Rebekka Naatus kasvoi lestadiolaiskodissa:
Rebekka Naatus kasvoi lestadiolaisessa kodissa. Nyt hän on naimisissa sarjakuvataiteilija Ville Rannan kanssa.
Rebekka Naatus, 37, asuu puutalossa Oulussa ja työskentelee evankelis-luterilaisten seurakuntien tiedottajana. Hänen perheeseensä kuuluvat sarjakuvataiteilija Ville Ranta sekä neljä lasta, joista kaksi on omaa ja kaksi puolison aiemmasta liitosta.

Kun Rebekka Naatus tanssi ensimmäistä kertaa, hän oksensi. Hän oli kolmekymppinen, ja siihen asti hänelle oli kerrottu, että tanssiminen on synti. Nyt Rebekka halusi opetella tekemään päätökset itse. Tie lestadiolaisuuden ulkorajalle on ollut pitkä ja rankka.

Ihaninta oli se, että oven sai suljettua. Toiseksi ihaninta ol se, että seinät ja lattialistat olivat keltaiset.

Kymmenenvuotiaalle Rebekka Naatukselle oli remontoitu oma huone. Huoneessa sai olla aivan yksin. Hiljaisuus tuntui lahjalta.

Yhdeksänlapsisessa perheessä oli aina joku kotona, kolistelemassa kenkiä jalasta tai huutamassa, että koska syödään ja mitä. Radiosta kuuluivat aamulla uutiset ja illalla hartaus.

Alakouluikäinen Rebekka pisteli nastoilla huoneensa seinään hevosjulisteita ja yläasteella kuvan mäkihyppääjä Toni Niemisestä. Ainuttakaan bändijulistetta hän ei kiinnittänyt.

Lestadiolaisten seuroissa oli aina saarnattu: Maailmallinen musiikki tekee vahinkoa meidän kuolemattomille sieluillemme, ja siksi me emme halua kuunnella sitä.

Rebekkakaan ei tahtonut vahinkoa sielullensa.

Rebekka alkoi opetella tahtomista vasta kolmikymppisenä.

Oman huoneen ikkunasta näkyi Ylikiimingin kylän läpi virtaava joki. Ikkunan edessä oli pöytä, jonka pöytälevyn saattoi kääntää ylös, sen alla oli peili.

Kun läksyjen tekeminen kyllästytti, Rebekka katsoi peiliin. Suora tukka, meikittömät kasvot, teininäkin vielä.

Seuroissa saarnaajat julistivat: "Jumala on luonut meidät sellaisiksi kuin olemme. Meidän ei tarvitse kaunistautua maailmallisen menon mukaan."

Rebekkakaan ei tahtonut parannella Jumalan tekoja. Kun muut sanoivat, mitä pitää haluta, ei tarvinnut päättää itse.

Rebekka alkoi opetella tahtomista vasta kolmikymppisenä eikä oikein osaa vieläkään.

Kaksivuotias on iso tyttö jo

Rebekkan  ensimmäinen lapsuusmuisto on sammakko mummolan pihalla. Rebekka oli kaksi ja vaikuttui eläimestä niin, että pissa lirahti leveälahkeisiin aakkoshaalareihin. Kun kosteus levisi, hän ajatteli: olen liian iso pissaamaan housuuni.

Rebekka oli sisarussarjan kolmas. Seuraava syntyi, kun hän oli 15 kuukautta, ja viimeinen, kun hän oli lukiossa.

Kun lapset pakattiin auton takapenkeille, Rebekka asetettiin aina kahden pahimman riitapukarin väliin. Hän oli kiltti, sisarusten nujakoita pehmentävä sordiino.

Sunnuntaisin perhe ajoi seuroihin. Puheen venyessä saattoi laskea kattolamppuja tai kuiskutella, joskus äiti päästi pihalle leikkimään. Väliajalla käteen annettiin pullasiivu.

Kaikki oli hyvin.

"Lestadiolaisuudesta puhuttaessa säälitellään väsyneitä äitejä, huomiota vaille jääneitä lapsia ja ahdistavaa ilmapiiriä. Ei meillä ollut sellaista."

Vai oliko? Sitä Rebekka joskus miettii polkiessaan töistä kotiin, puutaloon kahden lapsensa ja puolisonsa luo. Oulun silloilla tuulee taas, tukka lentelee silmille.

Pääsin aina syliin, kai

Rebekka on nyt 37-vuotias. Ei kotiäiti eikä lestadiolainen, vaan seurakunnan tiedottaja ja paljon muutakin.

Lapsuuskodin äiti kävi äitiyslomien välissä töissä luokanopettajana lähikoululla eikä koskaan leiponut. Perhepäivähoitaja hoiti lapset, mummu leipoi pullat. Viikonloppuna isä paistoi hirvenlihaa ja luuttusi lattian.

Jos uni ei tullut, vanhempien väliin mahtui aina nukkumaan. Syliin ehdittiin ottaa, siltä Rebekasta tuntui.

"Mutta ei vanhemmilla mitenkään ole voinut olla minulle paljon aikaa. Synnyin vuonna 1978 ja lähimmät sisarukset vuosina 1976, 1977, 1979, 1981 ja 1983. Se saa mietteliääksi."

11-vuotiaana Rebekka pyysi isää hakemaan hänet jalkapallotreeneistä ennen loppuverryttelyä, jotta ehtisi seuroihin.

Seuroissa Rebekka oppi: Emme tahdo tavoitella omaa kunniaamme täällä ajassa, vaan iankaikkista kunniaa taivaan kodissa.

Rebekka oli kouliintunut taitavaksi kuuntelijaksi. Harva asia sanottiin suoraan, mutta rivien välistä saattoi päätellä paljon. Liian innokas kilpaurheilu oli synti. Ajatus tuntui itsestään selvältä, kun se kerran seuroissa sanottiin.

Sitähän voi olla kohta kuollut!

Meikäläinen on lestadiolainen feministi, repikää siitä!

18-vuotias Rebekka istui kavereiden kanssa tupakkapaikan aidalla, oli seurojen väliaika. Hän halusi väitellä ja haastaa.

Miksi seurapuhujat ovat pelkästään miehiä, mutta naiset voivat opettaa lapsia pyhäkoulussa? Miksi muut määräävät, mitä saa tehdä? Sukupuolta on turha käyttää tekosyynä mihinkään!

Vastauksia ei löytynyt, eikä ymmärrystä. Rebekka tunsi itsensä oudoksi.

Jos en ajattele poikia, en joudu naimisiin.

Ahdistavinta kysymystä Rebekka mietti vain salaa: Miksi naisen pitää synnyttää niin paljon lapsia kuin luoja suo? Entä jos ei halua?

Hän oli vähitellen alkanut ymmärtää, ettei halua. Vaikka haluaisi haluta. Haluaisi kiinnostua ruuanlaitosta ja sisustuksesta, tuntea vauvakuumeen ja haaveilla suuresta talosta pellon laidalla ja itse ommelluista mekoista.

Kun ystävät jakoivat tulevaisuuden suunnitelmia, Rebekka löi leikiksi. Mistä sitä tietää, vaikka viiden vuoden kuluttua olisi jo kuollut? Hän ei halunnut kuvitella itseään äitinä, eikä muuhun tuntunut olevan lupaa.

Rebekka päätteli ja päätti: Jos en ajattele poikia, en ihastu kehenkään. En joudu naimisiin, en saa ensin viittä lasta ja sitten viittä lisää.

"Ajattelin, ettei tosiuskovainen halua ehkäistä tai erota. Sitten huomasin haluavani. Se tuntui kauhealta."
"Ajattelin, ettei tosiuskovainen halua ehkäistä tai erota. Sitten huomasin haluavani. Se tuntui kauhealta."

Vanhojen setien fantasia

Lukion jälkeen Rebekka lähti Helsinkiin opiskelemaan kasvatustiedettä. 23-vuotiaana hän oli naimisissa lestadiolaisen teologian opiskelijan, tulevan papin kanssa.

"En suostunut käyttämään ehkäisyä, koska olin oppinut uskomaan, että se on synti. Mutten halunnut lapsia. Kikkailin varmojen päivien kanssa ja tunsin syyllisyyttä siitäkin."

Salka-tytär syntyi kaksi vuotta häiden jälkeen.

"Rakastuin häneen heti. Se oli kummallisen helppoa."

Miksi ruumiini ei kuulu minulle?

Seurasi pitkiä aamu-unia, hitaita iltapäiviä, vaunulenkkejä ja kahviloita. Salka oppi kävelemään, ja sunnuntaisin käytiin seuroissa.

Kukaan ei tiennyt, mitä Rebekka kädet ristissä mietti.

Tätä: Entä, jos vauva-arkea kestää seuraavat kaksikymmentä vuotta? Miksi ruumiini ei kuulu minulle, vaan yhteisön tahdolle? Miksi minun pitää toteuttaa tuntemattomien vanhojen setien fantasiaa?

Parempaan en pysty

Uudessa kodissa ei ollut kalusteita. Rebekka ei halunnut huoneisiin ainuttakaan tuolia tai sähkölaitetta. Hän halusi maata lattialla ja itkeä.

Avioeron harkinta-aika oli alkanut. Tämän päätöksen Rebekka oli tehnyt itse. Paljas lamppu särisi katossa.

"Tunne siitä, ettei omaa elämää ole mahdollista hallita, laukaisi masennuksen. Tajuan sen nyt, pitkän terapian jälkeen. Sairaimmillani mietin vain, miksi tuntuu niin pahalta, etten kestä."

Salka asui vuorotellen molemmilla vanhemmillaan. Rebekan sydän muljahteli oudosti. Aina väsytti. Kaikki tuntui merkityksettömältä.

"Saatoin huomata seisovani roskakatoksessa muistamatta miksi. Kaipasin koko ajan saunaan. Siellä oli lämmintä, minä palelin."

Kolmekymppiseksi Rebekka uskoi, että elämässä riittää, kun ei tee virheitä. Silloin kaikki sujuu hyvin.

Ei sujunut.

Lattialla Rebekka ajatteli: Jos Jumala on olemassa, hän ymmärtää. Hän näkee, etten pysty parempaan.

"Helvettiin joutuminen ei enää pelottanut. Ajattelin, että olen jo siellä."

Kuka vei seinät?

Puolitutut alkoivat udella: Mitä sinulle kuuluu? Onko kaikki hyvin? Se tarkoitti oikeasti sitä, että juorut olivat alkaneet levitä. Avioero! Ei ole näkynyt seuroissa! Oikea uskova ei eroa!

Mutta moni osasi olla kyselemättä liikaa, ymmärsikin jollain tavalla. Kaikki eivät hylänneet, vaikka terapeutti oli toisinaan ainut, jolle Rebekka jaksoi puhua.

Hän kertoi ensimmäistä kertaa suoraan tunteistaan. Saa puhua, saa tuntea, sanoi terapeutti.

Ai miten, miksi, en osaa, Rebekka vääntelehti.

Aikaisemmin elämässä oli ollut katto ja seinät. Muiden asettamat, kyllä, mutta olemassa ja vankat kuitenkin. Niiden keskellä oli turvallista.

Nyt tuntui, ettei seiniä enää ollut. Katto puuttui. Jumalakin oli hiljaa.

Ryhmä päättää, en minä itse

Tanssittuaan ensimmäistä kertaa Rebekka oksensi. Tabun rikkominen oli mielelle liikaa ja ruumis reagoi.

Masennuksen lievennyttyä hän oli alkanut selvittää, mitä haluaa oikeasti. Maailma piirtyi uudella tavalla.

Kun tuttava sanoi baarin nimen, Rebekka selvitti kartasta, missä se on. Tutulla kadulla, melkein työmatkan varrella. Aikaisemmassa elämässä sellaisia paikkoja ei ollut olemassa.

Sitten Rebekka avasi baarin oven. Onpa nuhjuista, hän ajatteli, eikä viihtynyt. Olut maistui pahalta, mutta ripsiväri silmissä tuntui hyvältä, kun lakkasi nolottamasta.

Television viihdeohjelmat, joissa ihmiset laulavat ja itkevät, tuntuivat idioottimaisilta, mutta tytär fanittakoon rauhassa vaikka Antti Tuiskua.

"Ihmiset kuvittelevat olevansa vapaita tekemään valintoja, mutta valtaosa tekee päätöksensä sen mukaan, mihin ryhmään kuuluu."

Keskiluokkainen äiti valitsee usein eri harrastuksen, lomakohteen ja naamarasvan kuin työtön sinkku.

Olet veljeni kaikesta huolimatta

Rebekalla ei ollut enää ryhmää, jonka mielipidettä kuunnella. Pelotti. Piti edetä hitaasti. Ero lestadiolaisuudesta ei ollut kerralla ilmoitettava asia.

Muut sisarukset irtautuivat liikkeestä jo teini-iässä. Vanhemmat eivät ole hylänneet yhtäkään heistä. He ovat rakastaneet jokaista.

Kun Rebekan pikkuveli vangittiin henkirikoksesta, isosisko itki. Hän vei veljelleen kaksi tupakka-askia, joiden väliin jätti lapun: Olet veljeni tapahtuneesta huolimatta.

Veli katsoi vankilan pleksilasin läpi. Sama veli, jonka Rebekka oli lapsena nukuttanut vaunuihin, että äiti ja isä pääsivät kahdestaan kävelylle. Rakas veli, rakas perhe.

En ajatellut, että sisarukseni joutuvat helvettiin.

Rebekan mukaan lestadiolaisuutta voi kuvata maaseuduksi, jossa elämäntapa on 1800-luvulta. Kaupungin valot siintävät kaukana.

"Lestadiolaisperheissä on paljon lapsia, mutta liikkeen jäsenmäärä ei kasva. Ajatustavat ja käytösnormit eroavat niin paljon valtavirrasta, että on vaikea kuvitella sen voivan pitää kaikki lapsensa aikuisuuteen asti."

Vanhoillislestadiolaisen uskon mukaan vain liikkeeseen kuuluvat pelastuvat.

"En aktiivilestadiolaisena kuitenkaan ajatellut, että esimerkiksi sisarukseni joutuvat helvettiin. Ei sellaista mieti. Luulen, että se on psykologisesti mahdotonta."

Teininä Rebekka luki paljon 1900-luvun alun suomalaisia naiskirjailijoita. Heidän maailmankuvansa tuntui tutulta. Omilta lapsiltaan hän kysyy usein, mitä mieltä nämä ovat.
Teininä Rebekka luki paljon 1900-luvun alun suomalaisia naiskirjailijoita. Heidän maailmankuvansa tuntui tutulta. Omilta lapsiltaan hän kysyy usein, mitä mieltä nämä ovat.

Sielu, joka kurottaa

Suon ohi, pellon ohi, metsäautotielle.

Kun Rebekka vierailee lapsuuskodissaan, hän lähtee lenkille. Juostessaan hän katsoo maisemaa samoin kuin lapsena, tutut kohdat valpastuttavat: lehahtaako pellolta lintuparvi?

Juoksemisessa on jotain pyhää, selittämätöntä. Mikään ei tunnu ristiriitaiselta, saa vain olla.

Suuri osa lestadiolaisista on hyvin onnellisia.

Silloin sielu kurottaa näkyväisen ulkopuolelle samoin kuin lapsena seuroissa, kun Siionin laulun sanat pakahduttivat: Puu kuiva käypi kukkimaan, tään lähteen partahalla. Jokainen pääsee painostaan, kuin kuihtuu kuorman alla.

Ne hetket riittävät nyt uskoksi. Rajat pitää yrittää asettaa itse.

"Joskus kadehdin niitä, jotka viihtyvät turvallisten rajojen sisällä. Lestadiolaisia on Suomessa yli 100 000, ja suuri osa heistä on hyvin onnellisia."

Eivät väsyneitä, eivät surullisia. Viisitoista paria lämpimiä lapsenvarpaita pirtinpöydän alla voivat olla siunaus.

"Kun kokee olevansa oikeassa paikassa, ei suurperheen perustaminenkaan ehkä koidu ongelmaksi. Fyysisesti jaksaa paljon enemmän, jos mieli on mukana."

Pokkaämmä ja pelkuri

Sunnuntai-iltapäivällä, ennen kuin palaa kotiin, Rebekka saattaa lähteä vanhempiensa kanssa seuroihin. Jotta kuulisi Siionin laulut. Näkisi lamput, joita laski lapsena, kun saarna pitkästytti. Saisi istua tutussa huoneessa.

"Ensimmäinen kerta avioeron jälkeen ei ollut helppo. Pelkäsin, miten ihmiset katsovat. Menin, koska olen pokkaämmä."

Tutut seuravieraat tervehtivät, kun Rebekka riisuu takin eteiseen.

Takki on nykyisen puolison, sarjakuvataiteilija Ville Rannan valitsema. Hän ostaa suuren osa Rebekan vaatteista. Aikaisemmin ne osti useimmiten sisko. Hääpuvun valitsi toinen sisko. Tahtominen ja suunnitelmien tekeminen on Rebekalle edelleen vaikeaa.

Pelottavimpia ovat henkilökohtaiset kysymykset: Missä haluaisit asua? Montako lasta toivot?

Rohkeita ovat ne, jotka avaavat suunsa liikkeen sisällä.

Pokkaämmä on myös pelkuri, Rebekka sanoo. Hänen mielestään lestadiolaisuudesta puhuminen tai liikkeen kritisoiminen ei ole erityisen rohkeaa, kun sen tekee ulos heitettynä tai rajalta, kuten hän itse.

Rohkeita ovat ne, jotka uskaltavat avata suunsa sisällä, seuroissa, ja kysyä, miksi naisen on synnytettävä lapsia, vaikkei jaksa eikä halua.

Omille lapsilleen Rebekka lukee joka ilta rukouksen, jonka isä ja äiti hänelle opettivat: "Rakas Jeesus siunaa meitä. Anna meille enkeleitä. Armosiivillänsä peitä. Älä meitä koskaan heitä."

Iltarukous tuntuu tärkeältä. Rebekka ei ole varma, miksi.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2015.

Saaran tytär

Rebekka Naatus kasvoi lestadiolaiskodissa: Tiukka usko laukaisi minussa masennuksen

Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Monesti tästä aihepiiristä kirjoitetut tekstit tuntuvat ikäviltäkin, koska monesti vanhoillislestadiolaisuudesta annetaan hirveän yksipuolinen kuva - mutta tässä oli toisenlainen ote. Rebekka kertoi omasta itsestään, siitä kuinka on itse kokenut asiat - ja kertoo vielä senkin, ettei elämä kaikilla vanhoillislestadiolaisia naisilla ole vain sitä mediassakin myllytettyä. Tietysti surullinen tämä koko ketju, mutta hienoa jos hän on löytänyt oman paikkansa ja on...
Lue kommentti
Vierailija

Rebekka Naatus kasvoi lestadiolaiskodissa: Tiukka usko laukaisi minussa masennuksen

Miksi minun pitää toteuttaa tuntemattomien vanhojen setien fantasiaa? Tähän lauseeseen voi sisältyä monen meidän uskon matka. Kuunnellaan kaikkia muita enemmän kuin omaa itseä. Ķaikki uskonnon auktoriteettien päätelmät tuntuvat silloin oikeammilta, vaikka ne pahimmillaan ovat manipulointia, johon on aikojen kuluessa totuttu huomaamatta kuinka paljon ajetaan oman ryhmän etua, hyötyä, ja valtaa. Kiitos tästä kirjoituksesta. Jokainen on Jumalan luoma ja on hänen armahtamansa elääkseen omaa...
Lue kommentti