Vanhasta asemasta tuli 7-henkisen perheen ihana koti – ”Pienimmät tykkäävät seikkailla pitkin taloa”

Lievestuoreen juna-asemalla on hiljaista. Tuuli tuivertaa nurkissa enteillen sadetta.

Vaikka asemarakennus on hiljentynyt junista ja matkustajista jo vuosia sitten, oven pielen kynttilälyhty, kukka-amppelit ja pieni yksityisalue-kyltti kertovat, ettei talo ole tyhjillään.

Jenni Törnblom-Huikari ja Mika Huikari etsivät neljä vuotta sitten perheelleen uutta kotia, sillä pieni omakotitalo Jyväskylässä oli käynyt ahtaaksi. Varsinkin vanhat koulut ja asemarakennukset kiinnostivat, sillä pariskunta etsi hengittävää, hirsirakenteista taloa, joka ei todennäköisesti kärsisi sisäilmaongelmista.

"Asemarakennukset ovat aikansa taidonnäytteitä ja rakennettu kestämään. Rakennuksista on huolehdittu poikkeuksellisen hyvin", Jenni kehuu.

"Kävimme katsomassa monennäköistä ja -ikäistä taloa, mutta tämän Lievestuoreen aseman kohdalla tuli välittömästi tunne, että talo oli meille tarkoitettu."

Odotustila, nykyinen olohuone, on lähes 1970-luvun asussaan. Kaikki tavarat lypsyjakkarasta hiustenkuivaaja- valaisimeen ja sodanaikaiseen Molotovin cocktail -laatikkoon ovat kierrätyslöytöjä. Lippuluukku on piilossa kartan takana.

Yläkerta on perheen teinien valtakuntaa. Ovien keltainen väri on tuskin alkuperäinen mutta vuosikymmeniä vanha joka tapauksessa. Micaelin huoneesta avautuu komea näky Cristoferin huoneeseen. Kartta on hankittu kouluhuutokaupasta.

Micael osti koulupöytänsä viidellä eurolla huutokaupasta. Samasta paikasta on myös Pohjois-Amerikan kartta.

Karjalan kannakselta

Onneksi talosta ei löytynyt niin suurta ja akuuttia korjaustarvetta, että se olisi Huikareita hirvittänyt. Molemmilla on kokemusta remonttitöistä ja mielenkiintoa uuden oppimiseen.

Jennille ja Mikalle oli selvää, että menisi vuosia ennen kuin suuri talo olisi kokonaan kunnostettu. Kiirettä ei tarvitse pitää eikä paiskia töitä hampaat irvessä.

"Valitsemme materiaalit ja värit julkisivuun yhdessä Museoviraston kanssa."

Lievestuoreen asema on merkitty valtakunnallisesti merkittäväksi rautatiealueeksi. Asemarakennus on siirretty paikalleen Karjalan kannakselta, Humaljoelta 1929.

Rakennuksen ulkoasu sekä asemapuisto ovat Museoviraston suojelemia. Asema siirtyi valtiolta yksityisomistukseen vuonna 2007.

"Velvollisuutemme on huolehtia julkisivun ja pihan säilymisestä. Kun julkisivuremontti tulee ajankohtaiseksi, valitsemme materiaalit ja värit yhdessä Museoviraston kanssa. Meillä on myös mahdollisuus hakea avustusta remonttiin", Jenni kertoo.

Keittiötä on osittain modernisoitu, mutta historiaakin on säilytetty. Apupöytä on tehty vanhasta ompelukoneesta ja leivintasosta.

Vanhat tavarat luovat tunnelmaa tekemättä talosta museota. Kaikkea saa koskea ja käyttää.

Asemarakennuksessa on kaksi asuntoa, joissa on omat keittiönsä. Entisissä liiketiloissa historia näkyy yhä 1970-luvun vahvoina vastaväreinä sekä linoleum- ja lastulevypintoina.

Sisätiloihin suojelu ei ulotu, mutta Jenni ja Mika ovat saaneet hyviä ohjeita myös esimerkiksi vanhojen pinkopahvien ja tapettien säilyttämiseen.

Remonttia tehdessään he huomasivat ilokseen, että edelliset pinnat on usein jätetty uusien alle sen sijaan, että ne olisi purettu. Muovimattojen ja linoleumin alta löytyikin kaunis puulattia.

"Kodin pitää näyttää asukkailtaan eikä siltä, että se on kopioitu kuvaston sivuilta."

Viisilapsisen perheen arjen pyöritys vie useimmiten voiton remonttihankkeilta, mutta toisinaan myös lapset osallistuvat purkamiseen tai maalaamiseen.

"Vaikka olemme tehneet asunnosta mieleisen näköistä ja muokanneet keittiöt tarpeisiimme sopiviksi, kunnostamme kaiken vanhaa kunnioittaen. Haluamme säilyttää mahdollisimman paljon rakennuksen historiaa tuleville sukupolville."

Jenni, Micael ja Cristofer poseeraavat vanhempien makuuhuoneen ovella. Huoneen kaunista, vanhaa tapettia ei tee mieli vaihtaa.

Muikku-kissa asuu lasten kanssa yläkerrassa.

Viikkorahat kirpputorille

Vanhassa asemarakennuksessa riittää reilusti tilaa seitsemänhenkiselle perheelle, vaikka osa tiloista olisi remontin vuoksi pois käytöstä. Yläkerran asunnon suuret huoneet ja oma keittiö ovat perheen nuorison käytössä. Pienimpien poikien huone on alakerrassa vanhempien makuuhuoneen vieressä.

"Vanhemmat lapset arvostavat tilaa ja kutsuvat mielellään kavereita kotiin. Pienimmät tykkäävät seikkailla pitkin taloa, vaikka isoon avovinttiin he eivät uskalla mennäkään", Jenni kertoo.

Uutena ostettuja esineitä ei talosta juuri löydy.

Tilaa on nyt sopivasti, mutta lasten kasvaessa ja muuttaessa pois on mietittävä, miten neliöitä voisi hyödyntää. Kaikki kuitenkin ajallaan.

Elämä näkyy talon pinnoissa kerroksina kolmelta eri vuosisadalta. On vanhaa puuta, patinaa, rosoa ja ripaus ruostetta. Uutena ostettuja esineitä ei talosta juuri löydy.

Jenni kiinnostui vanhoista taloista ja tavaroista jo lapsena. Häntä viehättivät patinoituneet esineet, joten viikkorahat kuluivat kirpputoreilla. Hänen lempikauppansa oli antikvariaatti, josta hän kerran osti äidille joululahjaksi 1920-luvun kuusenkoristeita.

"Ensimmäinen huonekalu, josta todella pidin, oli vanha kaappi leikkimökissäni. Sen pienissä vitriineissä oli kristallilasiset ovet. Äiti lupasi, että jonain päivänä saan kaapin omaan kotiini, joten nyt se on makuuhuoneessamme."

Aina ei tarvitse tapetoida koko seinää, kun yksi vuotakin antaa ilmettä. Nooa ja Tuure jakavat huoneen ja muistavat joskus heittää lelut leikin päätteeksi pärekoriin.

Keittiön vanha naulakko löytyi Mikan vanhempien tilalta. Kannut ja mukit odottavat siinä käyttövuoroaan.

Nyt koko perhe kiertelee kirpputoreilla ja huutokaupoissa, ja omat lapset sisustavat huoneitaan kirppislöydöillään.

"Me kaikki pidämme siitä, että kotimme esineillä on historia. Haluan myös, että asemarakennuksen luonne näkyy sisustuksessa. Koti ei kuitenkaan ole museo. Kaikki tavarat ovat käytössä, mutta kun niitä kohtelee nätisti, ne kestävät aikaa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2016.