Takuu-Säätiön entinen toiminnanjohtaja:
Takuu-Säätiön toiminnanjohtajana Leena Veikkola huomasi, että ihmisen toimiin vaikuttaa paljon muukin kuin järki.
Takuu-Säätiön toiminnanjohtajana Leena Veikkola huomasi, että ihmisen toimiin vaikuttaa paljon muukin kuin järki.

Leena Veikkola näki pankinjohtajana luotonannon hullut vuodet ja velkaneuvojana lainojensa vangeiksi jääneiden hädän ja häpeän. Nyt eläkkeellä hän säästää ja täyttää omaa tilikirjaa. 

Kirjekuoret ovat venyttäneet muovikassin muodottomaksi möhkäleeksi. Leena Veikkola katsoo typertyneenä vuoroin sitä, vuoroin nelissäkymmenissä olevaa naista, joka on sen hänen työpöydälleen heittänyt. Naisen käsivarret ovat viluisessa puuskassa.

Leena Veikkola on työskennellyt velkaantuneita auttavan Takuu-Säätiön toiminnanjohtajana 1990-luvun lamasta alkaen. Hän on kuunnellut monta itkua ja raivokohtausta, mutta tämä on jotain uutta, 2010-luvun ilmiö: asiakas on tuonut hänelle pussillisen avaamattomia laskujaan. Pankilta, Luottokunnalta, pikavippifirmoilta, perintätoimistolta.

Leena kääntää pussia naista kohti.

"Mitä jos avattaisiin nämä yhdessä?", hän ehdottaa.

Nainen vetää kädet silmilleen.

"En halua nähdä niitä! Avaa sinä! Tule kaveriksi pankkiin, niin hoidetaan ne."

"En tietenkään tule. Ne ovat sinun laskujasi. Avaa nyt ja laske, paljonko niistä tulee yhteensä."

"En halua! Kyllä minä muutenkin selviän. Haen lainaa."

"Mistä sinä enää saat lainaa?"

"Kysyn toisesta pankista, ei niille näistä laskuista tarvitse kertoa. Soitan ulosottomiehelle, että odottaa vielä."

Leena tietää jo, miten tarina jatkuu. Ensimmäisen luottohäiriömerkinnän jälkeen keinot loppuvat. Viimeistään silloin naisen pitää selvittää, paljonko velkaa on ja miten hän sen aikoo maksaa.

Menettely on Leenalle tuttu. Niin tehtiin jo hänen entisessä elämässään. Silloin hän oli töissä pankissa ja myi lainaa.

Pakko näyttää, pakko pärjätä

Yt-neuvotteluja. Irtisanomisia. Työttömiksi jääviä asuntovelallisia. Meno Suomessa on ollut taas kuin 1990-luvun alussa tai vuonna 2008.

Taantumat seuraavat toisiaan yhä tiuhemmin ja niitä selitetään milloin milläkin maailmantalouden tapahtumalla. Mutta yksi niitä yhdistää: ihmisten hätä toimeentulonsa puolesta. Näitä hädän tarinoita Leena Veikkola, 61, on kuunnellut hirvittävän määrän niiden kahden vuosikymmenen aikana, jotka hän on Takuu-Säätiössä työskennellyt.

Leena antoi marttojen tilikirjan lapsilleen ja naapurin tytölle, kun nämä lähtivät maailmalle. Hänen lastensa kirjat jäivät tyhjiksi, mutta naapurin tyttö täyttää tunnollisesti omaansa.

 

Ja silti, kaiken jälkeen, Leena on säilyttänyt iloisuutensa. Hän pulppuaa puhetta ja nojautuu kohti. Kun hän kertoo viihtyneensä elämänsä jokaisessa työpaikassa ja nauttineensa kiireestäkin, sille voi vain nyökytellä. Hänestä jää päällimmäiseksi vaikutelma, että siinä vasta valoisa ja vilpitön ihminen.

Ehkä juuri nuo kaksi ominaisuutta ovat mahdollistaneet sen, että Leena on saanut asiakkaansa avautumaan tabusta nimeltä raha. Me suomalaisethan emme puhu palkasta – paitsi sen pienuudesta – emmekä siitä, paljonko kulutamme rahaa elämiseen. Varsinkaan emme halua keskustella siitä, onko meillä oikeasti varaa elämäntapaamme.

"Suomalainen haluaa elää yksin metsän keskellä ja näyttää, että pärjää omillaan", Leena toteaa.

Velkaantuneelle pahin paikka on asunnosta luopuminen.

Näyttäminen on sitä tärkeämpää, mitä paremmin on elämässään pärjännyt. Leena kertoo suuren firman johtajasta, joka itki kuultuaan, ettei Takuu-Säätiö voinut auttaa häntä. Veloista selvitäkseen hänen olisi myytävä asuntonsa.

"Hän sanoi, että juuri sitä hän ei voi tehdä. Silloinhan kaikki saisivat tietää."

Asunnosta luopuminen on velkaantuneelle pahin paikka. Sen Leena on kuullut monesta suusta.

"Kyllä minä sen ymmärrän. Tulisi siinä minullekin vastaan se, että mitä muut nyt ajattelevat, kun joudun menemään vuokralle. Kai meitä suomalaisia sitten on liian vähän, kun muiden puheet merkitsevät niin älyttömästi."

Tarkan markan vuodet

1950-luvun Somerolla ei ylivelkaannuttu. Ei ainakaan Leenan lapsuusperheessä, jossa talouden ohjaksia piteli sodat ja pula-ajan nähnyt isä. Jos perheenjäsenet jotain todella tarvitsivat, sen he saivat, mutta jokaista ostosta harkittiin.

Muutenkin elämä oli pientä ja hallinnassa. Lehmiä oli vain sen verran, että äiti ja isä tunsivat kaikki nimeltä. Karsinassa röhki aina nälkäinen Amalia. Aamulla Leena polki pyörällä reilut kolme kilometriä kansakouluun ja illalla vei kanoille kauraa. Vähän isompana hän pääsi Esa­kallion lavalle Danny-show’hun, kun maksoi tanssilipun kesätienesteillään.

Leenan lapsuuskodissa tuotantoeläimilläkin oli nimi. Tämä lammas on Tytti. 

 

"Oppikoulun jälkeen olin niin kyllästynyt opiskeluun, että minulla oli tulevalle ammatilleni vain yksi ehto: siihen pitää valmistua nopeasti. Ammatinvalinnanohjaaja lisäsi testit tehtyään, että sosiaalialalle minusta ei ainakaan olisi."

Niin Leena opiskeli kaksi vuotta hallintonotaariksi ja kituutti opintolainalla, kunnes sai työpaikan Eläketurvakeskuksesta Helsingistä. Samalla suunnalla oli töissä myös naapurikylän poika Erkki Veikkola, vanha tanssikaveri Someron lavoilta. Kätevästi autollinen ja mukavan tutusti pihi rahankäytössään. Vaikka kunnon somerolaiset paheksuivat, pari muutti ensin yhteen ja osti vihkisormukset vasta vuotta myöhemmin.

Vuonna 1976 Leenan ja Erkin esikoinen Tanja täytti vuoden ja sai ensimmäiseksi säästölippaakseen kultapossun. Äiti oli juuri päässyt toimistohommiin Posti­pankkiin.

Kymmenen vuotta myöhemmin Tanja ja pikkuveli Marko alkoivat pudottaa viikkorahamarkkansa Hippo-lippaaseen. Äiti oli vaihtanut Osuuspankkiin.

Vuoden kuluttua alkoi härdelli.

Takaus oli vain muodollisuus

Rahamarkkinat olivat vapautuneet, asuntojen hinnat ponkaisseet nousuun. 1980-luvun loppupuolella pankissa oli tekemisen meininki.

Leena istui pankkikonttorissa ja soitti iloisella äänellään vanhoille ja mahdollisille uusille asiakkaille. ”Hyvää iltaa. Sitä täältä soittelen, että oletteko harkinnut oman asunnon ostamista?”

Lapset saivat edelleen pankista kolikkolippaansa, mutta aikuisten maailmassa säästäminen oli out. Jos asiakas halusi, hän sai asuntokaupoilleen sadan prosentin lainan. Laina-ajat venyivät 25 vuoteen. Nuorillakin perheillä oli varaa ostaa kerralla iso ja hyvin varusteltu koti.

Leena ei nähnyt systeemissä vikaa, vaikka oli itse tehnyt toisin. Hänen ja Erkin ensimmäisessä kodissa Helsingin Herttoniemessä oli ollut 47,5 neliötä ja taloyhtiön pyykkituvassa puilla lämmitettävä muuripata.

Kun Leena aloitti Postipankissa 1976, töitä tehtiin kirjoituskoneella.

 

Edes henkilötakaukset eivät Leenaa hirvittäneet. Hän katseli tyynesti, miten äidit, isät, ystävät ja täysi-ikäiset lapset allekirjoittivat asunto- ja yrityslainojen takauspapereita. Kaikki olettivat silloin, että takaus oli lähinnä muodollisuus.

"Sitä se oli. Uskoimme, että asuntojen arvot jatkaisivat nousuaan eikä takauksilla olisi merkitystä."

Kukaan ei osannut kuvitella, että ihan kohta Neuvostoliitto romahtaisi ja Suomi putoaisi kaikkien aikojen lamaan.

Ensin tulee häpeä

Tammikuussa 1991 Leena ei tiedä, mitä vanhoista, hyvistä ja luotettavista asiakkaistaan ajattelisi. Hänestä on edellisenä vuonna tullut pienen Etelä-Haagan Osuuspankin konttorinjohtaja, ja vielä syksyllä työ on ollut kivaa. Tutut asiakkaat ovat poikkeilleet pankissa, kertoneet kuulumisiaan ja hörppineet kahvia.

Nyt heitä ei ole muutamaan viikkoon näkynyt, eivätkä he hoida enää lainojaan. Kun Leena yrittää soittaa ja kysyä syytä, he eivät vastaa puhelimeen.

"Ihmettelimme, millaisia roistoja heistä oli yhtäkkiä tullut."

Leena ei tiedä, että hyvän asiakkaan rakennusfirma on menossa konkurssiin tai että asuntovelkaisen perheen vanhemmat ovat menettäneet työnsä. Vaik­ka hän tietäisikin, hän ei käsittäisi, etteivät asiakkaat yksinkertaisesti ilkeä näyttää kasvojaan. Heitä hävettää, kun he eivät enää hallitsekaan elämäänsä.

Helmikuussa Leena ymmärtää paljon enemmän. Yhtenä päivänä esimies poikkeaa hänen luokseen ja kertoo, että konttori muuten lopetetaan kahden kuukauden kuluttua. Sellaiseksi taloustilanne on mennyt. Leena purskahtaa itkuun.

"Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten noloa. Nyt kaikki ajattelisivat, että olen tehnyt jotain kauheaa, kun minulta viedään konttori."

Samana keväänä vietetään sekä Leenan äidin että apen hautajaisia. Tanja ja Marko ovat 16 ja 13, mutta Leena ei jälkeenpäin muista, kipuilivatko he murrosikäänsä. Hänellä on vaikeuksia palauttaa mieleensä sen ajan tapahtumia.

"Oli konttorin lakkauttamisessa hyvätkin puolensa. Hoitamattomat velat siirtyivät siihen aikaan nopeasti perintään ja pankki otti takaajien asuntoja haltuunsa. Kun vanhat asiakkaani siirtyivät muiden konttoreiden hoidettaviksi, minun ei tarvinnut olla siinä mukana."

Jos et auta, niin...

Ääni puhelimessa ei anna keskeyttää.

"Pitääkö minun päätyä vankilaan? Työpaikka meni, ja nyt menee asunto. Lapset ovat takaajina mun veloissa. Mä en selviä! Jos et auta, mä tapan itseni."

Leenassa herää raivo. Ei ihmisiä sentään miten tahansa voi kohdella.

Leena ottaa toisenkin käden avuksi kannattelemaan luuria. Hän ei tahdo ymmärtää kuulemaansa. Eivät pankit noin saa toimia. Eivätkä sen puoleen ihmisetkään, vaikka hädissään soittavat. Juurihan Leena kertoi, ettei hänellä ole keinoja auttaa. Silti soittaja aikoo tehdä itselleen pahaa, ja se on Leenan vika. Kai.

Talvi 1991 on muuttunut koleaksi kesäkuuksi, ja Leena on saanut uuden työpaikan. Hän on käynnistämässä Takuu-Säätiötä. Se on perustettu Yhteisvastuu­keräyksen tuotoilla, ja tarkoitus on antaa takauksia velkaongelmiin joutuneille velkojen yhdistämiseen.

Säätiö on yhtä kuin työhuone Helsingin Vuorikadulla, siellä pöytä, tuoli ja vihreä kirjoituskone. Ja harmaa lankapuhelin, joka soi ja soi. Leena ei ole kuullut minkään puhelimen soivan niin tauotta.

Kesän päättyessä Suomessa on neljännesmiljoona työtöntä, enemmän kuin koskaan ennen. Vuoden lopussa heitä on melkein satatuhatta lisää. Konkurssit kaatavat yrityksiä. Asuntojen hinnat romahtavat, velat jäävät. Velkaneuvojia ei ole, eikä velkajärjestelyä.

Leenassa herää raivo. Ei ihmisiä sentään miten tahansa voi kohdella.

Vastuunkantajat

Leenan ensimmäinen tehtävä Takuu-Säätiössä oli opetella puhumaan samaa kieltä uusien asiakkaidensa kanssa. Hän laati pankkisanaston diakonia- ja sosiaalityöntekijöille, jotka kohtasivat velkaantuneita. Järjesti koulutuksia, joissa kertoi, mitä ovat laina, korko ja takaus.

"Minusta heillä oli aivan kummallinen käsitys esimerkiksi ulosottomiehistä. Eiväthän nämä pahuuttaan vie ihmisten omaisuutta. Se on heidän lain säätelemää työtään."

Takuu-Säätiössä Leena tunsi voivansa oikeasti vaikuttaa yhteiskunnassa tehtäviin päätöksiin.

 

Puhelin soi. Leena vastasi. Koko ajan hän pelkäsi, että jonain päivänä langan päässä puhuisi tuttu ääni. Joku asiakas pankkivuosilta, joka ei olisi selvinnyt Leenan myöntämästä lainasta tai olisi menettänyt kaiken kirjoitettuaan nimensä takauspaperiin.

"Ihme kyllä, niin ei tapahtunut kertaakaan."

Puhelut olivat luottamuksellisia, ja nopeasti Leena oppi pyyhkimään mielestään soittajan esittäytymisenkin. Hän ei halunnut ottaa riskiä, että löytäisi jonain sunnuntaina tutun nimen Hesarin kuolinilmoituksista.

Itsemurhalla uhanneet soittajat jäivät painamaan mieltä. Onneksi apu oli lähellä. Takuu-Säätiön toimisto sijaitsi Kirkkopalveluiden tiloissa, ja erityisen vaikeiden puheluiden jälkeen Leena pakeni huoneestaan yhteiselle käytävälle. Sieltä löytyi aina joku kokeneempi, jolle pystyi purkautumaan.

"Yksi viisas pastori sen sitten minulle selitti: ”Leena, jos ihminen tosiaan ottaa hengen itseltään, se on hänen valintansa. Sinä voit vain tehdä työsi niin hyvin kuin osaat.”"

Laman opit unohtuvat

Vähitellen Takuu-Säätiö sai yhdessä lääninhallitusten kanssa koulutettua maan kattavan velkaneuvojaverkon. Moni neuvojista oli potkut saanut pankkilainen.

Leena kiersi Suomea luen­noimassa ja kouluttamassa. Siitä ei olisi tullut mitään, ellei kotona olisi ollut Erkkiä. Tämä teki ensin työpäivän vihannestukussa, sen jälkeen laittoi lapsille ruuat ja pesi pyykit.

"Erkki on harvinaisuus meidän sukupolven miehissä. Hyvä valinta. 1970-luvulla hän oli työpaikkansa ensimmäinen isä, joka pyysi vapaata sairaan lapsen hoitamiseen", Leena kehaisee.

Lapset ymmärsivät äidin reissuja.

"Kerran olin taas jossakin, missä lie, ja ajattelin, että nyt kunnon äiti muistuttaa lapsiaan kouluun lähdöstä. Kello ei ollut vielä kahdeksaa, kun soitin heille. Uninen ääni vastasi, että ”miksi sä herätit, nyt on loma”."

Lainan päivänä 1993 tuli voimaan laki yksityishenkilön velkajärjestelystä. Vuonna 1995 Takuu-Säätiö alkoi saada avustusta Raha-automaattiyhdistykseltä ja perusti Velkalinjan vastaamaan velallisten puheluihin. Puhelin Leenan työpöydällä pääsi lopultakin jäähtymään.

2000-luvun alussa Velkalinjankin puhelut harvenivat. Ihmisillä oli taas töitä. Asuntojen arvo nousi. Rahaa sai, kun halusi. Vuonna 2005 Suomeen perustettiin ensimmäiset pikavippiyritykset. Lama oli enää hiipunut muisto.

Sitten Takuu-Säätiöön tuli nainen, joka pudotti Leenan työpöydälle muovikassillisen avaamattomia laskuja.

Sossun pitää maksaa!

1990-luvulla pinteessä olivat olleet takaajat. 2010-luvulla pahimmassa solmussa ovat he, jotka ovat saaneet velkaa liian monesta paikasta yhtä aikaa.

Yhdellä Leenan asiakkaalla on 70 000 euroa maksamattomia kulutusluottoja muttei mitään käsitystä siitä, mihin rahat ovat menneet. Toiselle on kertynyt 70 eri velkaa. Hänen postiluukustaan putoaa kaksi tai kolme laskua joka päivä.

Kolmas huutaa raivoaan. Miksei sossu maksa hänen erääntyviä pikavippejään, vaikka hän on aina maksanut veroja!

"Sekin on tämän ajan ilmiö. Monen mielestä yhteiskunnan pitää auttaa pois pinteestä, vaikka ihminen olisi itsekin vastuussa tilanteeseen joutumisesta."

Ehkä se johtuu siitä, että nuoruus on pidentynyt. Lapset muuttavat omilleen tuskin 18 täytettyään, mutta vanhemmat maksavat heidän menojaan vielä, kun he ovat 30–40-vuotiaita.

"Jos Kreikka eroaa eurosta, korkopommi räjähtää lapsiperheiden talouksissa."

"Säätiöön tulee soittoja vanhemmilta, jotka eivät enää pysty hoitamaan täysi-ikäisen lapsensa pelivelkoja. Miksi he ovat niitä maksaneet? Koska muuten lapselta olisi mennyt kaikki. Niin olisi, mutta samalla hän olisi saanut tilaisuuden kasvaa aikuiseksi."

Tässä kohdassa Leena alkaa toppuutella itseään. Hänen omat lapsensakin tästä aina muistuttavat: äiti, sinä näet vain ne ongelmaiset. Totta, valtaosa velallisista elää säntillisesti tulojensa mukaan, ja merkittävin osa velasta on asuntolainoja. Mutta vaaransa on siinäkin.

"Tietenkin nuorten pitää uskaltaa ostaa asunto ja yrittää. Sitä vain pelkään, mitä korkotasolle tapahtuu, jos Kreikka tai Espanja eroaa eurosta. Se pommi räjähtäisi etenkin nuorten lapsiperheiden talouksissa, ja siihen meillä ei ole varaa."

Harkintaa ja hätävaraa

Viinimarjoja 75 litraa. Puolukoita 13 ja puoli kiloa. Itse poimittuina ja säilöttyinä. Eipä ainakaan tarvitse ostaa talvella kaupasta.

Uusi auto on ostettu, kyllä, mutta ei sitä kallista ja ihanaa, jota mieli himoitsi. Pienellä ja vähän kuluttavalla pääsee yhtä näppärästi hoitamaan tyttären lapsia.

Viime keväänä Leena Veikkola alkoi opetella omaa taloudenpitoaan uudelleen. Tulot laskivat, kun hän jäi Takuu-Säätiöstä eläkkeelle. Tilanne on uusi mutta lääke vanha. Tilikirja.

"Sen pitäminen on äärimmäisen tylsää, mutta täytyyhän minun, kun neuvon sitä muillekin. Kirjaan kaikki menot ja ainakin pyrin siihen, että kuukauden lopussa jäisi pieni hätävara yllätyskuluihin."

"Minulla on nyt eläkkeellä hirveä tarve tehdä käsin. Viime kesänä istuin kaiket päivät keittelemässä väriä villalankoihin. Saa sitten nähdä, mihin raaskin lankoja käyttää. Varmaan neulon jotain lapsenlapsille. 

 

Jos Leena jotain haluaa taloudenpidosta opettaa, niin sen, että hätävara on oivallinen hälytysmerkki. Jos tili pääsee miinukselle ennen jokaista palkkapäivää, on syytä selvittää, mihin rahat katoavat.

"Vaikka helppo minun on sanoa. Jos ihminen tekee pätkätöitä tai elää pienipalkkaisena Helsingissä, mistä hänelle hätävaraa jää?"

Velkaantuneista Leena ei pääse irti, eikä haluakaan. Hänhän eli työlleen. Nyt hänen on vain mietittävä, miten paljon jaksaa. Toistaiseksi hän on lupautunut vasta seurakunnan eläkeläiskerhoon puhumaan ikäistensä talousasioista.

Jos Leena nyt työskentelisi pankissa, hän tekisi siellä samaa kuin muutkin. Myöntäisi asuntolainoja ja luottaisi siihen, että korot pysyvät alhaalla. Hänelle ei jäänyt pankkeja kohtaan mitään kaunaa.

"Mutta jos saisin diktaattorin valtuudet, yhden määräyksen minä antaisin. Jokaisen lainanottoa harkitsevan pitäisi ensin istua alas asiantuntijan kanssa ja miettiä, tarvitseeko hän sitä oikeasti ja millä ehdoilla."

Juttu on ilmestynyt Kodin Kuvalehden numerossa 22/2012.

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.