ja kietoo vaaleansinistä huivia kapaloksi vauvan ympärille.

Vauvan nimeksi tulee Freddy, ja hän on Nina Nysten-Forthin esikoinen ja isänsä Brian Forthin kolmas poika.

"Katsokaa Freddyä ja toivokaa mielessänne hänelle jotakin hyvää."

Perheen olohuoneessa Espoossa on lämmin. Niki on tuonut kameroiden, lamppujen, säkkituolin, peitteiden ja huivien lisäksi mukanaan pienen lämmityslaitteen. Vastasyntyneiden kuvauksissa on tärkeää, että vauvalla on ilman vaatteitakin tyytyväinen olo.

Niki antaa vauvan Ninalle ja pyytää Briania lähemmäs vaimoaan.

"Katsokaa Freddyä ja toivokaa mielessänne hänelle jotakin hyvää."

Nina katsoo poikaansa ja toivoo, että tämä saisi elää terveenä. Brian katsoo poikaansa ja toivoo, että pojasta tulisi onnellinen.

Niki ottaa kuvan.

Rajan yli

Kommunismi romahti Tšekkoslovakiassa marraskuussa 1989. Niki oli 12-vuotias ja kiinnostunut lähinnä kavereista, koirista ja lentopallosta.

Pian kommunistihallinnon päättymisen jälkeen päättyi myös Nikin vanhempien avioliitto.

"Perheen hajoaminen oli paljon isompi juttu kuin kommunismin hajoaminen. Luulen, että vanhempieni suhde ei ollut ollut hyvä enää moneen vuoteen. Kommunismin aikaan oli vaikea erota, mutta heti kun oli mahdollista, he lähtivät eri suuntiin."

Niki ja pikkusisko muuttivat äidin kanssa suoraan äidin miesystävän luo. Isä muutti naisystävänsä ja tämän lasten luo.

"Se tuntui uskomattomalta. Saan mennä, kukaan ei ammu."

Kommunismin aikaan omia yrityksiä oli ollut vaikea perustaa. Nyt kun se onnistui, Nikin isä perusti kaveriensa kanssa huoltoaseman, Nikin äiti ja isäpuoli rekkayrityksen. Yritykset menestyivät, molemmille vanhemmille kävi hyvin. Monille muille ei.

"Koko maa meni aluksi sekaisin. Ihmiset eivät olleet tottuneet vapaaseen kauppaan ja siihen, että on rahaa. Moni velkaantui pahasti."

Seuraavana vuonna Niki käveli ensimmäistä kertaa Saksaan.

"Se tuntui uskomattomalta. Saan mennä, kukaan ei ammu. Kävelin rajan yli kaverini kanssa ryhmän mukana. Ihmettelimme, miten kaunista ja siistiä! Kaupoissa oli värikkäitä pakkauksia. Teki mieli ostaa mitä vain, mutta oli kallista. Ostimme vain suklaapatukan ja kävelimme takaisin."

Sen jälkeen Niki ei ole lakannut matkustamasta. Kun isäpuoli tuurasi yrityksenä kuljettajaa ja ajoi rekalla Keski-Euroopassa, äiti, Niki, pikkusisko ja koira olivat mukana. Rekan nupissa oli kaksi kapeaa sänkyä, joissa mahtui nukkumaan kyljellään kaksi.

Tšekkoslovakia hajosi Tšekiksi ja Slovakiaksi, kotimaa oli nyt Tšekki.

Käy muumimaahan

Suomi oli aluksi Nikille silkka vahinko. Hän oli hyvä koulussa, ihan erityisen hyvä matematiikassa, fysiikassa ja kemiassa. Kommunismin päätyttyä Niki alkoi opiskella koulussa englantia ja saksaa ja oli taitava niissäkin.

Mutta maantiedossa hän ei ollut vahvoilla.

"Tahdoin jonnekin, missä on tummia, komeita poikia, sininen meri ja lämmintä."

Lukion jälkeen Niki pääsi yliopistoon Prahaan opiskelemaan logistiikkaa. Parin vuoden päästä hän haki opiskelijavaihtoon, sai yliopistonsa
parhaat hakupisteet ja pääsi valitsemaan ensimmäisenä, minne lähtisi.

"Tahdoin jonnekin, missä on tummia, komeita poikia, sininen meri ja lämmintä. Valitsin opiskelijavaihtopaikakseni Portugalin. Mutta siellä asiat siirtyivätkin aina huomiseen."

Lopulta Portugaliin lähtö peruuntui. Siinä vaiheessa vaihtomaista olivat jäljellä enää Suomi ja Saksa.

"Saksassa kuljin muutenkin joka viikonloppu. Suomesta taas tiesin vain muumit ja Paavo Nurmen. Tšekeissä on suosittu lastenkirja, jossa muurahainen menee katsomaan, miten Paavo Nurmi opettaa urheilua."

"Luulin, että 'Suomi' on jokin kellomerkki."

Suomi-sanan Niki tiesi myös. Se oli tuttu jääkiekkoilijoiden paidoista.

"Noloa myöntää, mutta luulin, että 'Suomi' on jokin kellomerkki."

Niki tuli Suomeen syksyllä 1999. Tarkoitus oli opiskella Teknillisessä korkeakoulussa tuotantotaloutta yksi lukuvuosi. Se oli hauska vuosi.

Vuoden jälkeen Niki alkoi tehdä lopputyötä Nokialle, sitten jatkoi Nokialla ensin Tšekissä ja Alankomaissa, sitten Suomessa.

"Muutin Suomeen pysyvästi tammikuussa 2001. Kuuteen viikkoon ei näkynyt aurinkoa. Silloin mietin, miksi ihmeessä olen täällä? Minunhan piti päätyä turkoosin meren äärelle!"

Syyskuussa 2001 elokuvateatteri Orionissa Helsingissä oli slovakialaisen elokuvan teemaviikko. Teatterin aulassa Niki tapasi slovakialaisen Daniel Strbianin.

"Olin miettinyt lähtöä Portugaliin tai Espanjaan, mutta tämä suhde oli heti tärkeä. Mieheni on hyvä neurologi, ja Suomessa on huippuluokan neurologiatutkimusta. Eli asia oli selvä."

Paperipäivien loppu

Kerrostaloasunto on oikeastaan jo hiukan pieni. Nikin työpöytä on olohuoneessa, ja Karla ja David nukkuvat lastenhuoneessa kerrossängyssä.

Ikkunoiden takana näkyy Lippajärvi. Järvimaiseman vuoksi ei millään raaski muuttaa, eikä laiturin, grillipaikan ja naapurien vuoksi.

"Ulkomaalaisena on aina työlästä luoda omat verkostot. Olemme asuneet tässä 14 vuotta, ja meillä on täällä mahtavia ystäviä."

Aluksi Nikin työ Nokialla oli unelmaa. Oli kiinnostavia logistiikkaprojekteja ja sopivasti matkustamista. Esimiesten kanssa saattoi mennä juttelemaan mistä vain koska vain.

"Sari Baldauf oli johtajana ja oli ihanaa, kun oli naisjohtajia. Ne olivat kultaisia päiviä, hyviä vuosia."

"Olen äiti, joka ei olisi jaksanut olla kotona lasten kanssa, jos ei olisi ollut omaa projektia."

Karla syntyi 2005, kaksi vuotta myöhemmin David. Niki oli kotona yhteen menoon viisi vuotta. Niinä vuosina hän aloitti valokuvauksen. Se
oli pelastus.

"Olen äiti, joka ei olisi jaksanut olla kotona lasten kanssa, jos ei olisi ollut omaa projektia. Valokuvaus ja sen opetteleminen pitivät minut elossa."

Kun Niki palasi töihin, työpaikasta oli tullut Nokia Siemens Network. Asiat olivat muuttuneet.

"Minusta töissäni oli liian paljon ihmisiä ja liian vähän töitä. Esimiehet olivat vaihtuneet. En ollut halunnut mennä Saksaan, mutta Saksa oli tullut Suomeen, työpaikalleni."

Iltaisin kello kuusi Nikin perhe syö yhdessä, on syönyt jo vuosia. Ruokapöydässä kukin kertoo, mitä on sinä päivänä tehnyt, mitä hankalaa on tapahtunut, entä mitä hauskaa. Yhtäkkiä Nikillä oli vain vähän kerrottavaa.

"Katsoin töissä Audrey Hepburn -elokuvan, koska ei ollut muuta tekemistä."

"Lapset kertoivat, kenen kanssa he olivat päiväkodissa leikkineet ja mitä. Mieheni kertoi, oliko ollut potilaita vai tutkimusta ja mihin tutkimuksella pyrittiin. Minä aloin sanoa, että oli paperipäivä, oli paperipäivä ja taas oli paperipäivä. Sitten tuli päivä, jolloin katsoin töissä Audrey Hepburn -elokuvan, koska ei ollut muuta tekemistä. Eikä kukaan huomannut sitä."

Niki päätti, että ei halua elää niin.

"Rahan saanti ei riitä, se oli elämänhukkaa. Tiesin, mikä työ olisi tärkeää ja mitä haluaisin tehdä."

Niki otti yhteyttä sairaalaklovneihin ja Lastenklinikan kummeihin ja alkoi kuvata sairaita lapsia ja heidän perheitään, ilmaiseksi.

"Ajattelin, että ne kuvat olisivat vanhemmille ja perheille tärkeitä. En tahdo kuvata sairaita lapsia sairaina vaan näyttää, että tässä on perhe, jossa on paljon rakkautta. Uskon, että sen muiston vaaliminen on tärkeää, vaikka tapahtuisi mitä."

Rakkautta etsimässä

"Love me tender", Niki laulaa hiljaa Elvistä Freddy-vauvalle.

Kun vauva alkaa heräillä, Niki laittaa puhelimensa vauvan viereen parisängylle. Makuuhuoneen täyttää kohina ja pieni jumputus: raskausajan
ultraäänestä tutut äänet tulevat puhelimesta. Freddy tyyntyy.

Niki irtisanoutui työpaikaltaan viisi vuotta sitten. Hän oli ostanut kirjan, joka kertoi yhdysvaltalaisista perhekuvaajista, ja innostunut. Suomessa perhekuvaajia on vähän, siinä voisi olla tilaa! Ei se silti järkipäätös ollut.

"Aina kun kuvaan lapsia tai perheitä, rakastun heihin vähän. Ikävystyisin kuoliaaksi, jos minun pitäisi kuvata autoja tai lasia tai luontoa. Luontokuvat ovat kyllä mahtavia, mutta se prosessi! Että odottaisin tuntikausia, tuleeko jokin eläin tai taivaan sävy."

Välillä äiti tai isä tulee korjaamaan lasta, että katso oikealle tai hymyile.

Lapsikuvauksissa ei odotella. Niki ei myöskään koskaan puhu lapsille kuvauksesta vaan miettii lasten kanssa, mitä hän ja lapsi voisivat nyt leikkiä tai mitä lelua tai temppua lapsi näyttäisi.

Välillä äiti tai isä tulee korjaamaan lasta, että katso oikealle tai hymyile.

"Silloin saatan sanoa vanhemmalle, että voisitko tuoda mulle lasin vettä. Se tarkoittaa, että anna minulle hetki aikaa kahden kesken lapsen kanssa."

Nikin mielestä kuvia lapsesta otetaan vanhempia varten, perhekuvia taas koko perhettä varten. Valokuvien avulla myös lapset muodostavat muistoja lapsuudestaan ja perheestään.

"Haluan antaa asiakkailleni, mitä he haluavat. Lisäksi haluan antaa, mitä he tarvitsevat. Se voi olla eri asia."

"Haluan löytää perheistä heidän rakkautensa ja näyttää sen heille."

Voi olla niin, että perhe haluaa kuvan, joka on Nikin mielestä tekokuva. Siinä tärkeintä on näyttää hyvältä. Niki ottaa niin hyvännäköiset kuvat kuin osaa. Sitten hän pääsee asiaan.

"Se mitä ihan kaikki perheet mielestäni tarvitsevat, on kuva oikeasta jutusta. Siitä, miten he nauravat yhdessä, koskettavat ja katsovat toisiaan. Perheissä on aina jokin arvokas juttu, joskus sitä pitää vain etsiä kauemmin. Haluan löytää perheistä heidän rakkautensa ja näyttää sen heille."

Pari viikkoa sitten Niki kuvasi kuolleen lapsen ensimmäistä kertaa. Se oli vaikeaa, mutta lapsen vanhemmille
tärkeää. Siksi se oli Nikillekin tärkeää.

Kun Niki kertoi siitä puhelimessa äidilleen, äiti sanoi lauseen: Lapsen kuolema on pahinta, mitä voi tapahtua.

Sitten puhuttiin siitä, mitä läksyjä lapsilla oli koulussa huomiseksi.

Viidentenä päivänään Freddy-vauva pääsi Nikin syliin.

Maa kallis

Jokin aika sitten David opetteli koulua varten Maamme-laulun säkeistöjä kotona päivästä toiseen. Kun David tuli sadannen kerran "Maa kallis isien" -kohtaan, Nikiä nauratti. Davidiakin.

"Lapsistani tulee aika suomalaisia. Sanon aina, että lapseni ovat puoliksi tšekkiläisiä, puoliksi slovakialaisia ja puoliksi suomalaisia."

Niki puhuu hyvää suomea, mutta Karlalle ja Davidille aina tšekkiä. Puoliso Daniel puhuu vielä parempaa suomea ja töissä vaikka suomenruotsia, mutta lapsille aina slovakkia. Lapset puhuvat äidille tšekkiä ja isälle slovakkia mutta keskenään suomea.

Oma perhe, Niki, Daniel, Karla ja David, on perhekuvassa joka vuosi. Kuvaajana on silloin joku kollega.

"Kuvissa lapset suukottavat, mutta kiukuttelimme kaikki kuvausten aikana."

"Vaikka olisi tuhansia kuvia lapsista, ne kuvat eivät kerro teidän suhteestanne, jos itse on kameran takana."

Hyvä kuva ei riitä. Kotona olohuoneen valokuvasuurennokset Karlasta ja Davidista ovat kaikkien muiden mielestä upeat, mutta Nikistä eivät.

"Kuvissa lapset suukottavat, mutta kiukuttelimme kaikki kuvausten aikana. Joka kerta kuvia katsoessani muistan sen. Yhtä tärkeää kuin hyvät kuvat on tehdä kuvaushetkestä hyvä. Se on osa syntyvää muistoa."

Perhekuvissa vanhempia pitää melkein aina kannustaa lähemmäs toisiaan, koska kuvassa puoli metriä näyttää kilometriltä. Silloin Niki usein kysyy kuvattavalta mieheltä, mitä hän ajatteli, kun oli vaimonsa kanssa ensimmäisillä treffeillä. Se auttaa aina.

Vauva nukkuu, Nina liikuttuu.

Tai sitten hän kysyy niin kuin nyt, vauvaperheen makuuhuoneessa.

"Brian, kerro kolme asiaa, miksi Ninasta tulee hyvä äiti."

Brian vastaa heti: Koska vaimo on niin kärsivällinen. Koska vaimo on niin rakastava. Koska vaimo on niin vastuuntuntoinen.

Vauva nukkuu, Nina liikuttuu. Hän antaa suukon Brianille.

Kuvassa näkyy rakkaus.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 6/2017.