Sofia, 35, muuttui sohvaperunasta maratoonariksi – 11 lempeää vinkkiä, joilla sinäkin löydät oman lajisi

"Lapsena olin lukutoukka. Vihasin koululiikuntaa. Se oli suorituskeskeistä, ja jos juostiin, piti juosta mahdollisimman kovaa. Uskoin, että juoksemisen piti aina tuntua pahalta.

Opiskeluaikoina suosikkipuuhiani olivat sohvalla löhöily ja baareissa istuminen.

Kävimme silti jostain syystä perheeni kanssa katsomassa maratoneja joka vuosi. Ihailin, kun kaverini äiti juoksi 1980-luvulla naisten kymppejä. Siihen aikaan naiset eivät juuri juosseet pitkiä matkoja.

"En ymmärtänyt, miksi urheilu kiinnosti muita. Miksi rasittaa itseään, kun voi köllötellä kotona?"

Juokseminen kiehtoi, mutta ajattelin, ettei se ole mahdollista minulle. Uskoin, että himoliikkujat olivat jo biologisesti aivan erilaisia ihmisiä kuin minä.

En ymmärtänyt, miten urheilu saattoi kiinnostaa muita. Miksi rasittaa itseään, kun voi köllötellä kotona? Olen luontaisesti laiska. Olen sitä edelleen.

Sitten puolisoni ja miespuoliset kaverini alkoivat juosta maratoneja. Seisoin katsomassa lastenvaunuineni ja mietin salaa, että voisinpa minäkin. Kun seisoin seuraavanakin vuonna samassa kohdassa samoine ajatuksineni, päätin yrittää.

Eka lenkki olkkarissa

Ensimmäistä kertaa juoksin kotona makuuhuoneen ja olohuoneen väliä. Nolotti, enkä halunnut kenenkään näkevän. Yritin juosta pari minuuttia ja onnistuin. Juostuani 25 minuuttia tajusin, että jos en yritä juosta kovaa, ei se niin kauheaa olekaan.

"Miksi koulussa oli annettu ymmärtää, että on pakko juosta kovaa?"

Tuntui hienolta, kun pystyinkin juoksemaan. Olin myös hämmentynyt: miksi koulussa oli annettu ymmärtää, että on pakko juosta kovaa? Vieläkin tuntuu, että hitaasti juoksemista ei pidetä samanarvoisena kuin hulluna treenaamista.

Vähitellen uskaltauduin ulos. Ahdisti. Tuntui, että ihmiset arvostelivat ja ajattelivat, että ei tuo ole mikään oikea juoksija.

Nykyään tiedän, että ihmiset katsovat yleensä hyvällä.

En silti luottanut siihen, että juoksu jaksaisi kiinnostaa minua. En ostanut kalliita treenivaatteita, vaan kaivoin alekoreista lenkkarit ja verkkarit. Vielä ensimmäiselle puolimaratonillekin lähdin UFF:lta ostetussa eriparisessa tuulipuvussa.

”En ennen pitänyt itseäni ulkoilmaihmisenä. Nykyään rakastan metsissä ja rannoilla juoksemista.”

Tulipahan juostua

Seuraavana vuonna mieheni ilmoitti minut lahjaksi puolimaratonille Helsinki City Runiin. Olin kauhuissani ja näin painajaisia. Sitä ennen olin juossut pisimmillään 17 kilometriä.

Kun sitten maratonpäivänä juoksin 17 kilometrin yli, aloin nauraa ääneen. Olin lopulta yhdeksänneksi viimeinen ja olo oli järkyttävä, mutta olin tehnyt sen.

"Hienointa oli se, mitä opin itsestäni. Olin luullut olevani luovuttaja."

En seonnut heti, vaan treenailin yli vuoden itsekseni. Lopulta aloin juosta puolimaratonin pituisia matkoja parin viikon välein. Vuonna 2013 ilmoittauduin ensimmäiselle maratonilleni Las Palmasiin. Arvoin luottokortti kädessä, valitsenko puolikkaan vai kokonaisen.

Luulin, että maratonin jälkeen tuntuisi mielettömältä. Tuntuikin siltä, että no, tulipahan juostua.

Hienointa oli se, mitä opin itsestäni. Olin luullut olevani luovuttaja, mutta juostessani ajattelin vain, että olen tullut tänne juoksemaan ja nyt juoksen.

Parissa vuodessa olen juossut kymmenen maratonia seitsemässä eri maassa. Olen juossut Ateenassa, Berliinissä ja Las Palmasissa. Lisäksi olen juossut parikymmentä puolimaratonia.

Jokainen maraton on erilainen. Joskus olen varma, että juoksu jää viimeiseksi, joskus olen heti valmis juoksemaan lisää.

”Juoksun ansiosta tajusin olevani eri ihminen kuin olin kuvitellut. Vaikka olen yhä mukavuudenhaluinen ja laiska, olen muutakin: sisukas ja periksiantamaton.”

Ei vihersmoothieta

Lopulta hullaannuin treenaamiseen. Puoliso kannusti, sillä hän oli pitkään toivonut minusta lenkkikaveria. Olen varma, että hän on sittemmin katunut toivettaan, niin kova urheiluhullu minusta tuli.

Monet kaverit ihmettelivät. He eivät ymmärtäneet, kun en lähtenyt aamutreenien takia kaljalle. Jotkut sen ajan ystävät ovat jääneet, mutta olen saanut urheilun kautta uusia, ihania ihmisiä elämääni.

"En suostu elämään kanalla ja raejuustolla. Lempiruokaani on Nutella suoraan purkista nautittuna."

Kyllä minä muutuinkin. Yhteen aikaan en jaksanut puhua kuin juoksemisesta ja liikunnasta. Koska lähipiiri ei jaksanut kuunnella, perustin blogini Fitness Fuhrerin (blogin aiemmat postaukset Me Naisissa). On ihanaa, kun lukija kertoo rohkaistuneensa avullani lenkkipolulle.

Syön mitä haluan. En ole vihersmoothietyyppi. Lempiruokaani on jääkaappikylmä Nutella suoraan purkista nautittuna.

En ymmärrä sitä, että tunnetaan jatkuvaa syyllisyyttä herkuttelusta ja pilkotaan pulla neljäsosiin, koska siinä on liikaa kaloreita. Se on sietämätöntä. En suostu elämään kanalla ja raejuustolla enkä keksi yhtään syytä, miksi pitäisi.

Toki syön pääasiassa terveellisesti, koska silloin oloni on parempi. Kun liikkuu paljon, tulee oikea nälkä, ja silloin ruokakin maistuu parhaalta. Myös nukkuminen on ihaninta, kun kroppa todella tarvitsee unta.

Edes 15 minuuttia

Nykyään harrastan kaikkea urheilua. Ohjaan tankotanssitunteja ja testaan erilaisia lajeja. Kesällä teen ulkona kehonpainotreenejä renkailla ja TRX-nauhoilla ja uin, vaikka olen siinä tosi huono.

Juuri nyt kalenterissani ei ole seuraavaa maratonia. Edellisestä on puoli vuotta, ikuisuus!

"Ei ole niin, että vain kahden tunnin treeni on kunnollinen."

Aina ei tee mieli treenata. Silloin ajattelen, että vähän on parempi kuin ei mitään, ja teen edes jotain. Juoksen vaikka vartin tai käyn kävelemässä. Ei ole niin, että vain kahden tunnin treeni on kunnollinen.

Jos monta treeniä jää väliin, tunnen sen yleisolossani. Silloin on helppo muistuttaa itseään siitä, miten paljon kivampaa on, kun liikkuu säännöllisesti.

Kirjani Maratonmimmi ilmestyi keväällä. Siinä en niinkään ohjaa, miten pitäisi treenata, vaan kerron esimerkiksi juoksuun parhaiten soveltuvasta ripsiväristä ja pohdin juoksukisassa viimeiseksi jäämisen pelkoa.

Paras saamani palaute on, että kirjan luettuaan tekee mieli juosta."

35-vuotias bloggaaja ja toimittaja asuu Helsingissä miehensä sekä kahden kouluikäisen lapsensa kanssa. Sofian kirja Maratonmimmi – Askelmerkit sohvalta maaliin ilmestyi huhtikuussa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2016.