Marianna ja Sinuhe Wallinheimolla on molemmilla absoluuttinen sävelkorva. Sinuhe jätti viulunsoiton lapsena, kun urheilu alkoi kiinnostaa enemmän.
Marianna ja Sinuhe Wallinheimolla on molemmilla absoluuttinen sävelkorva. Sinuhe jätti viulunsoiton lapsena, kun urheilu alkoi kiinnostaa enemmän.

PERHEKUVIOITA. Kansanedustaja Sinuhe Wallinheimo alkoi nuorena pelata jääkiekkoa, vaikka äiti Marianna Wallinheimo vastusteli. "Vanhempien erotessa jääkiekko pelasti minut."

Sinuhe Wallinheimo on 45-vuotias entinen jääkiekkomaalivahti ja nykyinen kokoomuksen kansanedustaja. Sinuhe asuu viikot Helsingissä ja viikonloput Jyväskylässä. Hän on naimisissa liikuntakeskusyrittäjä Kaisa Wallinheimon kanssa, ja pariskunnalla on kolme teini-ikäistä lasta. Nimestään Sinuhe Wallinheimoon nähnyt useita erilaisia variaatioita, kuten Sumuki Wallimuki ja Sinjhi Wellinhimo.
Sinuhe Wallinheimo on 45-vuotias entinen jääkiekkomaalivahti ja nykyinen kokoomuksen kansanedustaja. Sinuhe asuu viikot Helsingissä ja viikonloput Jyväskylässä. Hän on naimisissa liikuntakeskusyrittäjä Kaisa Wallinheimon kanssa, ja pariskunnalla on kolme teini-ikäistä lasta. Nimestään Sinuhe Wallinheimoon nähnyt useita erilaisia variaatioita, kuten Sumuki Wallimuki ja Sinjhi Wellinhimo.

Sinuhe: "Vanhempien erotessa jääkiekko pelasti minut"

"Äitini on musikaalinen. Hän soitti pianoa ja halusi tehdä minustakin klassisen musiikin taitajan. Aloitin kuusivuotiaana kuorolaulun Vox Aurea -kuorossa ja lauloin siinä kymmenen vuotta. Viulua soitin seitsemän vuotta.

Jälkeenpäin mietittynä elämä oli silloin enemmän tai vähemmän äidin toiveiden mukaista. Toisaalta menin musiikkiharrastuksiin ihan mielelläni, koska sain harrastaa muutakin. Pikkuhiljaa viulunsoittoharjoitukset jäivät väliin, koska urheilu kiinnosti huomattavasti enemmän.

Äiti ei aina tainnut tietää, että viuluharjoitusten sijaan saatoin mennä pelaamaan pesäpalloa tai tennistä.

Vanhempani vaativat minulta lapsena hyvää käytöstä sekä kotona että koulussa. Läksyt oli tehtävä ennen kuin sain lähteä harrastuksiin. Nyt olen siitä kiitollinen.

Jääkiekkoa aloin harrastaa vasta 11-vuotiaana äidin vastusteluista huolimatta. Hän ei olisi halunnut, että alan pelata jääkiekkoa, ainakaan tosissani. Olin lajissa kuitenkin lahjakas, erityisesti maalivahtina.

Soittoharjoituksissa olin tottunut jatkuviin toistoihin ja keskittymään kunnolla. Esiintymiset taas olivat opettaneet olemaan silmätikkuna.

Isän ja äidin ero ei ollut helppoa, mutta jääkiekosta oli paljon apua. Kentällä sain harjoitella kovaa ja purkaa paineita.

Isä ja äiti erosivat, kun olin 15-vuotias. Olin ainoa lapsi, joten minulla ei ollut kotona vertaistukea. Samaan aikaan elin murrosikää. Se ei ollut helppo vaihe, mutta jääkiekosta oli paljon apua. Kentällä sain harjoitella kovaa ja purkaa paineita. Jääkiekko oli tietynlainen pelastus.

Toinen henkireikä oli ystäväni ja joukkuekaverini Miikka Korjan ystävyys. Hänen äitinsä oli suomalainen ja isä nigerialainen, joten Miikka oli siihen aikaan 1980-luvulla Keski-Suomen harvoja tummaihoisia.

Miikka oli luonteeltaan täysin erilainen kuin minä. Olin viulu- ja kuoroharrastusten takia vakava ja säntillinen, mutta Miikan kautta minuun tuli tervettä kapinahenkeä ja huumorintajua. Ilman häntä olisin ollut aika nörtti tapaus.

Meillä oli lähes joka viikonloppu bileitä, halusimme tai emme, mutta homma ei koskaan lähtenyt lapasesta.

Miikka muutti meille vanhempieni eron aikoihin asumaan. Uskon että hänen takiaan en sulkeutunut. Hänestä tuli vähän kuin veljeni.

Kun olimme Miikan kanssa 17-vuotiaita, lukion kolmannella, äiti ja hänen uusi miehensä muuttivat puoleksi vuodeksi Espanjaan. Isä oli uusissa naimisissa ja asui Helsingissä.

Jäimme Miikan kanssa asumaan kahdestaan isoon taloomme Jyväskylän keskustaan. Meillä oli lähes joka viikonloppu bileitä, halusimme tai emme, mutta homma ei koskaan lähtenyt lapasesta. Meillä oli hyvä kasvatus ja tavoitteet korkealla sekä jääkiekossa että koulussa. Miikka on nykyään neurokirurgi ja asuu Helsingissä.

Ammattiurheilijan pitää tehdä päätös puolessa sekunnissa, eduskunnassa ei välttämättä tapahdu mitään näkyvää edes puolessa vuodessa.

Pelasin jääkiekkoa ammattilaisena parikymmentä vuotta. Kansanedustajana olen nyt toista kautta. Suurin ero näissä ammateissa on päätöksentekoon käytetty aika. Ammattiurheilijan pitää tehdä päätös puolessa sekunnissa, eduskunnassa ei välttämättä tapahdu mitään näkyvää edes puolessa vuodessa. Se turhauttaa välillä, mutta jääkiekosta ja viulunsoitosta olen oppinut päämäärätietoisuutta. Äitini on ollut tukenani aina.

Jääkiekossa opin olemaan toisten arvostelun kohteena. Siitäkin on apua politiikassa. Osaan ottaa asiat asioina. Kertaakaan en ole menettänyt politiikan takia yöuniani. Päinvastoin olen nukkunut paremmin kuin jääkiekkouran aikana.

Niin kauan kun kukaan ei hakkaa minua esimerkiksi poikittaisella mailalla naamaan, pääni kestää tätä työtä erinomaisesti.

Äidiltäni olen perinyt positiivisen elämänasenteen.

En ole enää mikään nuori tämän eduskuntakauden jälkeen. Olen miettinyt, mitä haluaisin vielä tehdä. Voisin jatkaa politiikassa tai lähteä hakemaan uusia haasteita yrityselämästä tai tehdä jotain ihan muuta.

Äidiltäni olen perinyt positiivisen elämänasenteen, joten olen varma, että mitä tahansa tapahtuukin, se on juuri oikea ratkaisu minulle."

Marianna Wallinheimo on 70-vuotias eläkeläinen ja asuu Jyväskylässä. Sinuhen äiti teki pitkän uran yritysmaailmassa, ensin jääkiekkomailatehdas Torspon talousjohtajana ja toimitusjohtajana, sen jälkeen omassa valaisinyrityksessä nykyisen miehensä kanssa. Mariannan lempiharrastukset ovat uiminen ja pyöräily.
Marianna Wallinheimo on 70-vuotias eläkeläinen ja asuu Jyväskylässä. Sinuhen äiti teki pitkän uran yritysmaailmassa, ensin jääkiekkomailatehdas Torspon talousjohtajana ja toimitusjohtajana, sen jälkeen omassa valaisinyrityksessä nykyisen miehensä kanssa. Mariannan lempiharrastukset ovat uiminen ja pyöräily.

Marianna: "En ole uskaltanut katsoa yhtään Sinuhen peliä alusta loppuun"

"Sinuhen nimi on virallisesti Mika Sinuhe. Kun aloin odottaa häntä vuonna 1971, olimme ex-mieheni kanssa juuri lukeneet Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen, ja tykkäsimme siitä kovasti. Sukulaiset eivät voineet aluksi ymmärtää nimeä ja kysyivät pitkään, mitä Mikalle kuuluu. Vastasin aina, että kiitos, Sinuhelle kuuluu hyvää. Myöhemmin hänelle on ollut vain hyötyä nimestään, joka on kulturelli ja jää helposti mieleen.

Soitin pianoa ja annoin viisivuotiaalle Sinuhelle kaksi vaihtoehtoa: piano tai viulu. Sinuhe oli erittäin kiltti lapsi, mutta silloin hän protestoi ja valitsi sen toisen vaihtoehdon eli viulun.

Olin hieman pettynyt, kun hän ei päässyt konservatorioon. Vasenkätisenä Sinuhen oli vaikea pitää viulua, kädet hikosivat ja soittaminen kärsi siitä. Hän pääsi kuitenkin oppilaaksi yksityiseen Suzuki-kouluun, jossa soittaminen aloitettiin korvakuulolta.

Olin itse töissä jääkiekkomailatehtaassa, mutta en halunnut, että hän alkaisi pelata jääkiekkoa.

Opettaja soitti ensin Tuiki tuiki tähtösen, ja tämän jälkeen lapsen piti soittaa sama perässä. Yritin auttaa soittoläksyissä kotona soittamalla läksyn ensin pianolla, ja Sinuhe soitti perässäni.

Urheilusta Sinuhe piti erityisen paljon ja etenkin jääkiekosta. Olin itse töissä jääkiekkomailatehtaassa, mutta en halunnut, että hän alkaisi pelata jääkiekkoa. Se oli aluksi ehdoton ei.

Kerran Sinuhe tuli luokseni ja sanoi, että äiti, en minä pelaa jääkiekkoa, minä vain seison maalilla! Kyse oli silloin korttelikiekosta, joten annoin hänen seistä siellä maalilla. Hän oli kuitenkin niin taitava, että pääsi seuraavana vuonna mukaan oikeaan jääkiekkoseuraan, JYPiin.

Annoin periksi ja toin hänelle siitä lähtien tehtaalta aina uusimmat välineet ja nimikkomailat.

Meillä oli iso asunto keskellä Jyväskylää. Kun Sinuhen lukio oli aluillaan, hänen joukkuekaverinsa Miikan äiti kysyi, voisiko hänen poikansa tulla meille asumaan. Miikan koti oli Keuruulla, mutta hän oli aloittamassa lukion Jyväskylässä ja halusi jatkaa jääkiekkoa täällä. Kysyin asiaa Sinuhelta, ja niin Miikka muutti meille.

Olen aina luottanut poikaani täysin.

Pojat kävivät samaa lukiota luokkakavereina, pelasivat samassa joukkueessa ja heillä molemmilla oli moottoripyörät. Iloinen ja energinen Miikka toi paljon eloa hämäläiseen Sinuheen.

Kun muutin poikien viimeisenä lukiovuotena puoleksi vuodeksi Espanjaan, en epäillyt hetkeäkään, etteivätkö he olisi pärjänneet kahdestaan. Olen aina luottanut poikaani täysin.

En ole nähnyt yhtään Sinuhen peliä alusta loppuun. Jos olin katsomossa, lähdin aina jossain välissä hermostuksissani kävelemään käytäville. Peli on äidille niin kova paikka.

Muistan aina, kun olin Sinuhen tyttären kanssa katsomassa Sinuhen viimeisiä pelejä. Katsomossa istui rääväsuu, joka haukkui koko ajan, että Wallinheimo ei saa kiinni, Wallinheimo on imuri? Koputin miestä olkapäälle ja sanoin että kuule, sinä puhut minun pojastani ja tämän tytön isästä. Kyllä hiljeni heti.

Tiedän, että poliitikon työ on kovaa.

Seuraan Sinuhen poliittista uraa. Olen hänen seuraajansa Twitterissä, mutta en kommentoi siellä mitään. Mitä suotta, ei ainakaan tule myöhemmin sanomista.

Tiedän, että poliitikon työ on kovaa. Pitää olla hyvin laaja-alainen, eikä työssä tule koskaan valmiiksi. Jääkiekon aikana jännitin liikaakin, mutta politiikan takia en ole menettänyt yöuniani. Olen luottavaisesti uskonut Sinuhen valintoihin.

Suhteemme on läheinen, vaikka näemme aika harvoin. Kansanedustajana Sinuhe on viikot Helsingissä, ja kun hän tulee viikonlopuksi kotiin, hän haluaa olla perheensä kanssa.

Pyrin olemaan sellainen, että katson ja kuuntelen ja tarvittaessa autan.

Perhe on Sinuhelle tärkeä. Autan lasten harrastuskuljetuksissa. Pyrin olemaan sellainen, että katson ja kuuntelen ja tarvittaessa autan.

Iloitsen siitä, että meillä on hyvä suhde ja kaikki asiat mukavasti. Jos emme näe, soittelemme tai pidämme yhteyttä Whatsappin kautta.

Sinuhella on aivan isänsä ääni ja niin on Sinuhen pojallakin. Kun soitan, täytyy aina varmistaa, että kuka on puhelimessa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Vuotta myöhemmin blogilla oli jo 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi masentua?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.