Marianna ja Sinuhe Wallinheimolla on molemmilla absoluuttinen sävelkorva. Sinuhe jätti viulunsoiton lapsena, kun urheilu alkoi kiinnostaa enemmän.
Marianna ja Sinuhe Wallinheimolla on molemmilla absoluuttinen sävelkorva. Sinuhe jätti viulunsoiton lapsena, kun urheilu alkoi kiinnostaa enemmän.

PERHEKUVIOITA. Kansanedustaja Sinuhe Wallinheimo alkoi nuorena pelata jääkiekkoa, vaikka äiti Marianna Wallinheimo vastusteli. "Vanhempien erotessa jääkiekko pelasti minut."

Sinuhe Wallinheimo on 45-vuotias entinen jääkiekkomaalivahti ja nykyinen kokoomuksen kansanedustaja. Sinuhe asuu viikot Helsingissä ja viikonloput Jyväskylässä. Hän on naimisissa liikuntakeskusyrittäjä Kaisa Wallinheimon kanssa, ja pariskunnalla on kolme teini-ikäistä lasta. Nimestään Sinuhe Wallinheimoon nähnyt useita erilaisia variaatioita, kuten Sumuki Wallimuki ja Sinjhi Wellinhimo.
Sinuhe Wallinheimo on 45-vuotias entinen jääkiekkomaalivahti ja nykyinen kokoomuksen kansanedustaja. Sinuhe asuu viikot Helsingissä ja viikonloput Jyväskylässä. Hän on naimisissa liikuntakeskusyrittäjä Kaisa Wallinheimon kanssa, ja pariskunnalla on kolme teini-ikäistä lasta. Nimestään Sinuhe Wallinheimoon nähnyt useita erilaisia variaatioita, kuten Sumuki Wallimuki ja Sinjhi Wellinhimo.

Sinuhe: "Vanhempien erotessa jääkiekko pelasti minut"

"Äitini on musikaalinen. Hän soitti pianoa ja halusi tehdä minustakin klassisen musiikin taitajan. Aloitin kuusivuotiaana kuorolaulun Vox Aurea -kuorossa ja lauloin siinä kymmenen vuotta. Viulua soitin seitsemän vuotta.

Jälkeenpäin mietittynä elämä oli silloin enemmän tai vähemmän äidin toiveiden mukaista. Toisaalta menin musiikkiharrastuksiin ihan mielelläni, koska sain harrastaa muutakin. Pikkuhiljaa viulunsoittoharjoitukset jäivät väliin, koska urheilu kiinnosti huomattavasti enemmän.

Äiti ei aina tainnut tietää, että viuluharjoitusten sijaan saatoin mennä pelaamaan pesäpalloa tai tennistä.

Vanhempani vaativat minulta lapsena hyvää käytöstä sekä kotona että koulussa. Läksyt oli tehtävä ennen kuin sain lähteä harrastuksiin. Nyt olen siitä kiitollinen.

Jääkiekkoa aloin harrastaa vasta 11-vuotiaana äidin vastusteluista huolimatta. Hän ei olisi halunnut, että alan pelata jääkiekkoa, ainakaan tosissani. Olin lajissa kuitenkin lahjakas, erityisesti maalivahtina.

Soittoharjoituksissa olin tottunut jatkuviin toistoihin ja keskittymään kunnolla. Esiintymiset taas olivat opettaneet olemaan silmätikkuna.

Isän ja äidin ero ei ollut helppoa, mutta jääkiekosta oli paljon apua. Kentällä sain harjoitella kovaa ja purkaa paineita.

Isä ja äiti erosivat, kun olin 15-vuotias. Olin ainoa lapsi, joten minulla ei ollut kotona vertaistukea. Samaan aikaan elin murrosikää. Se ei ollut helppo vaihe, mutta jääkiekosta oli paljon apua. Kentällä sain harjoitella kovaa ja purkaa paineita. Jääkiekko oli tietynlainen pelastus.

Toinen henkireikä oli ystäväni ja joukkuekaverini Miikka Korjan ystävyys. Hänen äitinsä oli suomalainen ja isä nigerialainen, joten Miikka oli siihen aikaan 1980-luvulla Keski-Suomen harvoja tummaihoisia.

Miikka oli luonteeltaan täysin erilainen kuin minä. Olin viulu- ja kuoroharrastusten takia vakava ja säntillinen, mutta Miikan kautta minuun tuli tervettä kapinahenkeä ja huumorintajua. Ilman häntä olisin ollut aika nörtti tapaus.

Meillä oli lähes joka viikonloppu bileitä, halusimme tai emme, mutta homma ei koskaan lähtenyt lapasesta.

Miikka muutti meille vanhempieni eron aikoihin asumaan. Uskon että hänen takiaan en sulkeutunut. Hänestä tuli vähän kuin veljeni.

Kun olimme Miikan kanssa 17-vuotiaita, lukion kolmannella, äiti ja hänen uusi miehensä muuttivat puoleksi vuodeksi Espanjaan. Isä oli uusissa naimisissa ja asui Helsingissä.

Jäimme Miikan kanssa asumaan kahdestaan isoon taloomme Jyväskylän keskustaan. Meillä oli lähes joka viikonloppu bileitä, halusimme tai emme, mutta homma ei koskaan lähtenyt lapasesta. Meillä oli hyvä kasvatus ja tavoitteet korkealla sekä jääkiekossa että koulussa. Miikka on nykyään neurokirurgi ja asuu Helsingissä.

Ammattiurheilijan pitää tehdä päätös puolessa sekunnissa, eduskunnassa ei välttämättä tapahdu mitään näkyvää edes puolessa vuodessa.

Pelasin jääkiekkoa ammattilaisena parikymmentä vuotta. Kansanedustajana olen nyt toista kautta. Suurin ero näissä ammateissa on päätöksentekoon käytetty aika. Ammattiurheilijan pitää tehdä päätös puolessa sekunnissa, eduskunnassa ei välttämättä tapahdu mitään näkyvää edes puolessa vuodessa. Se turhauttaa välillä, mutta jääkiekosta ja viulunsoitosta olen oppinut päämäärätietoisuutta. Äitini on ollut tukenani aina.

Jääkiekossa opin olemaan toisten arvostelun kohteena. Siitäkin on apua politiikassa. Osaan ottaa asiat asioina. Kertaakaan en ole menettänyt politiikan takia yöuniani. Päinvastoin olen nukkunut paremmin kuin jääkiekkouran aikana.

Niin kauan kun kukaan ei hakkaa minua esimerkiksi poikittaisella mailalla naamaan, pääni kestää tätä työtä erinomaisesti.

Äidiltäni olen perinyt positiivisen elämänasenteen.

En ole enää mikään nuori tämän eduskuntakauden jälkeen. Olen miettinyt, mitä haluaisin vielä tehdä. Voisin jatkaa politiikassa tai lähteä hakemaan uusia haasteita yrityselämästä tai tehdä jotain ihan muuta.

Äidiltäni olen perinyt positiivisen elämänasenteen, joten olen varma, että mitä tahansa tapahtuukin, se on juuri oikea ratkaisu minulle."

Marianna Wallinheimo on 70-vuotias eläkeläinen ja asuu Jyväskylässä. Sinuhen äiti teki pitkän uran yritysmaailmassa, ensin jääkiekkomailatehdas Torspon talousjohtajana ja toimitusjohtajana, sen jälkeen omassa valaisinyrityksessä nykyisen miehensä kanssa. Mariannan lempiharrastukset ovat uiminen ja pyöräily.
Marianna Wallinheimo on 70-vuotias eläkeläinen ja asuu Jyväskylässä. Sinuhen äiti teki pitkän uran yritysmaailmassa, ensin jääkiekkomailatehdas Torspon talousjohtajana ja toimitusjohtajana, sen jälkeen omassa valaisinyrityksessä nykyisen miehensä kanssa. Mariannan lempiharrastukset ovat uiminen ja pyöräily.

Marianna: "En ole uskaltanut katsoa yhtään Sinuhen peliä alusta loppuun"

"Sinuhen nimi on virallisesti Mika Sinuhe. Kun aloin odottaa häntä vuonna 1971, olimme ex-mieheni kanssa juuri lukeneet Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen, ja tykkäsimme siitä kovasti. Sukulaiset eivät voineet aluksi ymmärtää nimeä ja kysyivät pitkään, mitä Mikalle kuuluu. Vastasin aina, että kiitos, Sinuhelle kuuluu hyvää. Myöhemmin hänelle on ollut vain hyötyä nimestään, joka on kulturelli ja jää helposti mieleen.

Soitin pianoa ja annoin viisivuotiaalle Sinuhelle kaksi vaihtoehtoa: piano tai viulu. Sinuhe oli erittäin kiltti lapsi, mutta silloin hän protestoi ja valitsi sen toisen vaihtoehdon eli viulun.

Olin hieman pettynyt, kun hän ei päässyt konservatorioon. Vasenkätisenä Sinuhen oli vaikea pitää viulua, kädet hikosivat ja soittaminen kärsi siitä. Hän pääsi kuitenkin oppilaaksi yksityiseen Suzuki-kouluun, jossa soittaminen aloitettiin korvakuulolta.

Olin itse töissä jääkiekkomailatehtaassa, mutta en halunnut, että hän alkaisi pelata jääkiekkoa.

Opettaja soitti ensin Tuiki tuiki tähtösen, ja tämän jälkeen lapsen piti soittaa sama perässä. Yritin auttaa soittoläksyissä kotona soittamalla läksyn ensin pianolla, ja Sinuhe soitti perässäni.

Urheilusta Sinuhe piti erityisen paljon ja etenkin jääkiekosta. Olin itse töissä jääkiekkomailatehtaassa, mutta en halunnut, että hän alkaisi pelata jääkiekkoa. Se oli aluksi ehdoton ei.

Kerran Sinuhe tuli luokseni ja sanoi, että äiti, en minä pelaa jääkiekkoa, minä vain seison maalilla! Kyse oli silloin korttelikiekosta, joten annoin hänen seistä siellä maalilla. Hän oli kuitenkin niin taitava, että pääsi seuraavana vuonna mukaan oikeaan jääkiekkoseuraan, JYPiin.

Annoin periksi ja toin hänelle siitä lähtien tehtaalta aina uusimmat välineet ja nimikkomailat.

Meillä oli iso asunto keskellä Jyväskylää. Kun Sinuhen lukio oli aluillaan, hänen joukkuekaverinsa Miikan äiti kysyi, voisiko hänen poikansa tulla meille asumaan. Miikan koti oli Keuruulla, mutta hän oli aloittamassa lukion Jyväskylässä ja halusi jatkaa jääkiekkoa täällä. Kysyin asiaa Sinuhelta, ja niin Miikka muutti meille.

Olen aina luottanut poikaani täysin.

Pojat kävivät samaa lukiota luokkakavereina, pelasivat samassa joukkueessa ja heillä molemmilla oli moottoripyörät. Iloinen ja energinen Miikka toi paljon eloa hämäläiseen Sinuheen.

Kun muutin poikien viimeisenä lukiovuotena puoleksi vuodeksi Espanjaan, en epäillyt hetkeäkään, etteivätkö he olisi pärjänneet kahdestaan. Olen aina luottanut poikaani täysin.

En ole nähnyt yhtään Sinuhen peliä alusta loppuun. Jos olin katsomossa, lähdin aina jossain välissä hermostuksissani kävelemään käytäville. Peli on äidille niin kova paikka.

Muistan aina, kun olin Sinuhen tyttären kanssa katsomassa Sinuhen viimeisiä pelejä. Katsomossa istui rääväsuu, joka haukkui koko ajan, että Wallinheimo ei saa kiinni, Wallinheimo on imuri? Koputin miestä olkapäälle ja sanoin että kuule, sinä puhut minun pojastani ja tämän tytön isästä. Kyllä hiljeni heti.

Tiedän, että poliitikon työ on kovaa.

Seuraan Sinuhen poliittista uraa. Olen hänen seuraajansa Twitterissä, mutta en kommentoi siellä mitään. Mitä suotta, ei ainakaan tule myöhemmin sanomista.

Tiedän, että poliitikon työ on kovaa. Pitää olla hyvin laaja-alainen, eikä työssä tule koskaan valmiiksi. Jääkiekon aikana jännitin liikaakin, mutta politiikan takia en ole menettänyt yöuniani. Olen luottavaisesti uskonut Sinuhen valintoihin.

Suhteemme on läheinen, vaikka näemme aika harvoin. Kansanedustajana Sinuhe on viikot Helsingissä, ja kun hän tulee viikonlopuksi kotiin, hän haluaa olla perheensä kanssa.

Pyrin olemaan sellainen, että katson ja kuuntelen ja tarvittaessa autan.

Perhe on Sinuhelle tärkeä. Autan lasten harrastuskuljetuksissa. Pyrin olemaan sellainen, että katson ja kuuntelen ja tarvittaessa autan.

Iloitsen siitä, että meillä on hyvä suhde ja kaikki asiat mukavasti. Jos emme näe, soittelemme tai pidämme yhteyttä Whatsappin kautta.

Sinuhella on aivan isänsä ääni ja niin on Sinuhen pojallakin. Kun soitan, täytyy aina varmistaa, että kuka on puhelimessa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”
”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”

Vaikka äidin kuolemasta olisi 20 vuotta, hänet voi muistaa vieläkin lähes joka päivä. Mailis Kouhi ei olisi uskonut, kuinka paljon tulee äitiään ikävoimään.

Äidit vanhenevat ja järjellä tietää, että joskus he kuolevat. Mutta surulla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, sanoo Mailis Kouhi.

”Kuvittelin, ettei äidin kuolema ole minulle vaikea asia. Äiti oli jo itsekin sanonut, että pääsisipä pois. Sitten surinkin kamalasti ja suren yhä!”

”Minun äitini. Olin hänen ainoa lapsensa.”

Seitsemän vuoden ajan Mailis oli käynyt äitinsä luona sairaalassa joka päivä.

”Syötin äitiä, laitoin lusikan varovasti suuhun. Kesällä vein hänet pyörätuolilla ulos.”

Usein Mailikselle tulee vieläkin mieleen, mitä jämpti äiti nyt sanoisi tai ajattelisi.

Jos hän voisi vielä kysyä, hänellä olisi äidilleen yksi kysymys.

”Jos voisin vielä kerran puhua äidille, kysyisin taas: kuka on minun isäni?”

Lue lisää Mailiksesta ja kahdesta muusta äitinsä menettäneestä Kodin Kuvalehden tähtiartikkelista tästä linkistä. Artikkeli on julkaistu alun perin Kodin Kuvalehden numerossa 11/2018.