Vanginvartija Kylli Kylliäinen: "Menetetyn lapsuuden voi elää uudelleen"

SIINÄ SE TAAS ON. Vaikka äiti lupasi, ettei ota enää sitä takaisin. Mustimman lapsuusmuiston puitteet ovat arkiset. Iskä röhnöttämässä kouvolalaisen olohuoneen rispaantuneessa nojatuolissa, kun tytär palaa koulusta kotiin.

On ensimmäinen kouluvuosi ja tavallinen iltapäivä. Kylli Kylliäinen katsoo isäänsä. Isä on ollut vankilassa kuukausia, nyt makaa taas humalassa tuossa. Reppu kolahtaa lattialle. Kylli ajattelee vain kolmea sanaa: Kaikki meni pilalle.

Äiti kääntää katseen ja selän, kun Kylli­ yrittää kysyä, mitä seuraavaksi tapahtuu.­ Hääräilee jotain tiskipöydän luona, valuttaa vettä. Sanoo, että oles nyt siinä.

Illalla sängyssä Kylli sopottaa hätäisen rukouksen: jos sialtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Samalla hän ihmettelee: mikä sika, kuka muka nukkuu sian­ päällä?
Siat ovat kivoja eläimiä, hän yrittää järkeillä. Häpeilemättömiä ja turvallisia, jotenkin myös iloisia.

Kylli on ensin lihonut 126-kiloiseksi ja sitten laihtunut 40 kiloa.

VIISIKYMMENTÄ VUOTTA myöhemmin  Kylli ajaa pientä pinkkiä Suzukia, jonka kylkeen on kirjoitettu possunkuvan viereen teippikirjaimin röh röh. Takapenkillä matkaa viisitoista pehmopossua.

Kyllistä on tullut vanginvartija ja kaupunginvaltuutettu. Hän on ensin lihonut 126-kiloiseksi ja sitten laihtunut 40 kiloa.

Hän ajattelee usein isää ja äitiä. Vanhemmat eivät enää voi nähdä, mitä suojamuuriksi kasattujen lihakerrosten alta on kuoriutunut.

"Meissä kaikissa on pimeyttä ja varjoja."

VANAJAN VANKILAN AVO-OSASTON päivystyshuoneen sermin Kylli on nimennyt itkumuuriksi. Kylli on työskennellyt vanginvartijana yli kaksikymmentä vuotta.

Pöydälle on tippunut kyyneleitä niiltä äideiltä, jotka ovat päätyneet riistämään hengen lapseltaan tai puolisoltaan. Kun pisarat valuvat, Kylli katsoo niiden liikettä.

Hän kuuntelee vankien tarinoita, ei suostu arvostelemaan.

”Meissä kaikissa on pimeyttä ja varjoja. Se, että istun toisella puolella tiskiä, ei tarkoita, että olen mikään pulmunen.”

"Joku tuhoaa lapsensa elämän tappamalla. Siviilissä monet tuhoavat pienen elämän toisella tavalla, kun eivät ole läsnä lapsen arjessa."

Kumpi on pahempaa? Kylli kysyy. Itse­ hän ei ole varma.

KYLLI TOIVOO, että hänen rinnuskyltissään lukisi vartijan sijaan rinnalla kulkija tai arvon palauttaja.

"Joskus melkein ajattelen, että jos naista on paiskittu ja raiskattu vuosikaudet, on terve reaktio alkaa puolustautua. Vaikka sitten seuraisikin kamalia."

Raskainta vankilatyössä on byrokratia. Miksi yksinkertaisiin asioihin, kuten lääkärikäynteihin ja tapaamisiin, tarvitaan niin paljon kaavakkeita?

Ihaninta ovat hetket, jolloin joku uskaltaa tehdä suuria valintoja ja muuttaa elämäänsä.

"Pikkuisen pitää olla positiivisesti anarkisti ja kyseenalaistaa asioita."

Ihaninta ovat ihmiset. Hetket, jolloin joku uskaltaa tehdä suuria valintoja ja muuttaa elämäänsä. Erota vaikeasta suhteesta, aloittaa opiskelun ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen, tavata lapsensa.

"Silloin ihmisessä alkaa kuulua hänen oma sointinsa. Ensin vaimeana, sitten täysillä."

Kun Kylli kuulee soinnin, hän usein itkee onnesta.

NELIVUOTIAAN VOIMIN riepua on raskas työntää lattialla ja melkein mahdoton vääntää kuivaksi. Mutta työnnettävä ja väännettävä on, sillä kukaan muu ei siivoa. Niin Kylli mietti.

Kun lattia oli puhdas, piti kuoria perunat. Sitten keittää ne. Hän syntyi viidestä lapsesta keskimmäiseksi.

"Ajattelin koko lapsuuden, että perheen alamäki alkoi, kun minut kannettiin sairaalasta kotiin. Vanhempien asenne oli se, että miksi tuonkin piti vielä tähän tulla, kaiken hankalaksi tekemään."

Kun Kylli löysi isän salapullot komerosta, hän kaatoi Koskenkorvat viemäriin ja kuvitteli maailman raitistuvan.

"Isä oli alkoholisti, äiti taas tyypillinen alkoholistin vaimo, marttyyri. Aina huokailemassa, että ellei häntä olisi, mistään ei tulisi mitään."

Vaivaksi syntyneen piti yrittää auttaa kaikessa, jotta saisi syntymisensä an­teeksi.­ Koko ajan pelotti, sillä koska tahansa saattoi tapahtua mitä tahansa. Joku­ tarttui tukasta kiinni, mutta syy jäi hämäräksi.

Yrittäjäisä tuli ja meni. Kun hän joutui vankilaan, perheen täytyi muuttaa. Vanhaan kotiin jäivät omenapuut, uusi oli purettavaksi määrätty parakki. Seinissä ei ollut maalia. Vessa oli pihalla.

"Katsoin vauvaa ja ajattelin, että toivottavasti elämäsi ei ikinä tule olemaan sellaista kuin omani."

ILLALLA UUDESSA KODISSA Kylli otti kokonaisen ranskanleivän, kaapi margariinit päälle ja söi. Se lohdutti vähän.

Kotoa oli helppo lähteä. Ovi auki, tie edessä, mitä muka kaipaisi. 18-vuotiaana Kylli pääsi lastenkotiin harjoittelijaksi.

Tuulisena iltapäivänä työpaikalle tuotiin hylätty vauva. Lapsi oli tuntematon, mutta hänenkin sukunimensä oli Kylliäinen. Kylli nosti lapsen pinnasängystä.

"Katsoin pientä ihmistä, pieniä silmiä. Ajattelin, että toivottavasti elämäsi ei ikinä tule olemaan sellaista kuin omani."

Vasta aikuisena Kylli alkoi miettiä, että ehkä hänenkin olisi pitänyt olla lastenkodissa hoivattavana, eikä töissä.

Vauvalle annettiin uusi nimi ja uusi perhe.

Onneksi kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, vaan saa olla vähän hassu, Kylli Kylliäinen sanoo.

LAPSUUDEN JUMALA oli parrakas ja leppoisa mies, ilonjuonteet kasvoilla. Hän katseli taivaasta pilke silmäkulmassa, että jaahas, siellä ihmiset taas touhuilevat.

”Sellainen ihanan pyörykkäinen, turvallinen heppu, huumorintaju huipussansa.”

Jumala on oikeastaan samanlainen edelleen, Kylli sanoo. Ei kovin ankara eikä ainakaan pikkumainen. Jankutusta jaksava.

"En ole voinut antaa kaikkea anteeksi isälle ja äidille."

Kylli on tivannut Jumalalta neljäkymmentä vuotta, miksei ole koskaan saanut olla lapsi ilman aikuisten huolia. Hän ei usko saavansa vastausta ennen kuin kuolee.

"Ehkä se riittää. Kunhan saan jurputtaa ja joku kuuntelee", hän sanoo.

"Niin hyvä kristitty en ole, että olisin voinut antaa kaiken anteeksi isälle ja äidille. Rukoilen yhä, että oppisin ottamaan tämän maailman vastaan sellaisena kuin se on."

"Minulle on vähän kysymysmerkki, että mitä se äitiys on."

LAPSIA KYLLI EI OLE HALUNNUT. Niin hän sanoo vähän vieraammille. Mutta oikeasti: on, on halunnut, enemmän kuin ehkä­ mitään muuta.

"Olen surusydämin ajatellut, ettei minusta­ ole siihen tehtävään, koska oman äidin oleminen oli niin hataraa. Minulle on vähän kysymysmerkki, että mitä se äitiys on", hän sanoo.

"Kyllä minäkin sen verran olen miehen kanssa ollut, että lapsia olisi voinut syntyä. Mutta todellakin huolehdin, ettei­ syntynyt. Pelkäsin liikaa."

Hetken on hiljaista. Sitten Kylli hymyilee.

Onhan niitä, lapsia, riittämiin, ympärillä, aina ollut. Ennen vankilauraa töissä koulukodissa, kolme vuotta Japanissakin.

Japanin Jasukossa Kylli toimi vara­äitinä lähetystyöntekijöiden lasten asuntolassa ja koetteli yhteisön huumorintajua järjestämällä ylöstempausjäynän. Kuulaana syyspäivänä hän piiloutui kaikkien asuntolan lasten ja nuorten kanssa läheiseen monttuun. Asuntolaan jäi vain muutama tarkoin valmisteltu lapsi vetämään rooliaan vastaantulijoille: Kaikki ovat poissa! Maailmanloppu on tullut, miksi muut pääsivät taivaaseen, mutta meidät poloiset hylättiin maan päälle!

"Lopulta kömmimme montusta pois. Sanoin ihmettelijöille, että ei se ylöstempaus sitten tullutkaan, mutta muistakaa olla valmiina."

Lainalapset muistavat tempauspäivän vieläkin, yli parinkymmenen vuoden jälkeen.

He muistavat myös, miltä tuntui maata Kyllin kainalossa. Miten ruisleipä tuoksui, kun sitä yhdessä leivottiin ja oltiin kaukana kotoa.

Elämättä jääneen lapsuuden voi kokea aikuisenakin.

PINKKI SIKA-ASU. Siihen Kylli sonnustautuu joskus ja lähtee kaupungille. Toisinaan hän pukeutuu enkelinsiipiin, kun kerää kaduilla rahaa­ kodittomille, kehitysmaihin tai muuhun hyväntekeväisyyteen.

Ihan vain, koska voi.

Ja siksi, että elämättä jääneen lapsuuden voi kokea aikuisenakin.­ Arjessa tarvitaan värejä ja hulluutta.

Sikojakin tarvitaan, iloa tuomaan. Kyllin­ kotona niitä on satoja: pehmoleluja, tauluja, veistoksia, avaimenperiä, jääkaappimagneetteja. Sähköpostinsa Kylli päättää ytimekkäästi röh, puheessa vilisevät­ ilmaukset sikakivaa ja sikakamalaa.

"Sikojen sanoman ydin on siinä, että rakkaus kuuluu kaikille."

Kun Kylli piti ystävältä saadun, virkatun sikamyssynsä päässä kaupunginvaltuuston kokouksessa, puheenjohtaja vaati poistamaan päähineen. Kylli kieltäytyi. Paikallislehdet kirjoittivat asiasta, Hämeenlinnassa kuohui.

"Se tapahtui joulun alla, eikö se sopinut ajankohtaan? Ja eikö valtuustossa olisi tärkeämpiä asioita käsiteltävänä?"

Kylli rähähtää nauruun. Enää ei tarvitse miellyttää ketään. Rohkeus tekee hänet onnelliseksi.

Joka päivä joku tuntematon halaa kadulla. Aika usein joku lahjoittaa uuden maskottipossun, jättää sen Kyllin lempikahvilaan tai valtuustosalin pöydälle ja kirjoittaa mukaan nimettömän viestin: Haluan antaa tämän juuri sinulle, koska olet niin ihana.

Ruokakaupassa lauma 13-vuotiaita poikia pysäyttää Kyllin ja kysyy, miten menee. Antavat halatakin. Lisäävät illalla Facebook-kaveriksi.

Arki on täynnä kohtaamisia, joita ei aamulla arvaa.

Kyllillä on 2 439 ystävää Facebookissa. Hän sanoo olevansa joskus yksinäinen.

"Ihoa ja kosketusta on iltaisin ikävä. Samoin ihmistä, joka jakaisi arjen kanssani. Juhliin löytyy jakajia yllin kyllin."

KAUPUNGINVALTUUSTOSSA Kylli toimii neljättä kautta. Kotimatkalla kokouksista hän hyräilee samaa Veikko Lavin laulua, jota­ isä vuosikymmeniä sitten hoilasi: Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä...

"Isä lauloi aivan oikeita sanoja. Hän vain unohti oman perheensä. Mekin olisimme olleet laulun arvoisia."

Lapsena Kylli näki usein samaa unta. Hän käveli tuntemattomassa talossa, jalassa lakeerikengät ja polvisukat, päällä rimpsumekko, päässä rusetti. Huoneita oli paljon, Kylli availi ovia. Talo oli ihana, siellä oli helppo hengittää.

Aikuisena Kylli on muuttanut yli neljäkymmentä kertaa. Kaikkialla on ollut koditon olo.

Lapsuusunien tuntematon talo korkeine huoneineen on yhä Kyllin suurin unelma. Hän haluaisi rakentaa sellaisen ja antaa sille nimeksi Elämästä kylliksi -talo

"Suutun aina, kun lapsia kehutaan siitä, miten reippaasti he pärjäävät yksin."

Talossa asuisi entisiä vankeja, ikäihmisiä, mielenterveyskuntoutujia, kehitysvammaisia. Kuka tahansa saisi tulla. Kaikki auttaisivat toisiaan ja oppisivat muilta. Keittiössä olisi suuri jääkaappi, olohuoneessa monta sohvaa ja paljon sikoja.

"Siinä porukassa kukaan ei joutuisi jaksamaan omin voimin. Suutun aina, kun lapsia kehutaan siitä, miten reippaasti he pärjäävät yksin. Ei kenenkään tarvitse pärjätä yksin."

Kyllin elämän suurin pelko on, ettei hänen unelmansa toteudu.

Neljäs nimi on Helmi Adalmiina. Se on kaikkein salaisin.

VÄHINTÄÄN NELJÄ NIMEÄ. Ne Kyllillä on ollut. Piia oli kotinimi, sen keksi sisko, joka ei osannut sanoa muuta. Anne Kaarina oli koulunimi, virallinen ja kasteessa saatu, mutta ei oma.

Kylli löytyi alakouluaikana. Se sai alkunsa­ Kylli-tädistä, joka piirsi televi­siossa kerran viikossa. Pieni tyttö seurasi kynää, eikä nähnyt muuta, unohti pohjattoman hetekan ja karmivan kylmän vessanpöntön reunan. Hän halusi olla samanniminen kuin ohjelman Kylli-täti. Parikymppisenä nimestä tuli viral­linen.

Neljäs nimi on Helmi Adalmiina. Se on kaikkein salaisin, itse keksitty.

Hänet Kylli hautasi kilojen alle.

Umpisuolenleikkauksessa lääkäri totesi kahdeksanvuotiaan Kyllin äidille, että toimenpide on vaikea, koska lapsen maha on iso. Vanhempia kehotettiin puuttumaan asiaan.

Äiti ei ehtinyt tai jaksanut. Aikuisena Kylli puuttui asiaan itse.

Possuautollaan Kylli Kylliäinen ajelee töihin Vanajan vankilaan.

LIHAVUUSLEIKKAUS TEHTIIN joulukuussa 2013. Leikkauksessa mahalaukkua pienennettiin, ja nyt Kylli voi syödä kerrallaan enää puolikkaan pullan. Helmi Adalmiina alkaa paljastua.

"Kiitän itseäni siitä, että olen suojellut sisintäni läskikerrosten alla näin kauan. Lapsuuden tunteita oli niin raskas kantaa, että piiloutuminen oli ainoa vaihtoehto."

Mutta nyt, nyt pelottaa.

Vaikka onkin ihanaa ostaa värikkäitä marimekkomekkoja, jotka solahtavat päälle. Vaikka jaksaa vihdoin hyppiä, hillua ja tanssahdella. Vaikka mahtuu teatterin tuoliin hyvin. Siis sikahyvin.

"Mietin, mitä minusta löytyy. Katson peiliin ja ihmettelen, että mikäs tuokin tyyppi tuossa on, mitä se haluaa."

Sillä kukaan ei ole vielä nähnyt Helmi Adalmiinaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden 12/2015.