Maanantaina lääkäri kysyi Tuulalta: Oliko tämä raskaus tiedossa? Tiistaina syntyi Tuomas.
Kun Tuula Pahankala, 42, muistelee, miten elämä toissa keväänä muuttui, häntä naurattaa ja itkettää vuorotellen.
”Olen tasaisen lyhyt ja pyöreä. Siksi kukaan ei osannut arvata raskauttani eikä nähnyt pyöristynyttä vatsaa. En edes minä itse”, hän sanoo.
Näin kaikki kävi.
SUNNUNTAI 15.5.2016
Sappikiviä, ehkä?
Päivällä oli touhuttu tavallisia viikonloppuasioita. Hevoset vietiin ulos aitauksiin, ruuaksi oli keitettyjä perunoita ja sianlihakastiketta. Koiranäyttelyyn meneminen peruuntui, koska ilma oli niin kolea. 16-vuotias Riinakin viihtyi kotona äidin ja isän kanssa.
Illalla Tuulan päätä alkoi särkeä. Sitten alkoi oksettaa, ylävatsaa puristi.
Lopulta puoliso tilasi ambulanssin. Sappikivikohtauksia ehkä, arveltiin ambulanssissa.
Aamuyöllä Tuula lähetti esimiehelleen viestin: olen päivystyksessä tutkimuksissa, enkä pääse huomenna töihin.
Välitilinpäätöksen teko, tulosraportointi ja muut käsillä olevat toimistosihteerin työt saisivat odottaa päivän tai pari.
MAANANTAIPÄIVÄ 16.5.
Oliko tämä raskaus tiedossa?
Että mitä?
Suunnilleen siten Tuula älähti lääkärille.
Lääkäri oli sappikiviä etsiessään ultrannut vatsaa, käännellyt Tuulaa tutkimuspöydällä ja lopulta kysynyt vähän varovasti: oliko tämä raskaus tiedossa?
Lääkäri käänsi monitoria Tuulaa kohti ja osoitti ruudulla näkyvää lapsen päätä.
”Töissä olivat yt-neuvottelut käynnissä ja olin pistänyt kuukautisten puuttumisen stressin piikkiin. Raskaus ei tullut mieleenkään, etenkin kun aiemmassa raskaudessa merkit olivat hyvin selvät: vatsan kasvu, vauvan liikkeet ja potkut, myöhemmin turvotus ja verenpaineen nousu.”
Noin 24+5-viikkoinen sikiö oli perätilassa lähes vedettömässä kohdussa.
Huoli lapsen selviämisestä alkoi heti, se oli suurin huoli. Mutta suurimman rinnalla oli monta pienempää. Äitiyspäivärahan järjestyminen! Äitiysloma! Lastenvaatteet!
Isosisko oli jo murrosikäinen, hänen oli ajateltu jääneen ainokaiseksi, kaikki vauvanvaatteet oli annettu vuosia sitten pois.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/tuomas_ja_isa.jpg?itok=wD_H4z8L)
MAANANTAI-ILTA 16.5.
Pelleiletkö? kysyi mies
Tuula sai mennä vielä yhdeksi yöksi kotiin ennen osastolle jäämistä.
”Painavin peruste luvalle oli varmaankin se, että sanoin haluavani kertoa uutisen miehelleni kasvotusten. Ei tällaista asiaa voi vain huikata puhelimessa, että hei, meille tuleekin lapsi.”
Mies tuli hakemaan Tuulan sairaalasta.
Ei tällaista asiaa voi vain huikata puhelimessa, että hei, meille tuleekin lapsi.
”Ennen kuin pääsimme edes parkkipaikalta, käskin hänen keskittyä ajamiseen. Sitten sanoin, että olen raskaana ja laskettu aika on noin elokuun lopussa, jos kaikki menee hyvin.”
Pelleiletkö? kysyi mies.
Hän näki vastauksen Tuulan ilmeestä. Se oli kummallinen sekoitus onnea ja menettämisen pelkoa.
Puoliso puristi rattia ja ajoi kotiin. Kotona esikoinen oli koulun jälkeen päiväunilla. Hän ei vielä aavistanut, että perheen elämä muuttuisi kokonaan.
Kun Riina heräsi, hänelle kerrottiin, että hän saa pikkusiskon tai -veljen.
Lähden mukaan sairaalaan, Riina sanoi ensimmäisenä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/jalat_0.jpg?itok=MyXk59Fz)
TIISTAI 17.5.
Yhtäkkiä tuntui: minä olen valmis
Paluumatka sairaalaan oli mietteliäs.
Lapsiluvun piti olla jo täynnä. Kesälomaksi oli suunniteltu lomareissua Ruotsiin tai Kuusamoon.
Syksyllä alkaisivat Riinan opinnot, hän muuttaisi pois kotoa ainakin arkipäiviksi. Tuula ja puoliso olisivat illat kaksin kotona, ensimmäistä kertaa vuosiin. Olisi hiljaista ja uudenlaista.
Mutta hämmennyksen alla vahvempina tuntuivat kaksi tunnetta: ilo ja pelko. Vauva, meille! Onko lapsella kaikki hyvin?
”Osastolle asettuessa oli sellainen paikalleen pysähtynyt olotila. En osannut murehtia siitä, joutuisinko olemaan sairaalassa ehkä kuukausia. Toisaalta en osannut arvata, että kaikki tapahtuisi käytännössä samana iltana.”
Ihmiset hiljenivät ja tajusin, että lapsi on saatu ulos.
Illalla lääkäri kertoi, ettei lapsen tilanne kestä odottamista.
”Parin tunnin kuluttua leikkaussali ja lasten teho-osaston väki olivat valmiina ottamaan yllätyksen vastaan”, Tuula sanoo.
Yhtäkkiä hänestä tuntui: minäkin olen valmis.
Sitä tunnetta oli vaikea selittää.
”Leikkaussalissa tunsin kun vatsaa vellottiin, mikään ei sattunut. Sitten vellominen loppui, ihmiset hiljenivät ja tajusin, että lapsi on saatu ulos.”
Tuula ajatteli: taistele, pieni, taistele.
Yöllä hoitaja toi Tuulalle kaksi kuvaa lapsesta.
”Sitten kuulin jonkun sanovat kauempana, että älä viitsi nyrpistää naamaasi, ei tämä maailma nyt niin paha ole. Tajusin, että joku puhuu lapselle. Että hän on elossa!”
Pieni poika vietiin saman tien vastasyntyneiden teho-osastolle.
Yöllä hoitaja toi Tuulalle kaksi kuvaa lapsesta. Kuvissa oleva lapsi näytti pieneltä ja muistutti isäänsä.
TORSTAI 19.5.
Pieni taistelija
Iltapäivällä Tuula pääsi pyörätuolilla katsomaan lastaan ensimmäistä kertaa.
Keskoskaapista löytyi pienen pieni poika kaikkine letkuineen ja piuhoineen.
Hoitajat auttoivat lapsen varovasti Tuulan syliin.
Tuntui kuin lapsi olisi ollut siinä aina. Pieni taistelija, Tuula ajatteli ja koski varovasti vauvan käsiä.
LAUANTAI 23.7.
Koko perhe on kotona
Vauva jäi Tampereelle sairaalaan, kun Tuula kotiutui viikon kuluttua synnytyksestä. Sinne oli kotoa vähän yli 200 kilometriä.
Heinäkuun alussa lapsi siirrettiin Seinäjoelle, lähemmäs kotia.
Tampereelle ajettiin joka toinen päivä, Seinäjoelle päivittäin. Kotipäivinä pumpattiin ja pakastettiin maitoa. Ja soiteltiin sairaalaan. Tuulalla oli suora numero pojan huoneeseen, siellä vastasivat hoitajat.
Tuntui kuin lapsi olisi ollut aina meillä.
Vähitellen happiviiksistä ja nenämahaletkusta voitiin luopua. Viimeisen sairaalayön Tuula vietti vauvan kanssa vastasyntyneiden osaston perhehuoneessa. Lapsi painoi silloin 2,4 kiloa. Kotona odottivat puoliso ja Riina.
”Isännällä oli kuivaheinän teko juuri meneillään. Vauva oli vähän levoton loppumatkasta, mutta kunhan päästiin kotiin, poika rauhoittui. Oli kuin hän olisi aina ollut kotona.”
”Soitin heti maanantaina kirkkoherranvirastoon ja sovimme papin kanssa ristiäisistä saman viikon sunnuntaille. Kutsuin pikapikaa lähimmät sukulaiset koolle ja Tuomas sai nimen kotona.”
Sylikummina oli ylpeä isosisko Riina.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/tuomas.jpg?itok=Y5lW3XLI)
KESKIVIIKKO 17.5.2017
Poikani täyttää vuoden!
Tuomaksen yksivuotissynttäreillä tarjottiin mansikkakakkua. Sankarikin sai vähän maistaa. Hän painoi jo yli kahdeksan kiloa.
”Kova saavutus, jos ajatellaan että lähdettiin 790 grammasta!”
Kahvipöydässä Tuula katsoi poikaansa ja ajatteli: Ensimmäisten yhteisten kuukausien aikana tapahtui paljon pelottavia asioita. Sellaisia en osannut edes kuvitella omalle kohdalleni.
Moni asia olisi voinut mennä pieleen, me olemme äärimmäisen onnekkaita.
PERJANTAI 18.12.
Onneksi sain pitää lapseni
Tuula seurailee Tuomasta, joka harjoittelee lusikoimaan itse makaronilaatikkoa. Välillä ruoka menee suoraan syöttötuolin vieressä odottavan koiran kitaan, mutta joskus Tuomas onnistuu hienosti.
Tuomas rakastaa koneita ja vehkeitä, ruuveja ja autoja.
”Keskosuudesta ei ole merkkiäkään, ellei lasketa sitä, että Tuomaksen motorinen kehitys on hiukan jäljessä. Se korjautuu fysioterapialla.”
Tuula muistaa viikon, jonka vietti sairaalassa lapsen syntymän jälkeen.
”Sinä aikana tuli mietittyä paljon kaikenlaista.”
Jos Tuomasta ei olisi, meidän perheestämme puuttuisi paljon naurua.
Voiko tällaista oikeasti käydä, voiko elämä muuttua näin täysin, varoittamatta?
”Mutta jo ensimmäisen kohtaamisen jälkeen ajattelin, etten pystyisi antamaan tuota pikkuista yllätystä pois, löytyisipä hänestä minkälaista vikaa tahansa.”
Tuula mietti samaa lukiessaan artikkelin Riinasta, joka luovutti lapsensa adoptoitavaksi heti tämän syntymän jälkeen. Hänen kävi Riinaa sääliksi.
Jos Tuomasta ei olisi, meidän perheestämme puuttuisi paljon naurua, hän ajatteli ja rakkauden määrä humahti kropan läpi.
Onneksi minulla oli mahdollisuus saada ja pitää lapseni.
”Tuomas olikin tervetullut, sellainen ääneen lausumaton toive.”
Kaikkien onnellisin Tuula on, kun Tuomas kömpii syliin, antaa pusun ja halaa tiukasti.
