Psykoterapeutti Jaana Pajunen, 57: ”Ajattelen, että olen työelämässä nyt tasan parhaimmillani”

Laita silmät hetkeksi kiinni. Ajattele sukuasi. Ota mukaan myös isovanhempien ja heidän isovanhempiensa sukupolvet.

Jaana Pajunen, 57, uskoo, että lähes jokaisesta sukupuusta löytyvät esimerkiksi he:

Hän, joka ei koskaan osannut kertoa, mitä ajatteli oikeasti, vaikka olisi halunnut.

Hän, joka ei tehnyt itsestään numeroa mutta teki salassa paljon hyvää.

Hän, joka koki sodassa sellaisia asioita, ettei löytänyt niiden kuvaamiselle ainuttakaan sanaa.

Hän, jonka olemus oli niin ystävällinen, että kaikille tuli turvallinen olo.

Jaana on piirtänyt työssään psykoterapeuttina sekä lastensuojelussa ja -psykiatriassa satoja vastaavia sukupuita. Sukupuut muistuttavat yllättävän paljon toisiaan, vaikka jokainen ihminen niiden verkostossa on yksilö omine kokemuksineen.

Hän on vetänyt asiakkaiden kanssa viivoja ja nuolia ihmissuhteiden välille. Samalla on keskusteltu:

Miten ajattelet isoäitisi nuoruusvuosien salaisen rakkauden näkyvän omassa elämässäsi tänään? Olisiko mahdollista, että kannat mukanasi tunteita tai toimintatapoja, jotka ovat siirtyneet perheeseesi sukupolvien takaa?

"On helpompi ymmärtää itseään, kun huomaa, miten paljon oman elämän käyttäytymismalleja periytyy jopa sellaisilta sukulaisilta, joita ei ole koskaan tavannut."

"Olin aika säyseä teini ja nuori aikuinen. Naimisiin meneminen taisi olla repäisevintä, mitä tein."

Saamme heiltä hyviä tapoja reagoida asioihin. Ja huonompia. Voimavaroja. Voiman viejiä. Resursseja, traumoja, riippuvaisuuksia ja toistumisia.

Ymmärryksen lisääntyessä negatiivisista asioista on helpompi opetella eroon.

Omasta sukupuustaan Jaanaa katsoo muun muassa Amanda "Manta" Kustaava Vaahtera, vuonna 1872 syntynyt isän isoäiti. Mantalla on nuttura hiuksissa ja vakavahko ilme. Käsistä näkyy, että hän on tehnyt paljon työtä.

Jaana oli Mantan kuollessa viisivuotias, mutta Manta tuntuu suvun tarinoiden kautta kuiskaavan melkein suoraan korvaan: Ole sinnikäs nainen.

Sinnikkyyttä on tarvittu.

Seitsemän vuotta vauvoja

Ensimmäinen lapsi syntyi runsas vuosi häiden jälkeen, kun Jaana oli 20-vuotias. Viides syntyi seitsemän vuotta myöhemmin.

Ilman hevosia perhettä ei ehkä olisi perustettu.

15-vuotiaana Jaana sai jäädä ensimmäistä kertaa yksin kaupunkiin vanhempien loman ajaksi. Lastentarhan-opettajaäiti, merikapteeni-isä ja neljä vuotta nuorempi sisko lähtivät mökille. Jaanalla oli kesätyö siivoojana.

Koti oli tyhjä. Jaana käväisi ruokatunnilla ostamassa junaliput Helsingistä Riihimäelle. Siellä järjestettäisiin ravit.

Katsomossa parikymppinen poika paistatteli päivää ruutupaita yllään. Jussin armeija oli juuri päättynyt.

Molemmat muistavat edelleen, mitä 42 vuotta sitten tapahtui. Ihastus ensin, tietysti, ja sitten ensimmäiset treffit. Treffeillä pelattiin minigolfia.

"Voi olla, että joidenkin oli vaikea hyväksyä niin tiivistä seurustelua, koska olin aika nuori", Jaana muotoilee.

Lähipiiri hyväksyi, ja se riitti.

Vuonna 1925 Jaanan isoisä oli lähettänyt Jussin isoisälle postikortin: "Pitää kirjoittaa teille kun Signe sanoi että teidän piti tulla meille huomenna, jos sopisi niin että tulisitte vaikka sunnuntaina... Terve vaan ja näkemiin! M. Vaahtera."

Jokaiselle on tärkeää saada elämälleen ehyt tarina.

Isovanhemmat olivat olleet ystäviä keskenään jo vuosikymmeniä sitten. Asia selvisi, kun Jaana tapasi ensimmäistä kertaa tulevan puolisonsa isoäidin, keitettiin kahvit ja alettiin keskustella perhesuhteista.

"Jo silloin tuntui turvalliselta kuulua joukkoon. Myöhemmin olen työssäni huomannut, miten tärkeää jokaiselle on saada elämälleen ehyt tarina."

Sellainen, jossa suvusta ja läheltä ei puutu liikaa lenkkejä.

Äiti pyyhkii ja pyyhkii

Kun Jussi viimeisteli opintojaan kauppakorkeakoulussa, Jaana luki ylioppilaskirjoituksiin. Kun Jussi perusti Suomeen 37 Alepa-myymälää ja aloitteli uraansa politiikassa, Jaana hoiti lapsia kotona.

"Puhuin palavasti kotiäitiyden puolesta. Siitä, miten tärkeää ja arvokasta työtä se on. Ajattelen niin vieläkin."

Aina ei tuntunut arvokkaalta. Kun oksennustauti tai vesirokko iski, kierros kävi läpi kaikki viisi alle kouluikäistä lasta.

Joskus sukkahousut tuntuivat venyvän ja venyvän, kun niitä puki lasten ylle aamuhämärässä eteisen lattialla. Jatkuvasti piti pyyhkiä jotakin. Usein väsytti.

"Yhteiskunta ei palkitse äitiydestä, vaikka pitäisi."

Parhaiten kotiäitivuosista jäi mieleen ilo, tekemisen meininki ja yhdessä oleminen. Oli aikaa makailla vanhempien parisängyssä sikin sokin päällekkäin koko perhe.

"Olen hurjan kiitollinen niistä ajoista. Muistot ovat hyvässä tallessa, eikä kukaan voi viedä niitä minulta."

Kun nuorin lapsista oli puolitoistavuotias, Jaana alkoi opiskella sairaanhoitajaksi.

"Minulle valkeni, ettei yhteiskunta palkitsekaan äitiydestä, vaikka pitäisi. Tajusin, että on tehtävä jotain muutakin kuin oltava äiti."

Tenttiin lukemiselle löytyi tunti illasta, toinen viikonloppuisin. Opiskeluajaksi palkattu lastenhoitajakin auttoi paljon.

Eniten auttoi puoliso.

Kerran viikossa katsottiin yhdessä kalenterit läpi ja varattiin Jaanalle tenttiinlukuaikaa. Silloin lastenhoito oli Jussin vastuulla kuten ruokaostoksetkin, eikä äitiä häiritty.

Kuvat Jaanan kodin seinällä muistuttavat juurista.

Kun Jaana lähti lasten kanssa hiekkalaatikolle, ulko-ovi suljettiin vasta, kun äidillä oli ripsiväriä.

"Ilmankin olisin voinut mennä, mutta naisellisuudesta huolehtiminen oli tapani arvostaa itseäni suuresta lapsikatraasta huolimatta."

Kauniiden asioiden vaalimisen ja estetiikan tajun Jaana oppi omalta äidiltään: äidin huolitellusta olemuksesta ja kukista lapsuuskodin maljakoissa. Se on osa äidin perintöä.

Ainoa perintö: ongelmat

Aina äidiltä ei saa hyvää perintöä eikä suvun tukiverkkoa voi taikoa väkisin esiin.

"Jos suomalaisessa perheessä on ongelma, niitä on usein iso vyyhti."

Sen Jaana huomasi viimeistään aloittaessaan 36-vuotiaana lastensuojelutyössä. Omat lapset olivat silloin jo koululaisia.

"Jos suomalaisissa perheissä on ongelmia, niitä on yleensä iso vyyhti."

Päihdeongelmia, mielenterveysongelmia, taloudellisia vaikeuksia, sairauksia, työttömyyttä?

Suuri osa ongelmista siirtyy sukupolvelta toiselle. On paljon perheitä, joissa lapsi ei ole koskaan nähnyt vanhempiensa tai isovanhempiensakaan lähtevän aamulla töihin.

"Joskus työssä tuntui, että kaikki on hajallaan ja pirstaleina. Ei pelkästään perheen elämä vaan myös tiedon kulku ja mahdollisuudet auttaa."

Äidin päihdeongelmaa hoitaa yksi taho, isän masennusta toinen, kolmas lapsen koulunkäyntiä. Sitä, mitä toisaalla tehdään, ei tiedetä.

Kun työn tulokset näkyvät vasta vuosien päästä, pitää etsiä pieniä pilkahduksia. Tällaisia:

Ehkä voisi joskus käydä leikkipuistossa, asiakasperheen äiti ehdottaa. Jaanasta se on hyvä ajatus. Perhe ei ole käynyt puistossa koskaan yhdessä. Perillä lapsi ei tiedä, mitä tällaisessa paikassa pitäisi tehdä.

Sitten lapsi kysyy, mennäänkö katsomaan keinuja, ja äiti vastaa, että mennään. Äiti katsoo lasta ja vastaa hänelle! Lapsi huomataan.

Kun kasvatettavana oli viisi alle kouluikäistä lasta, kukkien kasvatukselle ei ollut paljon aikaa. Nyt on.

Joskus sellainen on viikon huippukohta Jaanan työssä.

Kiitokset saattavat tulla silloin, kun niitä ei odota.

Kun Jaana sauvakäveli iltalenkillä melkein tyhjän koulunpihan ohi, joku huusi perään. Pihan porukassa oli teinejä, jotkut mopon selässä, toiset pyörien vieressä.

Muistatko minut, kysyi luokse tullut tyttö. Kävit meillä, kun olin lapsi. Hyvä kun kävit.

Sitten tyttö halasi Jaanaa, vaikka kaverit tuijottivat.

Minun vai sinun työ?

Vuonna 2005 arjen piti vihdoin helpottaa.

Kolme lasta oli lentänyt pesästä ja kahdella nuorimmallakin oli jalka ovenraossa. Viisi murrosikää oli tarvottu kohtalaisesti läpi. Jaanan psykoterapeutin jatko-opinnot olivat valmiit. Nyt hän voisi keskittyä täysillä töihin, joita varten koulutus oli hankittu.

Sitten Jussi valittiin Helsingin kaupunginjohtajaksi.

Omasta kodista piti muuttaa virka-asuntoon Senaatintorin laidalle. Asunto kaupungintalon kupeessa oli kaunis ja keskeisellä paikalla, mutta siellä Jaanastakin tuntui, kuin olisi aina ollut puoliksi töissä.

"Puolison työn tuomista velvoitteista tai vaikutuksista muun perheen elämään kuulee valitettavasti puhuttavan aika vähän."

Kaupunginjohtajan vaimon oletetaan olevan puolison rinnalla lukuisissa tilaisuuksissa. Mies oli paljon poissa. Omia töitä täytyi vähentää, vaikka innostus melkein pakahdutti.

"Tuntui, että Jussia vietiin kuin pässiä narussa. Olin aika kiukkuinen - tamburiinia löi taas joku muu."

Edustustilaisuuksiin Jaana käytti lomapäiviä ja palkattomia vapaita. Vaatteitakin piti olla moneen lähtöön. Eläkettä ei kertynyt kuten kokopäivätöissä.

"Puolison työn tuomista velvoitteista tai vaikutuksista muun perheen elämään kuulee valitettavasti puhuttavan aika vähän. Tasapainon löytämiseen kului kaksi vuotta."

Kun Jaana juoksee iltalenkkiään, tämä on se paikka, jossa on hyvä pysähtyä ja hengittää.

Kaupunginjohtajan toisen virkakauden alkaessa Jaana ja Jussi päättivät muuttaa takaisin omaan kotiinsa, tuttuihin huoneisiin. Niissä suvun lapset ovat kasvaneet vauvoista aikuisiksi monen sukupolven ajan. Jokainen naarmu on muisto jostakin.

Lisäksi sovittiin, että Jaana osallistuu iltamenoihin vain silloin, kun työltään ehtii. Usein hän lähti mielelläänkin. Monet tilaisuudet olivat mielenkiintoisia Pekingin olympialaisten avajaisista Ruotsin kuninkaan 70-vuotissyntymäpäiviin.

Illalla kotona Jaana ja Jussi keittävät teet ja juttelevat. Aamiainen syödään aina yhdessä. Mitä sinulle kuuluu, miten päiväsi meni?

"Ne hetket ovat 40-vuotisen liiton jälkeen vaalittavia ja arvokkaita."

Ruutupaita, joka Jussilla oli ensitapaamisessa yllään, on yhä tallessa.

"Olemme sen ikäisiä, että monet ystävät ovat eronneet, useilla on sairauksia ja jotkut ovat kuolleetkin. Me olemme selvinneet monesta asiasta ja rakkautta riittää edelleen. Siinä on valtavasti kiitollisuuden aihetta."

Kotoa on hyvä lähteä aamulla toisen vierestä. Sinne on hyvä palata illalla. Se, joka pääsee ensin kotiin, sytyttää valot tuikkimaan ikkunoista. Ne toivottavat toisen tervetulleeksi.

Viisikymppinen on viisas

Kuvittele taas vähän, kuvittele yhdeksänvuotias pakolaistyttö.

Hän näki koirien syövän ruumiita kotimaassaan. Ympärillä ammuttiin, ja isoäiti katosi jonnekin. Tapahtui kamalia asioita. Perhe päätti paeta.

Rajalla tyttö joutui eroon äidistä, isästä ja isoäidistä. Hän piiloutui auton alle. Lopulta hän pääsi Suomeen.

Tyttö ei halunnut pitää vaatteita, niiden kosketus tuntui pahalta. Jopa omat hiukset ahdistivat. Yöllä hän näki painajaisia ja päivisin kummituksia peilissä.
Tyttö ei tahtonut tavata ketään. Hänen tärkein aarteensa oli laatikko, jossa oli muutama muistoesine. Kukaan ei saanut koskea laatikon sisältöön.

Tästä alkaa Kidutettujen kuntoutuskeskuksen työ.

Jaana on työskennellyt vuoden verran Kidutettujen kuntoutuskeskuksen yksikönjohtajana Helsingissä.

Keskuksen käytävä on kuin millä tahansa terveysasemalla. Odotusaulassa on tarjolla teetä ja kahvia. Lapsille on varattu paperia ja värikyniä.

Tässä aulassa pakolaistyttökin odotti terapeuttia, lääkäriä tai psykologia. Hänen tarinansa yksityiskohtia on muutettu, jotta häntä ei voisi tunnistaa.

"Monet viisikymmentä täyttäneet naiset ajattelevat, ettei uusia töitä enää löydy, että tässä tämä nyt oli. Itse ajattelen olevani työelämässä nyt tasan parhaimmillani."

Kun Jaana aloitti nykyisen työnsä, jotkut ystävät kauhistuivat. Miten kukaan kestäisi, kun ihmisten kärsimykset tulevat niin lähelle?

"Vastasin, että ei suomalainen lastensuojelukaan niin kaunista ole."

Uuden työn aloittaminen ei pelottanut.

"Monet viisikymmentä täyttäneet naiset ajattelevat, ettei uusia töitä enää löydy, että tässä tämä nyt oli. Itse ajattelen olevani työelämässä nyt tasan parhaimmillani."

Yli viisikymppisellä työntekijällä on kanttia, kokemusta, viisautta ja vielä jaksamistakin. Mustavalkoisuus on karissut, sitkeys kasvanut.

Kauheastakin voi selvitä

Yhdeksänvuotiaana Jaana keräsi kiiltokuvia, kukka-asetelmia ja enkeleitä. Niitä säilytettiin Aku Ankan sivuista taitetuissa taskuissa ja vaihdeltiin kaverin kanssa. Se oli aika erilaista arkea kuin lapsilla sodan keskellä.

Työssään Jaana yrittää ymmärtää, millaista on ollut niiden ihmisten elämä, joita muut ovat kohdelleet väärin. Ennen kaikkea: kuinka heitä voisi auttaa?

Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa hoidetaan vuodessa noin 150 potilasta yli 30 maasta. Potilaat tulevat maailman konfliktialueilta.

Voitaisiinpa tehdä enemmän, Jaana miettii.

"Monet maahanmuuttajat pannaan nykyisin suoraan suomen kielen kurssille, vaikka traumat pitäisi hoitaa ensin."

Traumojen oireet saattavat aiheuttaa isoja esteitä uuden oppimiselle. Ennen traumojen hoitamista pitäisi tutkia, kuka tarvitsee eniten apua ja minkälaista avun tulisi olla.

"57-vuotiaana on hyvä pysähtyä katsomaan taakseen ja huomata: ilman kaikkea koettua en olisi juuri minä."

Viikonloppuisin Jaana leikkii usein lastenlastensa kanssa. 3- ja 5-vuotiaat kiipeävät haalareissaan liukumäen huipulle ja huutavat, että katso mummi minua.

Heitä seuratessaan Jaana miettii maailman lasten erilaisia lähtökohtia, lasten haurautta ja voimaa. Kauheistakin asioista voi selvitä, kun ei tarvitse selvitä yksin.

Katto ja rakkautta

Amanda Kustaava Vaahtera, isän isoäiti, oli Suomen ensimmäisiä naiskunnanvaltuutettuja 1900-luvun alussa.

Hänellä oli kymmenen lasta. Manta keitti heille perunoita, käski käyttäytyä, kampasi tukan ja otti syliin.

"Jos kaikki keskittyisivät erojen sijaan siihen, miten paljon meissä on samaa, maailma olisi paljon parempi paikka."

Samoja asioita Jaana teki omien lastensa kanssa.

Onneksi voimavaratkin voivat periytyä.

"Ihmettelen joka päivä, miten samanlaisia me ihmiset olemme. Jos kaikki keskittyisivät erojen sijaan siihen, miten paljon meissä on samaa, maailma olisi paljon parempi paikka."

Jokainen ihminen tarvitsee katon päänsä päälle ja jonkinlaisen toimeentulon.

Jokainen kaipaa hyväksymistä, kiintymystä, rakkautta ja kohdatuksi tulemista.

Sitä, että joku näkee eikä vain vilkaise ja kävele ohi.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2017.