Marianna ja Sinuhe Wallinheimolla on molemmilla absoluuttinen sävelkorva. Sinuhe jätti viulunsoiton lapsena, kun urheilu alkoi kiinnostaa enemmän.
Marianna ja Sinuhe Wallinheimolla on molemmilla absoluuttinen sävelkorva. Sinuhe jätti viulunsoiton lapsena, kun urheilu alkoi kiinnostaa enemmän.

PERHEKUVIOITA. Kansanedustaja Sinuhe Wallinheimo alkoi nuorena pelata jääkiekkoa, vaikka äiti Marianna Wallinheimo vastusteli. "Vanhempien erotessa jääkiekko pelasti minut."

Sinuhe Wallinheimo on 45-vuotias entinen jääkiekkomaalivahti ja nykyinen kokoomuksen kansanedustaja. Sinuhe asuu viikot Helsingissä ja viikonloput Jyväskylässä. Hän on naimisissa liikuntakeskusyrittäjä Kaisa Wallinheimon kanssa, ja pariskunnalla on kolme teini-ikäistä lasta. Nimestään Sinuhe Wallinheimoon nähnyt useita erilaisia variaatioita, kuten Sumuki Wallimuki ja Sinjhi Wellinhimo.
Sinuhe Wallinheimo on 45-vuotias entinen jääkiekkomaalivahti ja nykyinen kokoomuksen kansanedustaja. Sinuhe asuu viikot Helsingissä ja viikonloput Jyväskylässä. Hän on naimisissa liikuntakeskusyrittäjä Kaisa Wallinheimon kanssa, ja pariskunnalla on kolme teini-ikäistä lasta. Nimestään Sinuhe Wallinheimoon nähnyt useita erilaisia variaatioita, kuten Sumuki Wallimuki ja Sinjhi Wellinhimo.

Sinuhe: "Vanhempien erotessa jääkiekko pelasti minut"

"Äitini on musikaalinen. Hän soitti pianoa ja halusi tehdä minustakin klassisen musiikin taitajan. Aloitin kuusivuotiaana kuorolaulun Vox Aurea -kuorossa ja lauloin siinä kymmenen vuotta. Viulua soitin seitsemän vuotta.

Jälkeenpäin mietittynä elämä oli silloin enemmän tai vähemmän äidin toiveiden mukaista. Toisaalta menin musiikkiharrastuksiin ihan mielelläni, koska sain harrastaa muutakin. Pikkuhiljaa viulunsoittoharjoitukset jäivät väliin, koska urheilu kiinnosti huomattavasti enemmän.

Äiti ei aina tainnut tietää, että viuluharjoitusten sijaan saatoin mennä pelaamaan pesäpalloa tai tennistä.

Vanhempani vaativat minulta lapsena hyvää käytöstä sekä kotona että koulussa. Läksyt oli tehtävä ennen kuin sain lähteä harrastuksiin. Nyt olen siitä kiitollinen.

Jääkiekkoa aloin harrastaa vasta 11-vuotiaana äidin vastusteluista huolimatta. Hän ei olisi halunnut, että alan pelata jääkiekkoa, ainakaan tosissani. Olin lajissa kuitenkin lahjakas, erityisesti maalivahtina.

Soittoharjoituksissa olin tottunut jatkuviin toistoihin ja keskittymään kunnolla. Esiintymiset taas olivat opettaneet olemaan silmätikkuna.

Isän ja äidin ero ei ollut helppoa, mutta jääkiekosta oli paljon apua. Kentällä sain harjoitella kovaa ja purkaa paineita.

Isä ja äiti erosivat, kun olin 15-vuotias. Olin ainoa lapsi, joten minulla ei ollut kotona vertaistukea. Samaan aikaan elin murrosikää. Se ei ollut helppo vaihe, mutta jääkiekosta oli paljon apua. Kentällä sain harjoitella kovaa ja purkaa paineita. Jääkiekko oli tietynlainen pelastus.

Toinen henkireikä oli ystäväni ja joukkuekaverini Miikka Korjan ystävyys. Hänen äitinsä oli suomalainen ja isä nigerialainen, joten Miikka oli siihen aikaan 1980-luvulla Keski-Suomen harvoja tummaihoisia.

Miikka oli luonteeltaan täysin erilainen kuin minä. Olin viulu- ja kuoroharrastusten takia vakava ja säntillinen, mutta Miikan kautta minuun tuli tervettä kapinahenkeä ja huumorintajua. Ilman häntä olisin ollut aika nörtti tapaus.

Meillä oli lähes joka viikonloppu bileitä, halusimme tai emme, mutta homma ei koskaan lähtenyt lapasesta.

Miikka muutti meille vanhempieni eron aikoihin asumaan. Uskon että hänen takiaan en sulkeutunut. Hänestä tuli vähän kuin veljeni.

Kun olimme Miikan kanssa 17-vuotiaita, lukion kolmannella, äiti ja hänen uusi miehensä muuttivat puoleksi vuodeksi Espanjaan. Isä oli uusissa naimisissa ja asui Helsingissä.

Jäimme Miikan kanssa asumaan kahdestaan isoon taloomme Jyväskylän keskustaan. Meillä oli lähes joka viikonloppu bileitä, halusimme tai emme, mutta homma ei koskaan lähtenyt lapasesta. Meillä oli hyvä kasvatus ja tavoitteet korkealla sekä jääkiekossa että koulussa. Miikka on nykyään neurokirurgi ja asuu Helsingissä.

Ammattiurheilijan pitää tehdä päätös puolessa sekunnissa, eduskunnassa ei välttämättä tapahdu mitään näkyvää edes puolessa vuodessa.

Pelasin jääkiekkoa ammattilaisena parikymmentä vuotta. Kansanedustajana olen nyt toista kautta. Suurin ero näissä ammateissa on päätöksentekoon käytetty aika. Ammattiurheilijan pitää tehdä päätös puolessa sekunnissa, eduskunnassa ei välttämättä tapahdu mitään näkyvää edes puolessa vuodessa. Se turhauttaa välillä, mutta jääkiekosta ja viulunsoitosta olen oppinut päämäärätietoisuutta. Äitini on ollut tukenani aina.

Jääkiekossa opin olemaan toisten arvostelun kohteena. Siitäkin on apua politiikassa. Osaan ottaa asiat asioina. Kertaakaan en ole menettänyt politiikan takia yöuniani. Päinvastoin olen nukkunut paremmin kuin jääkiekkouran aikana.

Niin kauan kun kukaan ei hakkaa minua esimerkiksi poikittaisella mailalla naamaan, pääni kestää tätä työtä erinomaisesti.

Äidiltäni olen perinyt positiivisen elämänasenteen.

En ole enää mikään nuori tämän eduskuntakauden jälkeen. Olen miettinyt, mitä haluaisin vielä tehdä. Voisin jatkaa politiikassa tai lähteä hakemaan uusia haasteita yrityselämästä tai tehdä jotain ihan muuta.

Äidiltäni olen perinyt positiivisen elämänasenteen, joten olen varma, että mitä tahansa tapahtuukin, se on juuri oikea ratkaisu minulle."

Marianna Wallinheimo on 70-vuotias eläkeläinen ja asuu Jyväskylässä. Sinuhen äiti teki pitkän uran yritysmaailmassa, ensin jääkiekkomailatehdas Torspon talousjohtajana ja toimitusjohtajana, sen jälkeen omassa valaisinyrityksessä nykyisen miehensä kanssa. Mariannan lempiharrastukset ovat uiminen ja pyöräily.
Marianna Wallinheimo on 70-vuotias eläkeläinen ja asuu Jyväskylässä. Sinuhen äiti teki pitkän uran yritysmaailmassa, ensin jääkiekkomailatehdas Torspon talousjohtajana ja toimitusjohtajana, sen jälkeen omassa valaisinyrityksessä nykyisen miehensä kanssa. Mariannan lempiharrastukset ovat uiminen ja pyöräily.

Marianna: "En ole uskaltanut katsoa yhtään Sinuhen peliä alusta loppuun"

"Sinuhen nimi on virallisesti Mika Sinuhe. Kun aloin odottaa häntä vuonna 1971, olimme ex-mieheni kanssa juuri lukeneet Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen, ja tykkäsimme siitä kovasti. Sukulaiset eivät voineet aluksi ymmärtää nimeä ja kysyivät pitkään, mitä Mikalle kuuluu. Vastasin aina, että kiitos, Sinuhelle kuuluu hyvää. Myöhemmin hänelle on ollut vain hyötyä nimestään, joka on kulturelli ja jää helposti mieleen.

Soitin pianoa ja annoin viisivuotiaalle Sinuhelle kaksi vaihtoehtoa: piano tai viulu. Sinuhe oli erittäin kiltti lapsi, mutta silloin hän protestoi ja valitsi sen toisen vaihtoehdon eli viulun.

Olin hieman pettynyt, kun hän ei päässyt konservatorioon. Vasenkätisenä Sinuhen oli vaikea pitää viulua, kädet hikosivat ja soittaminen kärsi siitä. Hän pääsi kuitenkin oppilaaksi yksityiseen Suzuki-kouluun, jossa soittaminen aloitettiin korvakuulolta.

Olin itse töissä jääkiekkomailatehtaassa, mutta en halunnut, että hän alkaisi pelata jääkiekkoa.

Opettaja soitti ensin Tuiki tuiki tähtösen, ja tämän jälkeen lapsen piti soittaa sama perässä. Yritin auttaa soittoläksyissä kotona soittamalla läksyn ensin pianolla, ja Sinuhe soitti perässäni.

Urheilusta Sinuhe piti erityisen paljon ja etenkin jääkiekosta. Olin itse töissä jääkiekkomailatehtaassa, mutta en halunnut, että hän alkaisi pelata jääkiekkoa. Se oli aluksi ehdoton ei.

Kerran Sinuhe tuli luokseni ja sanoi, että äiti, en minä pelaa jääkiekkoa, minä vain seison maalilla! Kyse oli silloin korttelikiekosta, joten annoin hänen seistä siellä maalilla. Hän oli kuitenkin niin taitava, että pääsi seuraavana vuonna mukaan oikeaan jääkiekkoseuraan, JYPiin.

Annoin periksi ja toin hänelle siitä lähtien tehtaalta aina uusimmat välineet ja nimikkomailat.

Meillä oli iso asunto keskellä Jyväskylää. Kun Sinuhen lukio oli aluillaan, hänen joukkuekaverinsa Miikan äiti kysyi, voisiko hänen poikansa tulla meille asumaan. Miikan koti oli Keuruulla, mutta hän oli aloittamassa lukion Jyväskylässä ja halusi jatkaa jääkiekkoa täällä. Kysyin asiaa Sinuhelta, ja niin Miikka muutti meille.

Olen aina luottanut poikaani täysin.

Pojat kävivät samaa lukiota luokkakavereina, pelasivat samassa joukkueessa ja heillä molemmilla oli moottoripyörät. Iloinen ja energinen Miikka toi paljon eloa hämäläiseen Sinuheen.

Kun muutin poikien viimeisenä lukiovuotena puoleksi vuodeksi Espanjaan, en epäillyt hetkeäkään, etteivätkö he olisi pärjänneet kahdestaan. Olen aina luottanut poikaani täysin.

En ole nähnyt yhtään Sinuhen peliä alusta loppuun. Jos olin katsomossa, lähdin aina jossain välissä hermostuksissani kävelemään käytäville. Peli on äidille niin kova paikka.

Muistan aina, kun olin Sinuhen tyttären kanssa katsomassa Sinuhen viimeisiä pelejä. Katsomossa istui rääväsuu, joka haukkui koko ajan, että Wallinheimo ei saa kiinni, Wallinheimo on imuri? Koputin miestä olkapäälle ja sanoin että kuule, sinä puhut minun pojastani ja tämän tytön isästä. Kyllä hiljeni heti.

Tiedän, että poliitikon työ on kovaa.

Seuraan Sinuhen poliittista uraa. Olen hänen seuraajansa Twitterissä, mutta en kommentoi siellä mitään. Mitä suotta, ei ainakaan tule myöhemmin sanomista.

Tiedän, että poliitikon työ on kovaa. Pitää olla hyvin laaja-alainen, eikä työssä tule koskaan valmiiksi. Jääkiekon aikana jännitin liikaakin, mutta politiikan takia en ole menettänyt yöuniani. Olen luottavaisesti uskonut Sinuhen valintoihin.

Suhteemme on läheinen, vaikka näemme aika harvoin. Kansanedustajana Sinuhe on viikot Helsingissä, ja kun hän tulee viikonlopuksi kotiin, hän haluaa olla perheensä kanssa.

Pyrin olemaan sellainen, että katson ja kuuntelen ja tarvittaessa autan.

Perhe on Sinuhelle tärkeä. Autan lasten harrastuskuljetuksissa. Pyrin olemaan sellainen, että katson ja kuuntelen ja tarvittaessa autan.

Iloitsen siitä, että meillä on hyvä suhde ja kaikki asiat mukavasti. Jos emme näe, soittelemme tai pidämme yhteyttä Whatsappin kautta.

Sinuhella on aivan isänsä ääni ja niin on Sinuhen pojallakin. Kun soitan, täytyy aina varmistaa, että kuka on puhelimessa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

”Kun kaikki on surkeasti eikä mikään muu auta, istahda alas ja naura itsellesi”, neuvoo hämeenlinnalainen Helvi Frick, 100.

1. Kiinnostu! Innostu!

”Olen utelias. Ehkä siksi olen pysynyt henkisesti näin hyvässä kunnossa. Minua kiinnostaa ihan kaikki: ihmiset, tiede, taide, urheilu. Joka aamu tyttäreni soittaa ja pitää minulle ulkomaan uutiskatsauksen. Kimi Räikkösestä olen niin innostunut, että tilasin maksullisen urheilukanavan, jotta voin katsoa formulakisat suorana.

Kalenterini on yhä koko ajan täynnä. Maailma on minusta niin kiinnostava paikka ja elämä niin hauskaa.”

2. Kun kaikki on surkeasti eikä mikään muu auta, istahda alas ja naura itsellesi.

”Se helpottaa aina.”

3. Valita vähemmän.

”Keskity siihen, mitä sinulla on. Älä siihen, mitä sinulta puuttuu.”

4. Ole onnellinen elämästä. Yritä olla!

”Muista, että sinulla on vain yksi elämä. Ei ole nappulaa, jota painamalla elämä tulisi elettäväksi uudelleen.”

5. Pettymykset kuuluvat hyvään elämään. 

”Harva asia on mennyt näiden sadan vuoden aikana juuri niin kuin suunnittelin, mutta miksi pitäisikään mennä? Ihan hyvä elämä tästä silti tuli.”

6. Mitä tahansa voi tapahtua ja mistä tahansa voi selvitä.

”Äitini kuoli yllättäen aivoverenvuotoon, kun olin 12-vuotias. Silloin olin varma, että maailma loppuu, mutta ei se loppunut.

Elämä jatkui, ja vähitellen minä totuin. Ihmisellä on kyky sopeutua.”

7. Varaa aikaa ystäville, vaikka tuntuisi, ettei aikaa olisi.

”Kun olin lapsi, äiti opetti, että pienestä ei pidä riitaantua. Hänelle oli tärkeää, että tulin leikkitovereitteni kanssa toimeen.

Minulla on yhä paljon ystäviä, kännykkäni pirisee monta kertaa päivässä. Aikaahan puhelimessa jutteluun kuluu, mutta nautin siitä. Ystävät ovat arvokkaita.”

8. Ole rehellinen. 

”Tuo oli äitini tärkein neuvo. Painoin sen aivoihini kultakirjaimin, ja siellä se on yhä.

Täysi rehellisyys on joskus kauhean vaikeaa. Pyrin siihen silti.”

9. Älä yritä muuttaa puolisoasi.

”Puolisosta ei koskaan tule samanlaista kuin sinusta. Älä edes yritä muuttaa häntä, et kuitenkaan onnistu.

Avioliitossa on kestettävä ristiriitoja ja hyväksyttävä toisen erilaisuus. Se on rakkautta.

Tapasin tulevan mieheni, luutnantti Martti Frickin, maaliskuussa 1943, kun hän ilmestyi Syvärin Puujoen aseman lipputoimistoon. Työskentelin siellä rautatievirkailijana ja tarjosin hänelle kupin korviketta. Neljän kuukauden kuluttua menimme naimisiin.

Martti oli erittäin hyväntahtoinen, vaikka kova komentamaan. Hän oli minulle maailman paras mies.”

10. Sovi riita.

”Sellainen liitto olisi luonnoton, jossa ei ikinä riideltäisi. Totta kai meilläkin joskus riideltiin. Mutta sovimme aina.”

11. Uskalla yrittää mahdotonta.

”Eniten elämässäni olen nauttinut hankalista projekteista. Sellaisista, jotka ovat tuntuneet ensin mahdottomilta. Kun oikein vaikeassa asiassa onnistuu, tulee suuri ilo.”

12. Arvosta rauhaa. Älä pidä sitä itsestään selvänä.

”Olin lottana talvi- ja jatkosodassa. Kun rauha viimein tuli, meidän suomalaisten arvomaailma oli muuttunut täysin.

Rahaa ei ollut, mutta kaikki oli hyvin. Me lapsiperheet autoimme toisiamme, pidimme toisistamme huolta. Meille riitti rauha, emme kaivanneet muuta.

Ne olivat aikoja, joita välillä yhä kaipaan.”

Pääset lukemaan Helvi Frickin koko elämäntarinan oheisesta linkistä:

Piia Vähäsalo, 45, aloitti uuden elämän yrittäjänä, kun joutui luopumaan vanhasta työstään. Hän asuu miehensä Pasin ja poikansa Ossin, 12, kanssa liki satavuotiaassa talossa Kalajoella. Piia on myös pelargonisti eli harrastaa pelargoneja ja kerää erityisesti 1800-luvun lajikkeita.
Piia Vähäsalo, 45, aloitti uuden elämän yrittäjänä, kun joutui luopumaan vanhasta työstään. Hän asuu miehensä Pasin ja poikansa Ossin, 12, kanssa liki satavuotiaassa talossa Kalajoella. Piia on myös pelargonisti eli harrastaa pelargoneja ja kerää erityisesti 1800-luvun lajikkeita.

Valinta Vuoden palomieheksi oli Piia Vähäsalon unelmien täyttymys. Sitten tulivat kummalliset kivut. Sairauseläkkeelle jääminen 40-vuotiaana tuntui Piiasta maailmanlopulta, mutta tilalle tuli uusia unelmia toteutettaviksi.

”Ajoin töistä kotipihaan ja soitin mieheni apuun. Hän kantoi minut sisälle, sillä jalkani eivät enää liikkuneet.

Olin halunnut sairauslomalta takaisin töihin, vaikka lääkäri oli eri mieltä. Söin viiden eri kipulääkkeen cocktailin, jotta selvisin työpäivän.

Pelastusjohtajan työ Jokilaaksojen pelastuslaitoksessa vaati sataprosenttista panosta. Istuin päivät palavereissa, joissa seurattiin hälytysten ja palotarkastusten määriä ja käytiin läpi isoja palohälytyksiä.

Tunsin olevani elämäntyössäni. Koin, että minulla oli annettavaa. Mutta olin koko ajan hirvittävän kipeä.

”Sinnittelin äärirajoille. Se oli hyvä, sillä se osoitti, etten enää selvinnyt työssäni.”

Sinnittelin äärirajoille. Se oli hyvä, sillä se osoitti, etten enää selvinnyt työssäni. Muuten olisin jäänyt miettimään, olisinko kuitenkin vielä pystynyt.

Luopuminen oli äärettömän vaikeaa. Kun jäin sairauseläkkeelle pelastusjohtajan työstäni 40-vuotiaana, tuntui, että tuli maailmanloppu.

Elämäntapaintiaanien jälkeläinen

Vanhempani elivät elämäntapaintiaanin elämää. Äiti ja isä olivat molemmat keraamikkoja, ja he kannustivat meitä lapsia maalaamiseen ja piirtämiseen.

Olin viisivuotias, kun aloin muokata savea ensimmäisen kerran. Tein savesta siilejä, siskoni teki kissoja. Sisareni oli taiteilijasielu, minulla oli myös bisnes mielessä. Kiersin naapurintätien luona Sievissä Keski-Pohjanmaalla myymässä savikissoja ja -siilejä.

Keramiikan valmistamisella vanhemmat saivat meidät lapset ruokittua, mutta rahojen riittämisestä oli aina murhetta. Minä julistin kotona, että haluan aikuisena saada oikeaa palkkaa.

”Vanhemmat saivat meidät lapset ruokittua, mutta rahojen riittämisestä oli aina murhetta.”

Palokunta kiehtoi minua pienestä asti. Isäni oli mukana vapaapalokunnan toiminnassa, ja setäni oli palomies. Ensimmäisellä luokalla lompostelin palokunnan poikaosaston syksyn ensimmäisiin harjoituksiin. Olin poikamainen, ja kukaan ei erottanut minua joukosta.

Toisista palokunnan poikaosaston harjoituksista minut lähetettiin kotiin. Joku oli kielinyt, että olen tyttö. Äiti on kertonut, että olin musertunut. Olin juossut kumisaappaat hölskyen kotiin ja itkenyt.

Pääsin mukaan palokuntatoimintaan vasta, kun menin lukioon. Lukio oli parinkymmenen kilometrin päässä kotoa, Ylivieskassa, ja siellä VPK:ssa oli naisosasto. Lukion jälkeen aloitin kasvatustieteiden hallinnon opinnot Rovaniemellä, mutta kuljin viikonloppuisin Ylivieskaan ja aloin osallistua vapaapalokunnan varsinaisiin harjoituksiin.

Ainoa nainen

Olin VPK:n harjoituksien ainoa nainen. Silti palokunta tuntui heti omalta maailmalta. Tuntui tärkeältä ja oikealta harjoitella, kuinka liikenneonnettomuuspaikalla hoidetaan tehtävät mahdollisimman nopeasti tai miten onnettomuusauto leikataan irti potilaan ympäriltä.

Olin ymmärtänyt haluavani johtajaksi ja jatkoin yliopisto-opintojani hallintotieteissä. Halusin yhdistää opintojani pelastusalaan ja tein graduni pienten palokuntien pelastustoiminnan johtamisesta.

Vuonna 1995 valmistuin ja menin naimisiin pelastusalalla olevan miehen kanssa. Olin hakemassa opiskelemaan pelastusalan päällystötutkintoa, kun sain myymäläpäällikön paikan ylivieskalaisesta naistenvaatekaupasta.

Otin paikan vaatekaupassa vastaan. Järjen ääni sanoi, että täytyy mennä töihin, kun saa turvallisen vakipaikan.

Päällystötutkinto jäi kuitenkin kaihertamaan, enkä saanut sitä mielestäni. Olin ollut vaatekaupassa myymäläpäällikkönä vuoden, kun hain opiskelemaan pelastusalan päällystötutkintoon. Sitten se olikin menoa.

Opinnoissa keskityttiin hallintoon ja pelastustoiminnan johtamiseen, mutta kävimme läpi myös kaikki palomiesten tehtävät. Savusukelsin harjoitusalueella olevassa palo­talossa ja etsin palon alkulähdettä. Kemikaalisukelsin ammoniakissa, kun harjoittelimme toimimista tilanteessa, jossa ammoniakkia kuljettava junanvaunu on kaatunut.

Myöhemmin selvisi, että olin tuolloin jo raskaana.

Minuahan ei jyrätä!

Valmistuin päällystökurssilta joulukuussa 1997, ja joulukuun viimeisenä päivänä syntyi Oona. Vuoden äitiysloman jälkeen sain koulutuspäällikön paikan Pelastusalan keskusjärjestöstä Oulusta.

Työmatka kotoamme Ylivieskasta töihin Ouluun oli 130 kilometriä yhteen suuntaan. Päivät olivat pitkiä ja rankkoja. Vuonna 2000 tuli ero Oonan isästä.

Hain synnyinkuntani Sievin palopäälliköksi. Nyt minut otettiin siellä avosylin vastaan.

Pian minut valittiin 24 paloaseman muodostaman alueellisen pelastuslaitoksen pelastusjohtajaksi. Vapaaehtoiset mukaan laskettuna johdettavanani oli noin 800 ihmistä. Kun aloitin pelastusjohtajana, vakituisina työntekijöinä oli yli sata miestä ja minun lisäkseni vain kaksi naista, molemmat sihteereinä.

Kanssani työtä tekeville palomiehille ei yleensä ollut ongelma, että olin nainen. Sen sijaan ongelmia oli toisinaan kuntapäättäjillä ja toisilla pelastusjohtajilla. Kuulin heittoja siitä, kuinka olin muka kiintiönainen.

”Kuulin heittoja siitä, kuinka olin muka kiintiönainen.”

Asioiden pitää antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Päätin, että hoidan hommani hyvin ja osoitan, että minua ei jyrätä. Tein asiat niin kuin ne mielestäni kuului tehdä.

Pelastusalalla ei ollut ajateltu asioita aiemmin niin kuin me teimme. Annoimme kaikille työntekijöille mahdollisuuden osallistua tiimeihin, joissa suunniteltiin pelastustoiminnan kehittämistä. Haimme parhaita käytäntöjä ammattilaisilta itseltään.

Eniten palkitsivat onnistumiset henkilökunnan kanssa. Tuntui uskomattoman hienolta, kun 30 vuotta samaa työtä tehnyt palomies kertoi innostuneensa työstään uudelleen.

Jalat kuin lyijyyn valetut

Oudot selkävaivat olivat seuranneet minua teini-ikäisestä asti. Niiden oli ajateltu johtuvan niska- ja hartiavaivoista. 2000-luvulla oireita alkoi tulla lisää. Aloin treenata aina vain kovempaa pysyäkseni kunnossa. Kävin punttisalilla, joogasin ja harjoittelin pilatesta.

Olin ollut yksinhuoltaja ja tehnyt paljon töitä, eikä aikaa juuri jäänyt muuhun. Netin treffipalstalta löysin pelastusalalla työskentelevän Pasin. Ensimmäisillä treffeillä menimme kuuntelemaan Zen Café -bändiä, mutta lähinnä kuuntelin sen illan Pasia, joka kertoi heti koko elämäntarinansa.

Poikamme Ossi syntyi vuonna 2005.


Piia on kannustanut Ossia liittymään vapaapalokunnan nuoriso-osastoon, mutta Ossia kiinnostaa enemmän jalkapallo. Sylissä bengalikissa Kelmi.

VUODEN PALOMIES 2009. Sitä tunnustusta arvostin yli kaiken. Aiemmin yksikään paperinpyörittäjä ei ollut saanut tätä nimitystä, se oli yleensä myönnetty palomiehille.

Tuona vuonna 2009 olin elämäni kunnossa. Olimme ostaneet Kalajoelta 1820-luvulla rakennetun talon ja remontoineet sitä kodiksemme alkuperäistä tyyliä varjellen. Eräänä alkukesän iltana juoksin metsäpoluilla hevosellamme ratsastavan Oonan perässä. Ensin juoksu oli kevyttä, mutta yhtäkkiä jalat muuttuivat painaviksi. Tuntui, etteivät ne kantaneet. Raahustin sinnillä metsästä pois.

Lääkärissä epäiltiin sydänperäistä vaivaa, mutta sydämeni oli tutkimuksissa terve.

”Jalkani menivät tunnottomiksi niin, että raahasin niitä perässäni.”

Tilanne toistui. Jalkani menivät tunnottomiksi niin, että raahasin niitä perässäni. Sairauteni ei näkynyt neurologisissa testeissä, ja eräs neurologi arveli oireitani psykosomaattisiksi. Toinen totesi, että kyseessä ovat tavallista hankalammat niska- ja hartiavaivat.

Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.

Kohtauksia alkoi tulla useammin, ja toipuminen vei päiviä. Joka kohtauksen jälkeen jäin vähän heikompaan kuntoon. Jalkani olivat kuin lyijyyn valetut, ja kipuja oli koko ajan.

Ihmisarvo ilman työtä?

Kun lääkäri vuonna 2012 ehdotti työkyvyttömyyseläkettä määrittämättömän hermostollisen sairauden perusteella, en suostunut. Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.

”Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.”

Viisas työterveyslääkäri oli pelastukseni. Hän laittoi minulle yhä uudelleen lähetteen tutkimuksiin. Hän myös pohti, voisiko sairaus olla jotain, joka kulkee suvussani. Isäni sisko muisti, että Ruotsissa asuva tätini ei päässyt välillä kävelemään.

Kun soitin tädille Ruotsiin, ihoni nousi kananlihalle. Tätini oireet olivat aivan samanlaisia kuin minulla.

Jäin lopulta sairauseläkkeelle toukokuussa 2013. Elämääni tuli iso aukko. Olin ollut työyhteisön ympäröimä, mutta nyt olin yksin kotona.

Purin tunteitani maalaamalla. Edellisen kerran olin maalannut 20 vuotta aiemmin. Tauluihin maalasin omakuviani ja rikkoutunutta vartaloani.

Olin pannut luovuuteni sivuun, kun pääsin haaveideni töihin palokuntaan. Vuosien aikana perheyrityksemme oli laajentunut keramiikasta jalkineisiin, ja nyt isosiskoni pyysi minua kokeilemaan laukkujen suunnittelua.

Aloin huomaamattani katsoa ihmisiä toisin. Saan usein idean laukkuun ohimennen näkemästäni ihmisestä, jolle sopivaa laukkua alan piirtää lyijykynällä luonnoslehtiöön. Ensin haen laukun muodon ja koon, sitten piirrän yksityiskohtia. Joka välissä tunnustelen värikkäitä nahanpalasia, jotka antavat inspiraatiota.


Parempina päivinä Piia piirtää laukkuja salin pöydän ääressä. Huonompina päivinä laukkujen suunnitteleminen onnistuu myös sängyssä maaten.

Syntyi laukkumerkki Utua. Suunnittelen kaksi mallistoa vuodessa. Mallistossa on aina 10–15 nahkalaukkua eri väreissä. Niitä valmistetaan pieni erä käsityönä, mutta kaikkiaan niitä on myyty tuhansia.

Elämä uusiksi vastoin tahtoa

Vuonna 2014 selvisi, että sairauteni on ionikanavataudin tyyppinen. Hermojen aineenvaihdunnassa on häiriöitä. Minua ei pystytä parantamaan, mutta oireita voidaan helpottaa.

Lihasvoimani ovat pysyvästi heikentyneet ja jalkani ovat vähän kuin tukit. Käytän liikkumiseen välillä keppejä, toisinaan sähköpyörätuolia tai rollaattoria.

Jos olisin tiennyt viisi vuotta sitten, että olen nyt tällaisessa kunnossa, olisin surrut hirveästi. Nyt minulla on jo konstini, millä pärjään.

Harrastan ja teen työni pääosin sängyssä. Olen luopunut kaikista asioista, joita ei ole pakko tehdä, kuten siivouksesta ja kaupassa käynnistä. Elämäni ja ilonlähteeni ovat rakentuneet uudelleen.

”Huonojen asioiden vuoksi on kuitenkin tapahtunut myös hienoja asioita.”

Elämäni meni uusiksi, vaikka en olisi tahtonut. Huonojen asioiden vuoksi on kuitenkin tapahtunut myös hienoja asioita, joita en olisi voinut aiemmin kuvitellakaan.

Niin kuin laukkujen suunnittelu ja oma kauppahuone.

Etsimme meille uutta kotia, koska esteetön liikkuminen olisi vaatinut liikaa muutoksia vanhaan taloomme. Löysin netistä 1800-luvun talon Raahesta. Se oli kodiksi meille liian suuri, mutta aloin pohtia, mitä muuta ainutlaatuisessa talossa voisi tehdä.

Toukokuussa 2017 avasimme Langin kauppahuoneen. Meillä on puoti, kahvila ja majatalo, jotka toimivat 1800-luvun hengessä. Haluamme välittää saman tunnelman kuin satamakaupungin kauppahuoneella oli purjelaiva-aikakaudella. Kerromme tarinoita sen ajan paikallisista ihmisistä, jatkossa myös teatterin avulla.

En kaipaa enää entistä työtäni, mutta kaipaan työyhteisöäni. Palokunta-asiat eivät lähde sydämestäni.

Pian muutamme uuteen, esteettömään kotiin Raaheen. Arki menee luontevasti. Olen sairas, mutta en mieti sitä koko ajan. Meillä sairastetaan mahdollisimman vähän.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/18.

Rakas Piia,

takana on yhteistä matkaa sielunsiskoina jo lähes 30 vuotta. Olemme jakaneet monet onnelliset hetket ja olleet toisillemme olkapäänä murheita kohdatessamme, mutta ennen kaikkea olemme aina unelmoineet yhdessä.

 Jo nuorena olit ihanan luova ja lisäksi tahtonainen. Ajattelin, että tulet jättämään jäljen maailmaan tavalla tai toisella. Niin olet tehnytkin! Olet osoittanut monelle taholle, että sukupuolella ei ole väliä, vaan sisäinen voima ja tahto ratkaisevat. Olet ollut valmis tekemään hurjasti töitä, enemmän kuin moni muu.

 Nyt yksi tie on kuljettu kohdallasi loppuun, mutta on alkanut uusi polku, jolla voit käyttää taitojasi ja luoda jotain kaunista.

 Olet uskomaton nainen, jota ei hevillä nujerreta. Olet minulle tärkeä ja rakas.

Ystäväsi Johanna